Sinä mun oveni takana yllättämässä

Joskus mä sängyssä unen tuloa odotellessa mietin niitä asioita. Hyviä ja huonoja. Joskus taas en. Iltaisin olen väsynyt kaikkeen työstämiseen, muistamiseen ja ajatteluun. Aamulla aikaisin alkanut, kello neljältä kun silmät aukeaa ja kun ne yhdeksältä suljen, on aika pysähtyä. Siihen se loppuu, varmaankin puoleen lauseeseen ja sumeaan mieleen. Mieli on täynnä, ei siellä ole tilaa uudelle. Muutamalle kiitolliselle muminalle ehkä, mutta yhtään monimutkaista juonta siinä on turha pähkäillä. Parempi vain nukkua ja jatkaa aamulla. Uneksia, kunnes aamu taas koittaa.

Joka viikko joku sitä kysyy, miten sä jaksat valvoa niin paljon ja silti hymyillä sun lapselle aamun hämärässä muiden vielä nukkuessa? No, kaipa se on tämä kaikki mikä elämässä nyt yleensä pistää hymyilyttämään. Onnistumiset. Arjen ilot ja koko tämä paketti. Elämän oikein paikalleen loksahdelleet palaset. Asiat, jotka on järjestyneet ja ne mitkä on laitettu järjestymään, jos eivät muuten olisi sitä sattuneet itsekseen niin tekemään. Kaikkeen kun voi aina itse vaikuttaa, nostaa pepun ylös tuolista ja sen kuin vain tekee. Jos ei itsensä, niin muiden hyväksi.

Koska ainahan elämässä on tilanteita, joita ei voi suunnitella etukäteen. Eteen tulee yllätyksiä, joissa pitää olla kärsivällinen. Tulee sairauksia, eikä aina itselle. Kun joku lähellä lakoaa polviin, ei sitä voi sivuuttaa ja kertoa omasta kiireestä. Ei sellaisen tunteen kanssa voisi koskaan elää ja ihmettelinkin joskus sellaisia, joita omalle tielle on sattunut. Niitä, jotka kävelevät tyynesti ohi ja antavat vain olla. Sori, mulla on mun omat huolet, ei pysty. Ai sä autoit mua kaikki ne vuodet, kun mulla oli hätä? No, mitäs autoit, mulla on nyt parempaa tekemistä.

Se, ettei pysty sivuuttamaan muita ihmisiä ympärillä, on joskus raskasta. Se saa mielen pörräämään myös silloin ilta ysiltä kun pitäisi nukahtaa. Joskus silmiä ei saa kiinni, sänky ei rauhoitu. Pää on puuroinen. Toisaalta taas, ihan samasta syystä silloin kello neljää yli neljä aamuyöllä kahvinkeitintä ladatessa huulissa näkyy hymy. Kun osaa käsitellä elämässä ikävätkin asiat, on aito halu auttaa muita ja tuntee elävänsä täysillä, on turha ajatella että voisi mitään muuta kuin hymyilyttää. Ei ehkä 365 aamua vuodessa, mutta ehkä 360. Ja se on jo aika hyvin se.

Uskon näin; Kun katsoo toisen silmiin ja on valmis antamaan itsestään ihan kaiken, saa itsekin sylitäydeltä takaisin. Joku voisi ajatella, että toi on saanut kaiken eteensä valmiina, helppohan se on hymyillä. Elämässä koko paletti kasassa, ei huoltakaan. Ensinnäkin, kuka määrittelee huolet ja kenellä niitä on ja ei? Entä jos se onkin niin, että kun antaa paljon, myös saa takaisin? Kun on valmis antamaan viimeisen energiarippeensä toisen hyväksi, joku sen tuolta kaukaa kyllä kuulee ja antaa tuplaten takaisin? Niin se menee, uskokaa pois. Niissä tilanteissa, kun on itsekin ollut väsynyt, voimaton ja silti antanut toiselle, on joku on kuullut sen kaiken. Nähnyt ja ajatellut samaa kuin minäkin; heikointa ei saa koskaan jättää yksin, eikä koskaan voi olla niin voimaton ettei kuulisi läheisen hätää.

Se on kuin jättäisi sydämen ulos kehostaan ja vain antaisi olla. Kuka siihen pystyy? Mihin ne on sydämensä piilottaneet, vai onko se sydän niin katkeruudesta musta ettei siitä enää ole sykkimään? Sitähän se katkeruuskin kai vähän on. Musta mieli, joka ei anna valon tulla sisälle. Muistelee menneitä, ei usko huomiseen. Ei kuuntele enää linnunlaulua joka tahtoisi päästää kauniit sävelet sisälle ikkunasta. Ikkunat on kiinni, eikä niitä jaksa enää katkeruuksissaan avata.

Usein mua ihan tosissaan hymyilyttää jo herätessä ja varsinkin kello viittä yli neljä aamuyöllä kahvin valmistumista odotellessa. Silloin siinä hetkessä mä sen muistan, kun mun oveni taakse tultiin yllätyksenä. Suklaalevy kainalossa, kyyneleet silmissä, halaten. Silloin mä muistelen omaa hölmistystä ja kiitollisuutta. Enkä saanut yhtään järkevää sanaa ulos. Niin harvoin kukaan tulee oven taakse, keskellä viikkoa, keskellä päivää. Tietäen, että kaipaan juuri sitä halausta. Ja sen tunteen mä muistan sillon aamulla kello kymmentä yli neljä vielä kahvia juodessakin. Sen ja aika monta muuta asiaa, jotka on mun eteeni tehty. Mä muistan ne ihmiset, jotka on antaneet mulle valonsa ja ojentaneet apunsa pyytämättä. Ovat tehneet, eivätkä vain puhuneet.

Koska kyllä, kuunnella me voidaan kaikki, mutta kuka toimii oikealla hetkellä, toisen sitä pyytämättä? Kuka kuuntelee hiljaisia sanoja ja toimii, kun toinen ei osaa pyytää? Aika harva. Silti tarpeeksi moni on niin tehnyt omassa elämässäni. Kun antaa, saa takaisin.

On tässä elämässä paljonkin asioita, joiden takia voisi valahtaa lannistuneena hartioiden taakse piiloon ja äksyillä muille, kun ei saa nukkua uniaan putkeen eikä olla vapaa kuin taivaan lintu. Kun on väsynyt ja asiat eivät mene kuten oli suunniteltu. Kun on ite mokannut, eikä ole syyttää ketään muita kuin itseään. Itse tässä on valinnat elämässä kuitenkin tehty, ainakin suuntaviivat ja niissä viivoissa on parasta maata kuin on pedannutkin. Onneksi ne suuntaviivat on tehty kuten itse on tahtonut, eikä kukaan ole pakottanut. Eikä mitään tarvitse tehdä vain miellyttääkseen toista tai yrittääkseen esittää jotain. Ja hei, ei elämässä ole tarkoitus vain suorittaa ja odottaa, että joku tekisi onnen sulle sun puolestasi. Helppoahan se on valahtaa toisen syliin odottamaan onnea, mutta ei se niin mene. Pitää osata tehdä itsekin jotain. Kestää ne ikävät hetket ja ottaa elämä vastaan kokonaisuutena, sateine ja paisteineen. Ei kääntää katsetta ja sitten syyttää muita, kun ei huomannut.

Avaa se ikkuna ja päästä valo sisään. Elämä on tässä ja nyt. Ei somessa tuntemattomien ihmisten tykkäyksinä, eikä menneisyydessa jonkun teoissa. Tässä ja nyt.

Se aito ja leveä hymy kello neljältä herätessä löytyy siitä ajatuksesta, kun oppii että juuri tämä on se hetki, kun pitää toimia. Juuri tämä on se hetki, kun pitää elää itseään varten ja tehdä kaikkensa, että myös läheisillä olisi hyvä olla. Ei voi odottaa aina huomista, kun ei sitä huomista aina tule. Eikä voi ojentaa onneaan toisen käsiin, kun ei se toinen tosissaan voi tietää mistä sun onni syntyy. Kun sä ojennat ne sun kätesi mieluummin sille toiselle ja annat tuntea sun kehosi lämmön, silloin sä ehkä saat onnen myös itsellesi. Kun olet oikeasti läsnä ja oikeasti olet kiinnostunut myös muista kuin vain itsestäsi.

Vai oliko se ihan väärin selitetty? Osaisitko sä kuvailla nämä asiat paremmin?

Kun on aitona ihmisten edessä, on helppoa olla. On helppoa nukahtaa silloin ysiltä illalla, pää täynnä kiitollisuutta ja joskus myös raskaita ajatuksia. Tietäen, että on tehnyt parhaansa. Itsensä ja muiden eteen.

Rakkaudella,

Marissa

Onnellisuustutkija

Se aamuinen hymyn huulilleni tuoma kysymys kuului; Mitä ”onnellisuustutkija” esittelysi yhteydessä tarkoittaa?

En tiedä kuinka moni on huomannut, että tuossa mun esittelyssäni oikealla puolen palstaa lukee, että olen onnellisuustutkija? Heh, varmaan monella soi heti korvien välissä kellot, että ei se taida juuri mitään kovin virallista tarkoittaa. Voinkin heti paljastaa, että ei se oo oikea nimike yhtään millekään eikä kenellekään, paitsi tietty mulle, hah! Töissä mun nimikkeeni oli aiempina vuosina toimiston sydän ja toisessa työssä mua kutsuttiin innovaattoriksi. Virallisia nimiä tai ei, niin  eikös sanoilla ole kuitenkin vain tarkoitus tuoda ajatuksia ilmi ja saada kuulija ymmärtämään?

Eikä nimen aina tarvitse olla niin tuttu ja turvallinen, pieni leikittely sanoilla sopii aina kuvioon. Itse pidän tätä sanalöydöstä (ihan itse hei keksin!) aika fiksuna juttuna ja kun se siihen joskus aikaa sitten kirjoitin, koin suurta tyytyväisyyttä ajatustani kohtaan. Siinä sanaa mielessäni pyöritellessä (ensin olin tottakai käyttänyt jo pitkän ajan miettiäkseni, että millä itseäni lyhyesti kuvailisin) tajusin, että joo, sitä onnellisuutta on tässä tullut tutkittua jo aikas pitkä tovi. On tullut oivallettua tuhansittain uusia ajatuksia, pureksittua niitä läpi ja toteutettu niitä ajatuksia sitten omassa elämässä.

Mitä onnellisuustutkija sitten tekee? Tutkii onnellisuutta tottakai. Monilta eri kanteilta ja monien erilaisten ajatusten tuomina oivalluksina. Tämän vuoden yksi keskeisin tutkinnan kohde on ollut oman onnellisuuden vaikutukset lähipiiriin. Olen huomannut useissakin tilanteissa, että samalla tapaa kun nauru tarttuu, niin tarttuu onnellisuuskin. Toisen onni tekee mut onnelliseksi ja sama tietty toisinpäin. Niin se vaan menee.

dsc01083
Tänään tuli tosi onnellinen fiilis siitä, kun tajusin että kahden viikon päästä ollaan taas pukemassa hiihtokamoja päälle ja pääsee mäkeen. Wiihii!

Onnellisuus on ollut mulle suurelta osin hyväksymistä siitä, että en voi tavoitella elämässä yhtään mitään muuta kuin itselleni sopivia asioita. Sellaisia asioita, jotka saa olon rennoksi ja vapaaksi. Ei sellaisia, jotka saa naapurin onnelliseksi tai joilla saisin tehtyä vaikutuksen johonkin toiseen ihmiseen. Niin no, omalla käytöksellä voi tottakai tehdä toiseen isonkin vaikutuksen ja hyvä käytös tekee mut erittäin onnelliseksi. Siinä siis yksi poikkeus sääntöön, vaikka tavallaan haluaisinkin ajatella, että kyse on vain omasta itsestäni. Kyllähän ympäristölläkin on suuri merkitys, mutta mitä vahvempi tunne onnellisuudesta meillä on ihan itsenämme, sitä vaikeampi ympäristön on horjuttaa sitä tunnetta.

Onnellisuustutkija tutkii elämää ihan tavis linssien läpi, ei sillä ole vaaleanpunaisia linssejä joista katsella. Tutkija on avannut sydämensä apposen auki ja on valmis ottamaan tilanteet vastaan suurin silmin. Se tutkija osaa kääntää linssit juuri oikeaan suuntaan, kokeilee ja miettii, toteaa lopulta mikä on hyväksi ja mikä ehkä ei ollutkaan sitten kovin hyvä juttu. Meistä kaikista on ihan siihen samaan tutkimukseen, pitää vain olla kärsivällinen. Ei, ei onnea saa hetkessä itselleen. Ei ainakaan, jos ei salli ja hyväksy. Ei saa olla liian ankara, eikä saa ainakaan vaatia itseltään liikaa. Eikä muilta! Älä oleta muiden olevan supernaisia ja miehiä, kun ei me itsekään sitä olla.

Ymmärrätkö mistä puhun? Saitko kiinni? 

IMG_5933

Tämä kuva on viime helmikuulta Itävallasta. Siinä kuussa tutkin urheilun ja ulkoilman yhteisvaikutuksia onnellisuuden eri tasoihin. Lopputulemana voisin todeta, että kahdeksan tuntia päivässä tekee ihmisestä erittäin onnellisen ja siihen kun lisää vielä hurjan määrän kilometrejä suksien päällä, niin ai että. Seuraavaa reissua odotellessa! ;)

Onnellisuustutkija kuittaa stoorin tältä erää ja painuu pian pihalle etsimään raikasta ilmaa ja eloa niveliin. Ihanaa alkavaa viikkoa meille kaikille!