Lokakuu 2017

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun on vähän liikaa tapahtumassa ja ote on liukas. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ajatus alkaa harhailla ja arki on säpäleistä. Meillä on täällä kaikenlaista on meneillään. Ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Arki on toisaalta rauhallista, toisaalta niin täynnä touhua, etten tiedä miten päin olisi. Tiedän, että kun on kiire, pitäisi laittaa jäitä hattuun. Nojoo, tekisi joskus mieli tehdä niin ihan oikeasti, ihan poskia kuumottaa ja hirvittää tää vauhti. Pojan kasvuvauhti, oma vauhti, kellon vauhti. Kaikenlaista on todellakin meneillään. Pitäisi hoitaa vähän sitä ja tätä, eikä tunnu että saa mitään aikaan. Niin, sellaista se elämä usein on. Tuntuu, ettei saa aikaiseksi, vaikka usein saa aikaiseksi enemmän kuin olisi pitänyt. Ja pitäisi olla siitä itselleen kiitollinen.

Niin, tässä mä nyt istun itseäni kiittämässä hyvästä työstä. Niin paljon on tapahtunut viime viikkojen aikana, tulee tapahtumaan seuraavina. Omat häät on juhlittu ja siinä samalla järkkäilty apuna muitakin juhlia ja saatu alulle pari tapahtumaa. Pyöritetty samalla arkea, pesty pyykkiä ja sellaista. Sellaisiin kotijuttuihin menee aikaa oikeastaan aika vähän, mutta kun on kaikenlaista muutakin, niin se urakka tuntuu joskus liialliselta. Äh, taasko tää tiskivuori on tällainen. Kuka näistä kaikista astioista on syönyt? No, tiiätte varmasti mistä puhun.

Niin ja mikä on ehkä yksi siisteimmistä jutuista (jos omien häiden jälkeen näin voi sanoa!) on tullut juteltua mahdollisista tulevista työkuvioista viimeisten viikkojen aikana. Oon kuin puulla päähän lyöty, sillä kuvittelin, että mun osaamiseni olisi jo aivan ruosteessa ja kun on reippaasti yli vuoden ollut poissa arkityöstä, kestäisi pitkään saada kontakteja kasaan. No, väärin luulin. Oonkin ollut juuri siitä syystä mahdottoman iloinen ja todella kiireinen, kun on pitänyt miettiä tulevaa ja jutella mahdollisten työnantajien suuntaan. Tällä viikolla on yksi jutustelu, samoin ensi viikolla. Sitten nähdään; jos ehkä jo olenkin löytänyt työpaikan. Hoitopaikkaakin on pitänyt jo selvitellä, sillä osa-aikaisen työn aloitus olisi jo luultavasti tämän vuoden puolella. Apua, mitä mä juuri puhuin vauhdista? Vastahan mä keksin, että pitäisi hakea töitä ja kohta istun uuden tietokoneen takana ja oon tilailemassa työpuhelinta. Huh, miten tässä näin kävi?

Niin, ystävä sanoi hyvin. Tekevälle sattuu, mutta hei myös niitä hyviä asioita. Oon aina ollut aika tapahtuma-altis, mutta kuten tää fiksu nainen sanoi, niin kyllähän sitä tehdessä aina tapahtuu. Mitä enemmän säätää, sitä enemmän saa valoa ja säihkettä arkeen ja tuntee elävänsä. Ja kyllä, musta just nyt tuntuu että elän ihan täydellä elinvoimalla. Mun uskoni tulevaisuuteen on vieläkin parempi kuin ennen ja nyt kun tiedän vähän mihin suuntaan tavoittelen, niin tästä ei voi kovin paljon pieleen mennä. On aika upeeta tietää omat vahvuudet ja heikkoudut. Tietää, missä tahtoo arkeaan viettää ja missä ei. Suurin osa arjesta on mulla tulevina vuosina mun perheeni seurassa, mutta pieni siivu on varaa antaa mielekkäälle työlle, josta nautin. Joskos sellainen tässä lähiaikoina vaikka löytyisi arkea värittämään. :)

Sellaisia lyhykäisiä kuulumisia tällä kertaa, ensi kerralla ehkä vähän juttua meidän häistä. Ainakin muutama kaunis kuva teille näytille, jos ei muuta. Niin ja kiitos, kun vieläkin käytte täällä lukemassa, vaikka juttua on yhä harvemmin tarjolla. Kiva kirjoittaa lukijoille, eikä vain itselleen. :)

Ihanaa alkavaa lokakuuta kaikille! 

 

Hei uskothan, me mennään naimisiin!

Aurinko paistaa ikkunasta sisään, mä kuulen jotain etäistä puhetta oven takaa. Luultavasti keittiössä hääritään, mä arvelen. Avaan silmiäni ja mietin, että missähän vaiheessa ne pojat on. Kurkkaan kelloa, joka näyttäis olevan jo vaikka kuinka paljon. Melkein seittemän. Samalla keittiössä pamahtaa jotain lattiaan ja heti perään alkaa kuulua laulua. Allu kiipeilee selvästi johonkin, Ville tekee aamiaista. On äitienpäivä ja mulle on luvattu aamiaista sänkyyn. Nam, mitähän herkkua mä saan?

Edellisenä iltana on tullut käsky, että sängystä ei saa nousta. Pitää esittää nukkuvaa, jos herään ennen aikaani. Ei mee montaa minuuttia, kun huoneeseen kannetaan kahvia. Saan kuulla ekaa kertaa sanat, jotka on suunnattu mulle ja joiden sisällöllä saan ansaitusti herkutella;  Hyvää äitienpäivää! Samalla saan myös pojan syliini, joka alkaa itkeä heti kun näkee mut ja hamuaa rinnalle, kun pääsee syliin. Siinä me sitten sylitellään ja juon kahviani. Ville katoaa vielä hetkeksi keittöön ja me jäädään nauttimaan hiljaisuudesta kaksin. Miten ihanalta tuntuu olla äitinä ja vielä tämä rakas pieni ihminen siinä kirjaimellisesti mussa kiinni. Oonpa mä tuolle pienelle toukalle super tärkeä. <3

Pian eteen tulee myös aamiaista. Puuroa, mansikoita, leipää ja smoothieta. Sellainen ihana perus aamiainen, mutta isompana. Kaikkea ei kuulema tarvitse syödä, mutta ettei vaan ois liian vähääkään. Ville tulee syömään viereen ja mä taistelen ruokieni puolesta, kun yks pieni rähmäkäpälä yrittää viedä kaiken mun lautaseltani. Me kuunnellaa musaa ja jutellaan. Hotkaistuaan ruokansa Ville kävelee levottomasti ympäri kämppää ja kysyy, että saisko jo tuoda kakkua. Ai, te teitte sellasen! Ihanaa. Joo. Tänne kaikki herkut! Vaikka samaan aikaan mun vatsa on ihan täynnä ja oikeasti en aamuisin osaa syödä mitään makeaa tai paljon muutenkaan mitään. Mun maha tarvitsee enemmän aikaa. Pitäähän kakkua silti syödä, kun on juhla, eiks vaan?

Laita silmät kiinni, mua taas käskytetään. Nyt alkaa vähän naurattaa, mun mieleen herää ajatus jostain hienosta poikien väsäämästä kerroskakusta ja jossa on itsetehty kortti vieressä. Eikun hei, nehän kävi eilen kaupassa ja oli siellä vaikka kuin pitkään, onko mulle joku oikea lahja? Joku vaate? Vai oisko ne keksinyt mulle jotain ihan muuta? Äh, en mä keksi nyt mitään järkevää. Miten jännää. Mitä ihmettä ne on keksineet, ei Ville yleensä anna lahjoja. Miks pitää olla silmät kiinni? 

Okei, nyt saa avata silmät. Ville Istuu mun edessä, sen silmät on kostuneet ja se alkaa puhua. Tässä vaiheessa mun muistikuvat katkeaa, mutta jos lyhyesti kuvailisin tilanteen näin: Siirappisia sanoja, kahden ihmisen kyyneliä, kauniita sanoja ja lopulta suusta takerrellen tullut kysymys.

Haluaisitko sä saman sukunimen, kun sun pojallasi on? 

Mä taisin olla ihan hiljaa. Pala jäi kurkkuun, mä katsoin alas mun poikaani, joka oli rinnalla, mutta oli kääntynyt katsomaan meihin. Se selvästi aisti tunnelmasta, että nyt jotain jännää tapahtuu.Aika pysähtyi, koko huone tuntui ihan kummalliselta. Oli niin hiljaista.  Mua oli juuri kosittu ja mä olen aivan ihmeissäni. Meenkö mä oikeasti naimisiin?

Mä nostan katseen ja nään Villen kyynelten täyttämät silmät. Mua hymyilyttää ja tajuan, että mä varmaan näytän tosi surulliselta, kun mä vaan itken silmät kiinni. Hymy ei tule, itkettää vielä enemmän.

Joo, kyllä mä haluan! Tottakai!

Sitten vähän alkoi jo hymyilyttää. Ja vähän itkettiin myös lisää. 

Jotain taisi jäädä viikko sitten kertomatta. Tätä kaikkea piti hetki sulatella ja kun asia oli niinkin suuri kuin tuleva naimisiinmeno, piti ensin kertoa läheisille. Tuo Villen tapa kosia oli musta aivan täydellinen ja vaikka mulla oli vähän kuumetta myös tuolloin lauantaina, unohdin koko kipeän olon ihan täysin. Äitin luo ajeltiin autolla kertomaan, muille lähettiin videoviesti tai muu viesti. Saatiin heti paljon ihania onnitteluita ja voin vakuuttaa, että mun matkani Barcelonaan oli enemmän kuin onnellinen. Siellä mä tuijottelin sormessani sormusta (vielä väärää sormusta, oikea on tilattu oikeassa koossa ja kaiverruksella) ja hommailin itselleni uutta rusketusrajaa. Paljon on pohdittu tulevia häitä ja tätä uutta ajatusta, että olen kihlattu nainen. Ajatuksena se on todella ihana. <3

Kerron myöhemmin lisää, jos teitä kiinnostaa kuulla esimerkiksi ajatuksiani häistä tai siitä, mitä mulle ylipäänsä kihlautuminen merkitsee. Lapsihan on itsessään ollut meille jo paljon suurempi sitoumus kuin naimisiinmeno, joten suurta muutosta ei tapahtu. Onhan se aika ihana ajatus, että sormessa killuttelee ihana uusi sormus ja se sormus on merkki kahden ihmisen sitoumuksesta. Sitoumuksena myös sellainen, että ihan tosiaan en aio koskaan ottaa sitä sormusta pois. Se on merkki siitä, että mulla on joku, joka haluaa elää mun kanssani aina. Niin myötä- , kuin vastoinkäymisissä.

Hei jee, me ihan tosiaan mennään naimisiin! <3

 

Lue myös:

Hei uskothan, minusta tulee äiti!