Sun vastapala

Ei fasupala, ei palapelin pala. Kuvainnollisesti ehkä kyllä, siis kun palapelin paloja kootessahan synty lopulta jokin kuva. Kahdesta palasta joskus jo syntyy jotain, mutta ei välttämättä kokonaisuutta. Ei aina. Kun mä puhun vastapalasta, siis siitä sun vastapalasta, tarkoitan ihan eri juttua. Vaikka eikai meillä nyt sentään vain yhtä vastapalaa ole, ei vaikka moni tuntuu niin luulevan. Panostetaan siihen yhteen palaan, unohdetaan kaikki muu. Ei tahallaan, mutta kun ei ymmärretä katsoa asiaa laajemmin. Luullaan, että on vain yksi pala, joka tuo onnen. Vaikka hei, niitähän on helposti satoja.

Niin ja kun puhun palapelistä, niin kyllähän siinä kestää, että ne oikeat palat löytää. Joskus yrityksiä tulee oikeaa palaa etsiessä useita, mutta kunhan ei tyydy huonosti istuvaan palaan (eihän kukaan tyydy?) niin se vastapala löytyy poikkeuksetta aina. Niin siis palapeleissä kuin ihan tässä oikeassakin moniulotteisessa elämässä.

Vastakkaisia palasia on meille ihan kaikenlaisia. Erikokoisia, erinäköisiä ja ihan eri sanoin varustettuja. Eri elämäntilanteisiin ilmestyneitä ja joskus jostakin elämästä kadonneita. Tottakai me toivotaan, että ne palat olisi siinä aina ja ikuisesti, mutta ei siinä aina niinkään käy. Joskus ehkä vatsapalakin muuttuu, kuten sinä. Yksi kulma rapistuu ja pian pala ei enää sovi yhteen. Voihan harmi tai joskus ehkä onnikin.

Kesä on ollut lyhyt, mutta pitkä. Oon saanut nauttia monen vastapalasen seurasta, tehnyt monia uusia havaintoja ja oppinut itsestäni taas jotain pientä uutta. En mä usko, että ihan kovin paljon oon oppinut, mutta edes jotain. Tuo vastapala ajatus oli oikeastaan mun ensimmäinen ajatus tänään, kun mä heräsin. Kai mä olin uneksinut jostain siihen liittyvästä yöllä. Harvinaisen herkun, eli pitkien unien aikana.

DSC02110 (1)

Aamun hoksaamisen lisäksi mulla soi mielessäni se vanha Kari Tapion iskelmä ”Myrskyn jälkeen on poutasää..” ja kahvia keitellessä mä pohdin, että mistähän sekin siihen ilmestyi. Taustalla pojat kuunteli viulumusaa ja ikkunasta kuului tuulen vihellys. Omituinen yhtälö. Ilmestyikö se ehkä hyvien unien jälkeen mun mieleeni jostain muistuttamaan? Ettäkö oikeasti myös elämässä myrskyjen jälkeen on oikeasti aina poutaa? Tässä kun on yli kymmenen kuukautta harjoiteltu nukkumista (hmmm..yli 29 vuotta siis…) ja nyt kun ollaan päästy vihdoin nukkumaan jo välillä jopa kokonaisia öitä, alkaa se poutavaihe? Siitäkö se laulu nyt sitten tuli? Oliko se tämän aamun vastakappale mun oman mieleni ajatuksiin? Ehkäpä. Ehkäpä.

Mutta hei, sen mä tulin itseasiassa kertomaan, että jotain oon kesässä ihan oikeasti oppinut. Itsestäni ja aamuenergiasta. Siitä mihin se mun energia kaikista parhaiten soveltuu ja mihin se ei yhtälöinä sitten yhtään sovellu. Kirjoittaminen on mulle aamujen juttu ja mun aamuenergia on aina ollut se, joka tuo nämä sanat tänne riveille. Aamuisin musta syntyy tarinat, aamuisin mä olen se, jonka te näette täällä ja jonka sanat pystytte ymmärtämään vain vilkaisulla. Aamuenergia on se, joka laulaa mielessä ja kertoo positiivisia ajatuksia ja kokoaa edellisten päivien aatoksia yhteen. Mulle siis. Mulle aamuenergia on sitä.

Aamut ja kirjoittaminen, se oli ennen mun tapani nousta sängystä ja se oli se mun juttu heti kun mä heräsin. Paras kirjoitusenergia syntyy silloin kello viisi kun mä nousen ja jos ei sitä siinä vaiheessa herättele, ei se nouse ollenkaan. Ei se tule esiin kello kahdeksalta aamulla, eikä ainakaan ilta seitsemältä. Hyvin harvoin ehkä tulee, mutta sellaista hetkeä ei sovi kädet näppiksillä odotella. Silloin sopii käyttää aamuenergia johonkin muuhun. Liikkumiseen ja häärimiseen näin yleisimmin. Sanojen keräämiseen seuraavaa aamua varten.

Jatkossa kun te tulette mua täällä näkemään, se tarkoittaa sitä, että niinä aamuina oon saanut keittää kahvin rauhassa ja suunnata heti ensimmäisenä koneen äärelle. Oon avannut koneen kannen ja alkanut kirjoittaa. Ilman häiriötä ja niin, että kukaan ei hoputa vieressä. Huudossa ja hälinässä kun tämä ei onnistu, ei ainakaan mun herkästi ympäristön hälylle altistuvalta mieleltäni. Jos ei sanoja kuulu, ei näy kuvia musta kesäesailemassa tai mitään muutakaan, niin silloin mä olen luultavasti mun pikkuisen vastapalani kanssa lattialla istumassa ja leikkimässä. Sellaisia ne aamut nykyään on ja olen tehnyt oman valintani. Jokaista hetkeä ei voi saada itselleen ja itsestään ei voi repiä sellaista energiaa irti, jota ei ole.

Simppeli asia, mutta kesti hetken sekin tajuta. 

Toivottavasti taas tavataan pian uusien sanojen parissa. Ja jos ei tavata täällä, niin tuu ihmeessä Instagramin puolelle. Siellä näet meidän aamujen toisen puolen. Kaiken sen arkisuuden, aamujen pohdinnat ja samalla myös ne pienet nautinnot. <3

DSC02006

Niin. Kuviin on valittu muutama hetki meidän aamuja täältä kotoa. Niitä hetkiä, kun en ole kirjoittamassa, mutta mulla on silti jotain, mikä saa mun mielen kutkuttamaan ja oon mulle hyvin tärkeän tehtävän parissa. Oon viettämässä aikaani läsnäolevana äitinä ja pienen vastapalani äänen kaikuna. :)

Ihanaa viikonloppua! 

Kirjoittamisen syvin olemus

Tiedän, että jollekkin tämän tekstin lukeminen on aivan turhaa. Lukeminen tuskin koskaan on sitä, mutta joskus sisältöä voi olla vaikeaa sisäistää. Joku joka ei ole niin kirjoittamiseen syventynyt, ei välttämättä vain ymmärrä miksi jostain niin vauhkotaan ja vielä niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kirjoittaminen. Hän ei ymmärrä mistä puhun, ei jaksa luultavasti edes aloittaa sanojen kahlaamista läpi. Aihe ei kutkuta yhtään olo, on helppo klika eteenpäin. Klik klik. 

Jollekkin kirjoittaminen on vain sanoja sanan jälkeen, lyhyitä lauseita, piste perään. Toinen taas tekee pitkät lauseet ja unohtaa kaikki pilkut, tahtoo saada kaiken mahtumaan. Se voi olla perustarve selviytyä työstä ja itsessään se ei ehkä tunnu yhtään missään. Se voi myös olla paljon enemmän. Se voi olla kyky luoda ajatuksia eläviksi niin, että joku muukin ne tuntee ihollaan saakka todellisina. Sillä onhan sillä eroja, miten niitä sanoja siihen eteensä latoo. On eroa siinä mistä ne sanat tulevat. Oletko pyörittänyt niitä mielessäsi pitkään ja lopulta saanut ne juuri oikeaan asuun eteesi lauseiksi. Sillä tunteella on merkitys. Sillä, että tiedät tuottaneesi jotain, joka saa sydämen elämään omaa elämäänsä ja mielikuvituksen heräämään uuteen todellisuuteen.

Kirjoittaminen ei ole aina lyhyt prosessi. Siksi se tunne kai on niin erityinen, kun saat kirjoitettua valmiiksi jotain, minkä muodostamisessa on mennyt aikaa. Joskus sanat löytyvät eteen helposti, mutta aina ei ole helppoa saada sanoja laulamaan yhteen. Välillä pitää vähän avittaa. Juosta muutama lenkki, ottaa hetki happea ja vain olla. Sanat eivät synny väkisin, eikä joka päivä ole kirjoituspäivä. Toisinaan tarvitaan viikkojakin odotusta, että voi taas sanoa luovuuden heräävän.

Voin hyvin kuvitella kirjailijan olon, kun hön on pitkään tehnyt työtä teoksensa eteen ja sen valmistuessa melkeinpä luhistuu. Elää pitkään yksineloa, ottaa aikaa selvitäkseen siitä olosta. Kerää voimiaan tehdä saman uudelleen. Tiedän sen tunteen, voin eläytyä siihen täysin. 

Muistan vielä elävästi sen hetken, kun lukiossa voitin pienen kirjoituskilpailun. Piti kirjoittaa novelli, joka sitten lähetettiin eteenpäin. En ollut alkuun oikein varma, että mitä sanoisin, eihän mun tarinani olleet kiinnostavia. Ne olivat aina vähän sekavia. Omaan tyyliini sopien erikoisia, sanoiltaan vähän hassuja. Palautuksena tulikin iso kuori missä oli suuri hymiö. Kehuja, lukijan ylistystä ja voitto. Kerrankin voitto, voi miten mahtavaa! Olin ihan hirmu iloinen, niin iloinen, etten tiennyt seuraavana yönä miten nukkua. Mietin vain sitä, miten ihanaa oli, että joku ymmärsi sanojani. Ehkä ne eivät olleetkaan niin omituisia. Ehkä voisin jatkaa niiden kirjoittamista.

DSC01574

Jos sulle on vaikea ymmärtää, miksi puhun kirjoittamisesta näin, niin ei se ole ihme yhtään. Ei jokaista asiaa voi ymmärtää, meillä kaikilla kun on niin erilaiset intohimot. Erilaiset asiat saa meidän olon vahvemmaksi ja elävämmäksi. Ehkä se on sulle joku muu juttu, mutta mulle se juttu on kirjoittaminen.

Kirjoittaminen on mun tapani olla luova. Se on oikeastaan kaikkea sitä mitä tässä elämässä tapahtuu, niiden tapahtumien yhdistämistä ja tunteiden purkauksia paperille. Tai no, nykyään tietokoneelle, käsi puutuu siitä määrästä tekstiä mitä päivittäin syntyy. Kirjoittaminen on mulle jokaisen päivän hengenveto, se hetki kun tiedän, että saan sanoa juuri sen mitä oli tarkoituskin. Omalla tyylilläni. Omia ajatuksiani. En toisen sanoja, enkä ainakaan jonkun toisen määräämällä sanajärjestyksellä. Koska vaikka upeita joidenkin kirjailijoiden tuotokset ovatkin, niin minä tahdon silti luoda omani. Oivaltaa omat oivallukseni, huutaa ääneen sanat kuten itse ne olen ymmärtänyt. Ei toisen oma ole minun, se on sen toisen syvältä sielustaan sylkemiä ajatuksia. Sellaisia, joita minultakin löytyy. Hitusen vain erilaisia. Sellaisia omanlaisia.

Kirjoittaminen on ollut vuosia jo osana työtä, se on ehkä tulevaisuudessa kokonainen työ. Ainakin se on tavoite. Suuri unelma. Ja ehkä kuulette minusta vielä, hih.

Ymmärsikö joku teistä mistä tunteesta tässä tekstissä puhun?