Miksi me täällä ollaan?

Jo pienenä lapsena me aletaan oppia uusia asioita. Me opitaan puhumaan ja liikkumaan, me opitaan piirtämään ja pelaamaan. Me opitaan aikataulut ja me nähdään miten juostaan kiireessä bussiin, että ehditään sovittuun menoon. Me opitaan, että pitää pitää aikatauluista kiinni. Me opitaan koulussa uusia taitoja ja meitä ohjataan kohti tiettyjä taitoja. Joissain jutuissa me ollaan hyviä, joissain ei. Jossain vaiheessa meidän pitää itse päättää, että mistä me ollaan eniten kiinnostuneita ja mitä kohti tulisi mennä. Ehkä meitä kannustetaan läheltä, ehkä ei. Joka tapauksessa, jotain kohti me aina kuljetaan. Valitaan urapolkumme ja lähdetään suorittamaan. Odotetaan, että joskus sitten me ollaan valmiita. Lääkäreitä, opettajia tai mitä ikinä me keksitäänkään tavoitella. Kunhan tavoitellaan jotain.

Mulla on vahvasti sellainen olo, että jo lapsena meille luodaan sellainen kuvitelma, että opinnoilla ja ammatilla on kaikista suurin merkitys. Se, mihin joskus päädyt ja missä nimesi teet tunnetuksi, on tärkeintä. Ei meille opeteta koulussa juurikaan taitoja kommunikoida muiden kanssa tai siitä miten me toisistamme välitetään aidosti ja lämmöllä. Sitäkin enemmän me seurataan oppeja tulevaan ammattiin. Luetaan matikkaa, äikkää ja uskontoa. Tärkeitä asioita nekin, paljon hyviä oppeja ja työstöä ajatusten kanssa. Ja tuleehan työtäkin tehdä, mieluiten sellaista josta nauttii. Sellaista, jossa olisi hyvä.

Jos multa kysytään, että miksi me täällä pallolla ollaan, niin vastaisin hetkeäkään miettimättä, että toistemme takia. Valaisemassa kaverin katsetta, nostamassa ystävän mielialaa ylöspäin, kehumassa pikkuveljen taitoja, rakastamassa perhettämme, nostamassa katse heikoimman puoleen, huomioimassa niitä jotka ovat jääneet varjoon, antamassa vähästä sille, jolla on vielä vähemmän.

Näin tiivistettynä muutamaan lauseeseen se kuulostaa siltä kuin se olisi helppoa. Että pitäisihän meidän jokaisen tietää, että miksi täällä ollaan. Toistemme takia tottakai. Koska mitä elämä oikeastaan on, jos me jätetään ympäristö huomiotta? Mistä kuuluu meidän äänen kaiku ja kuuluu tekojen seuraukset? Missä on nauru, kyyneleet ja vilpitön halu auttaa. Koska jos ei huomio, ei voi auttaa. Jos keskittyy vain omaan kiireeseen ja kauniiseen napaan, ei näe muiden hätää. Eh ehdi auttaa, koska on hei kiire. Ymmärräthän, sullakin usein on? 

Kiire, kiire, kiire.

Niin monen lempisana, vahingossa usein sanottu. Vai tarkoituksella? En mä oo ehtinyt, on ollut niin paljon kaikkea. Pahinta on se, että kun joku läheinen yhtäkkiä katoaa elämästä, kuolee pois, ei ollut ehtinyt nähdä häntä kun on ollut niin kiire. Ei ehtinyt nousta bussiin ja mennä katsomaan mummoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Olisihan sitä voinut myös soittaa, mutta se unohtui kiireessä. Töissä ja arjessa, ihan kaikessa siinä hässäkässä. On unohtunut tekosyyn varjolla se tärkein, miksi me täällä ollaan. Toistemme takia. Välittämässä, huolehtimassa, muistamassa kysyä se yksi ainut kysymys; mitä sulle kuuluu? Juodaanko kahvit ja pysähdytään hetkeksi? 

Kiire on usein tekosyy, jolla me muodostetaan mieleemme suuri lukko, joka estää toimimasta. Kun puhutaan kiireestä, me nostetaan sitä jalustalle ja annetaan sille jopa liikaa sijaa. Se vie tunnit päivästä, se kadottaa ajantajun, se tuhoaa unenlaadun. Äh, vuorokaudesta loppui taas tunnit. Pitää olla valmis nyt, eikä huomenna. Mun täytyy tehdä tämä nyt, muuten en ole onnistunut elämässäni. Kalenterit täyttyy ja ajatukset samalla.

Kiire, mikä ihana tekosyy olla poissaoleva ja unohtua muun maailman vietäväksi. Unohtaa läsnäolo ja vain suorittaa.

Tunnistan itsessäni usein tunteen kiireestä ja tietoisesti pysähdyn miettimään mistä tämä on lähtöisin. Onko tämä elämäntilanne pakollinen, onko mun ihan pakko tehdä kaikki tämä nyt? Onko mulla johonkin kiire, hyödynkö mä tästä todella jotain, jos teen tämän kaiken nyt? Ehdinkö mä olla läsnä, jos vain suoritan? Oonko mä muistanut soittaa mun ystäville, oonko ehtinyt nähdä heitä? Sitten mä usein tajuan, että apua, oon ollut ihan liian keskittynyt vain itseeni etten ole moneen päivään muistanut kysyä toisen ajatuksia. Ja mitä mä teen vain omilla ajatuksillani, ei niistä ole yksin mihinkään. Enkä aina välttämättä kysy sittenkään, kun ei se toinenkaan ole viikkoihin kysynyt. Sillä on varmaan taas kiire, en viitsi häiritä. Se ärsyyntyy kun koko ajan olen kyselemässä. Kai sillä on sitten myöhemmin mulle aikaa. 

Nuorena mä pohdin usein sitä, että miksi me täällä ollaan. Käperryin harmaiden ajatusteni kanssa itseeni ja etsin syytä sille, että koin olevani niin yksinäinen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän mun ajatuksiani ja kukaan ei tuntunut pohtivan samoja juttuja. Ei muut huomanneet mitä ympärillä tapahtuu, ei niitä kiinnostanut suru ja toisen hätä. Ihan sama, älä välitä Marissa, elä nyt vaan omaa elämääs!

Onneksi olen osannut vahvistaa omaa itseäni ja tiedostan vahvasti ainakin sen, miksi itse täällä olen. Auttamassa, välittämässä ja tuomassa valoa ympärilleni. Sillä vaikka en olisi se fiksuin ihminen maailmassa, enkä voisi tehdä suuria maailmankaikkeuden pelastamisen eteen, voin lähteä liikkeelle lähipiiristä. Voin yrittää muistaa pitää kiireen poissa ja vilpittömästi välittää niistä, jotka juuri mun huomiotani kaipaavat. Voin avata ulkona silmät ja huomata ne, jotka ovat ehkä katseen ja kuuntelevan korvan tarpeessa. Juuri tästä syystä tiedän, että oma työnikin tulee aina olemaan sellaista, jossa pääsen ratkomaan arkipäivän ongemia ja tekemään muiden työstä jollain tapaa helpompaa. Saan tuntea päivittäin, että musta on hyötyä ja jollain muulla on avullani astetta parempi olla. Ja ehkä hänkin sitä kautta oppii jakamaan hyvää. Antamaan itsestään sen, joka jollekkin muulle on ase parempaan huomiseen päivään.

Miksi me täällä ollaan, kysyi nuori Marissa joskus. Toistemme takia, vastaisin hänelle nyt hetkeäkään miettimättä. Välittämässä, tukemassa ja antamassa valoa heikoimmankin päivään. <3

Rakkaudella, 

Marissa

Mitä tapahtuu, kun sä alat välittämään?

Maailmassa on miljoonittain ihmisiä. Päivittäin me ohitetaan toisemme kadulla ja kävellään ohi ihmisistä joita ei tunneta. Me saatetaan tänään puhua kaupan kassalle tyypille, joka on viiden vuoden päästä läheinen ystävämme, tietämättä siitä juuri nyt. Me saatetaan herkistyä telkkari ohjelman surullisesta tarinasta, jossa joku tuntematon on saanut kärsiä. Ei meidän tarvitse tuntea sitä tyyppiä, niitä herkkiä tunteita syntyy muutenkin.

Me ihmiset ollaan aika hassuja tyyppejä siinä kohdin, kun kuvaan astuu joku josta me ihan oikeasti välitetään. Me pystytään bongata se satojen ihmisten joukossa, helposti tuntea sen ihmisen läsnäolo, vaikka ympärillä olisi kuinka suuri hälinä. Joskus me voidaan jo kaukaa tietää, ehkä tuntea, jos meidän läheisellä on huolia. Koska niinhän se toimii, sydäntä pistää, kun johonkuhun tärkeään sattuu.

Onhan varmasti sullakin joskus käynyt niin?  

Mun pupillini laajentuvat, kun katsoa ihmistä jota rakastan. Ainakin näin oon kuullut, että siinä käy. Ei kyllä ihmekään, niin paljon tunteita se toinen ihminen voi helposti herättää. Varsinkin jos on tunteellinen kuten minä, sellainen joka huomaa tuntevansa jokaista tapaamaansa ihmistä kohtaan jotain. Vähintäänkin uteliaisuutta.

DSC02748

Uskon, että kun joku on meille tärkeä, me ajatellaan sitä alitajuisesti enemmän kuin muita ja yritetään tehdä parhaamme, että se toinen tuntisi sen välittämisen. Teoilla, joskus kauniilla sanoilla. Kun me aletaan välittämään toisesta, me tehdään huomaamattamme asioita, joita ei muuten tehtäisi. Huomioidaan ja ajatellaan sitä toista. Yritetään pysyä lähellä. Ajatuksissa edes.

Ainakin moni meistä tekee niin. Jokainen ei ehkä sitä osaa tehdä, jollekkin se on liian vaikeaa. Joku pitää ajatuksensa itsellään, tuntee hiljaa omat tunteensa. Sekin on ihan ok, ei kaiken tarvitse näkyä.

Kylmiä väreitä. Niitä mulla nousee pintaan, kun mä tunnen jotain. Siis joskus niinkin, että en ehdi itse huomata koko tunnetta, kun koko ihon pinta on jo yhtä värinää. Se vasta erikoista onkin. Niin ja hei ylilyöntejä, niitäkin joskus sattuu! Vahvat tunteet sen tekee, sen kun välittää jostain ja vähän ehkä hups vaan potkasee liiankin lujaa siitä rakkaudesta. Rakkaudeksihan sita usein voi sanoa, välittämistä? Siitä välittämisen tunteesta me potkaistaan aika lujaakin, siksi ne kai miettii, että viha on siinä ihan liki. Ei aina tiedä onko se viha rakkautta vaiko vain puhdasta vihaa. Heh, jotenkin hölmö ajatus. Aivan kuin nyt vihasta haluaisi toista vaikka halata? Ei nyt sentään.

dsc02740

Ei mennä kuitenkaan siihen vihaan, mä tahdon miettiä välittämistä. Se on ollut mun mielessä usein tällä viikolla, se on näkynyt monessakin asiassa. Esimerkiksi mun omissa syyllisyyden tunteissani, kun en osaa keksiä oikeanlaisia joululahjoja. Ei niitä ihmisiä paljon ole, joille tahtoisin välittämisen osoittaa, mutta kun en silti ole mikään lahjanikkari. Ja se on tosissaan painanut mun mieltä. Siskollani on aina niin hyviä ideoita meille kaikille, veljenikin osasi jo ihan pikkuisena yllättää jouluaaton aamuna kaupasta löytyneellä enkelipatsaalla, joka sai saajansa kyyneliin. Paketti oli ruttuun pakattu ja pohjassa oli punainen aletarra. Jotenkin kaikki siinä lahjassa oli niin suloista, että muistelen sitä vieläkin joka joulu. Se saa mulle aikaan hyvän olon.

Ja mitä mä annan? Aika tylsiä juttuja, voin kertoa sen teille. Ajattelinkin, että teen kivat kortit siihen kylkeen, niin että sanat puhuvat puolestaan. Eihän se materia ole ainut, joka kertoo tarinaa, eihän? Onhan muullakin jouluna vielä väliä?

Välittäminen sanana herättää mussa paljonkin ajatuksia, voisin kuvailla niitä tuntemuksia vaikka kuinka. Sitä en tiedä, miksi jokaisella ei herää välittämisen tunnetta, mutta ainakin itselläni on niitä tunteita tuhansittain muidenkin puolesta. Koska se mitä välittäminen kaikista eniten tekee, on lämpimän olon. Silloin tiedän, että mä tunnen ja että mulla on sydän siellä oikealla paikallaan. Niinhän jo lapsena viisas mummi sanoi; Älä kyynelistä välitä, vaan tiedä, että sinulla on sydän oikealla paikallaan. Pitämässä muista huolta. <3

Mitä ajatuksia ja tunteita nämä mun sanat sussa herättää? Miten sä olet tällä viikolla kokenut välittäneesi?