Lokakuu 2017

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun on vähän liikaa tapahtumassa ja ote on liukas. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ajatus alkaa harhailla ja arki on säpäleistä. Meillä on täällä kaikenlaista on meneillään. Ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Arki on toisaalta rauhallista, toisaalta niin täynnä touhua, etten tiedä miten päin olisi. Tiedän, että kun on kiire, pitäisi laittaa jäitä hattuun. Nojoo, tekisi joskus mieli tehdä niin ihan oikeasti, ihan poskia kuumottaa ja hirvittää tää vauhti. Pojan kasvuvauhti, oma vauhti, kellon vauhti. Kaikenlaista on todellakin meneillään. Pitäisi hoitaa vähän sitä ja tätä, eikä tunnu että saa mitään aikaan. Niin, sellaista se elämä usein on. Tuntuu, ettei saa aikaiseksi, vaikka usein saa aikaiseksi enemmän kuin olisi pitänyt. Ja pitäisi olla siitä itselleen kiitollinen.

Niin, tässä mä nyt istun itseäni kiittämässä hyvästä työstä. Niin paljon on tapahtunut viime viikkojen aikana, tulee tapahtumaan seuraavina. Omat häät on juhlittu ja siinä samalla järkkäilty apuna muitakin juhlia ja saatu alulle pari tapahtumaa. Pyöritetty samalla arkea, pesty pyykkiä ja sellaista. Sellaisiin kotijuttuihin menee aikaa oikeastaan aika vähän, mutta kun on kaikenlaista muutakin, niin se urakka tuntuu joskus liialliselta. Äh, taasko tää tiskivuori on tällainen. Kuka näistä kaikista astioista on syönyt? No, tiiätte varmasti mistä puhun.

Niin ja mikä on ehkä yksi siisteimmistä jutuista (jos omien häiden jälkeen näin voi sanoa!) on tullut juteltua mahdollisista tulevista työkuvioista viimeisten viikkojen aikana. Oon kuin puulla päähän lyöty, sillä kuvittelin, että mun osaamiseni olisi jo aivan ruosteessa ja kun on reippaasti yli vuoden ollut poissa arkityöstä, kestäisi pitkään saada kontakteja kasaan. No, väärin luulin. Oonkin ollut juuri siitä syystä mahdottoman iloinen ja todella kiireinen, kun on pitänyt miettiä tulevaa ja jutella mahdollisten työnantajien suuntaan. Tällä viikolla on yksi jutustelu, samoin ensi viikolla. Sitten nähdään; jos ehkä jo olenkin löytänyt työpaikan. Hoitopaikkaakin on pitänyt jo selvitellä, sillä osa-aikaisen työn aloitus olisi jo luultavasti tämän vuoden puolella. Apua, mitä mä juuri puhuin vauhdista? Vastahan mä keksin, että pitäisi hakea töitä ja kohta istun uuden tietokoneen takana ja oon tilailemassa työpuhelinta. Huh, miten tässä näin kävi?

Niin, ystävä sanoi hyvin. Tekevälle sattuu, mutta hei myös niitä hyviä asioita. Oon aina ollut aika tapahtuma-altis, mutta kuten tää fiksu nainen sanoi, niin kyllähän sitä tehdessä aina tapahtuu. Mitä enemmän säätää, sitä enemmän saa valoa ja säihkettä arkeen ja tuntee elävänsä. Ja kyllä, musta just nyt tuntuu että elän ihan täydellä elinvoimalla. Mun uskoni tulevaisuuteen on vieläkin parempi kuin ennen ja nyt kun tiedän vähän mihin suuntaan tavoittelen, niin tästä ei voi kovin paljon pieleen mennä. On aika upeeta tietää omat vahvuudet ja heikkoudut. Tietää, missä tahtoo arkeaan viettää ja missä ei. Suurin osa arjesta on mulla tulevina vuosina mun perheeni seurassa, mutta pieni siivu on varaa antaa mielekkäälle työlle, josta nautin. Joskos sellainen tässä lähiaikoina vaikka löytyisi arkea värittämään. :)

Sellaisia lyhykäisiä kuulumisia tällä kertaa, ensi kerralla ehkä vähän juttua meidän häistä. Ainakin muutama kaunis kuva teille näytille, jos ei muuta. Niin ja kiitos, kun vieläkin käytte täällä lukemassa, vaikka juttua on yhä harvemmin tarjolla. Kiva kirjoittaa lukijoille, eikä vain itselleen. :)

Ihanaa alkavaa lokakuuta kaikille! 

 

Ristiriitaisuuksia, työelämää ja äitiyttä

Mä olen miettinyt kovasti viime aikoina sitä, mitä tässä elämässä pitäisi tehdä ja mitä mun omasta mielestäni pitäisi tehdä. Siinähän on iso ero. Keneltä asiaa kysyy ja kuka vastaa. Kuunteleeko oman pään naputusta  vai niputtaako sen naputuksen heti omaan lokeroonsa ja antaa ihan kylmästi vaan olla. Vastaako pakosta, ohjeiden noudattamana ja ehkä jostain oletuksesta mitä tässä elämässä nyt niin muka pitäisi sitten tehdä. Maksaa veroja nyt ainakin, se me tiedetään kaikki. Niin ja rahaakin pitää jostain saada, keinoja sille on monia. Siitä vaan alkaa pähkäilemään ja elämän aikana voi tehdä sen pähkäilyn monesti uudestaan. Muusta ei niin pakon sanelua ole.

Mä olen miettinyt kovasti sitä, miksi mä oletan itse, että pitäisi kulkea jotain tiettyä tietä. Ei sillä, en mä sellaista ole koskaan kulkenut. Vähän ajoittain koen syyllisyyttäkin siitä, että en ole kulkenut. Kai sitä on ollut niin omapäinen, niin vahvat visiot siitä mitä tahtoo tehdä. Hei hyvä, just niin, joku vois ehkä sanoa samalla kun joku toinen ahkerasti pyörittelee päätään.

Mutta hei, vahvat visiot on tärkee juttu! Niitähän me monesti kaivetaan kivien ja mukuloiden alta. Kyllä mä ainakin oon tosi paljon ihaillut niitä ihmisiä, jotka jo nuorena tietää. Hakee vaikka lääkikseen viisi kertaa, jotta pääsis sisään just sinne mihin oikeasti haluaa. Mutta entä jos ei olekaan sitä oikeaa halua? Ei edes nyt, kun on jo lähemmäs kolmekymppinen. On vain ajelehtinut, tehnyt asioita jotka tuntuu hyvältä just silloin ja jos nyt joku on houkutellut töihin, niin tottakai sitä on mennyt. Tehnyt ja paahtanut, kun on ollut mahdollisuus. Menestynyt ja nauttinut. Ehkä vähän ajatellut myös tulevaisuutta ja varmistanut oman elannon. Miettinyt, miten olisi hyvä elää myös viiden vuoden päästä.

Oikeasti hei, oon mä tehnyt myös sellaisia asioita joita siis ihan pitää tehdä. En oo kulkenut vaan tuuliajolla, vaikka just nyt vähän siltä tuntuu. Tää on niin uutta tää koko elämä. Ettäkö mä olen käytännössä koko mun arkeni tunnit lapseni kanssa, ehkä välillä vähän omaa aikaa viettämässä, mutta noin pääpiirteittäin. Omat työt on unohdettu hetkeksi, ei niille ole ollut aikaa. Kuulin, että joku oli vauvavuoden aikana lapsen nukkuessa ja lattialla leikkiessä opiskellut psykan perusopinnot. Siis vau! Supermama. Samalla mietin, että meillä se olisi ollut mahdotonta tässä arjessa. Lapsi ei nuku, eikä leiki lattialla. Lapsi valvoo ja juoksee ympäriinsä, vaatii aktionia just nyt eikä huomenna. On siis menty ja tehty yhdessä, jätetty omat jutut hetkeksi sivuun ja päätetty, että no myöhemmin sitten.

Näistä ajatuksista mä tajuan, että on musta suuri ihme, että miten sitä onkin ehtinyt ennen lasta tehdä vaikka ja mitä. Hoitaa montaa työtä samaan aikaan, treenata, matkustella, suunnitella, haaveilla, nähdä kavereita, kirjoittaa blogia, kirjoittaa (valitettavasti vielä pöytälaatikkoon) kirjaa ja vaikka ja mitä. Nyt ei ehdi kuin ehkä just ja just lasta. Mikä on ihanaa sekin. Oon just nyt oikeassa paikassa, siinä paikassa jossa mun mielestäni mun pitääkin olla.

Mutta entäs sitten, kun lapsi menee hoitoon ja mun ei tarvitse olla sirkuslaite enää koko vuorokautta, vaan riittää enää aamut ja illat ja ehkä ne yöt. Mitä mä sitten teen? Jatkanko samaa kuin ennen vai siirrynkö johonkin uuteen? Pitäisikö mun opiskella jotain lisää vai pitäisikö mun tehdä jotain uutta? Löydänkö mä työn josta nautin, kuten oon aiemmista töistä nauttinut?

Ristiriitaisia ajatuksia herättää erityisesti se, että pitäisikö mun olla kotona sittenkin pidempään vai onko oikea aika pikkuhiljaa palata kunnollla työelämään. Mikä on oikea aika olla kotona lapsen kanssa? Jos lapsi on aktiivinen ja kyllästynyt muhun jo aikaa sitten, niin eikö oo ihan fiksua antaa hänen mennä?Olenko mä oikeassa, jos ajattelen, että hänen on hyvä nyt mennä hoitoon ja mun jatkaa työelämässä ,jotta saan oman pääni taas hetkeksi omaan käyttöön? Kun mä niin kovin jo kaipaan sinne, missä mulla on niin paljon annettavaa ja ammennettavaa. Siellä missä voin inspiroida ihmisiä työn kautta ja antaa itsestäni taas sen työpanoksen johon olen aiemmassa elämässä tottunut. Ainakin yli sata prosenttia.

Ristiriitaiset fiilikset syntyvät myös hei siitä, että en tiedä olenko valmis päästämään irti. Tahdon ja en tahdo. Oon 24/7 viettänyt aikaa pojan kanssa ja nyt pitäisi päästää irti. Vähän sama siis, kun ollaan lopetettu imetystä pikkuhiljaa, nyt on enää aamun yhteinen hetki ja vuoden iässä se loppuisi kokonaan. Sekin tuntuu vaikealta, side on niin suuri. Toinen vielä pieni ja hellyyttä kaipaava. Riittääkö hellyydeksi vain halaukset? Ollaan silti päätetty näin tehdä. Monistakin syistä, niitä kaikkia tähän tänään listaamatta.

Ristiriitaiset filikset syntyy siitä, kun tietää että jonkin asia on just hyvä juttu, mutta mieli silti lanaa vastaan. Tunteet tappelee järjen kanssa. Järki kun ei aina anna sijaa, eikä tunteetkaan aina ole sovussa keskenään.

Ei kai ole yhtä tapaa tehdä yhtään mitään asiaa, eikä ne mun pitäisi asiat ole yhtään mistään muusta kiinni kuin mun omasta päästä. Mun pitää kai tehdä mitä itse parhaaksi näen ja mikä on järkevintä meidän kaikkien kannalta. Koska ei, pitäisi ei ole se, mikä koskee vain mua itseäni. Nyt meitä on kolme joita ajatella. Kolme ihmistä, joiden tulevaisuus on jokaisen päätöksistä kiinni. Ja niitä päätöksiä ja meitä kaikkia tahdon kunnioittaa.

Kyllä mä tiedän mitä mun pitäisi tulevaisuudessa tehdä. Kaikista eniten siis. No, tietty elää hetkessä ja olla mahdollisimman onnellinen. Tavoitella joka päivä hyvää oloa ja olla saikesta siitä mitä mulla ympärilläni on, erittäin onnellinen. <3