Miksi me täällä ollaan?

Jo pienenä lapsena me aletaan oppia uusia asioita. Me opitaan puhumaan ja liikkumaan, me opitaan piirtämään ja pelaamaan. Me opitaan aikataulut ja me nähdään miten juostaan kiireessä bussiin, että ehditään sovittuun menoon. Me opitaan, että pitää pitää aikatauluista kiinni. Me opitaan koulussa uusia taitoja ja meitä ohjataan kohti tiettyjä taitoja. Joissain jutuissa me ollaan hyviä, joissain ei. Jossain vaiheessa meidän pitää itse päättää, että mistä me ollaan eniten kiinnostuneita ja mitä kohti tulisi mennä. Ehkä meitä kannustetaan läheltä, ehkä ei. Joka tapauksessa, jotain kohti me aina kuljetaan. Valitaan urapolkumme ja lähdetään suorittamaan. Odotetaan, että joskus sitten me ollaan valmiita. Lääkäreitä, opettajia tai mitä ikinä me keksitäänkään tavoitella. Kunhan tavoitellaan jotain.

Mulla on vahvasti sellainen olo, että jo lapsena meille luodaan sellainen kuvitelma, että opinnoilla ja ammatilla on kaikista suurin merkitys. Se, mihin joskus päädyt ja missä nimesi teet tunnetuksi, on tärkeintä. Ei meille opeteta koulussa juurikaan taitoja kommunikoida muiden kanssa tai siitä miten me toisistamme välitetään aidosti ja lämmöllä. Sitäkin enemmän me seurataan oppeja tulevaan ammattiin. Luetaan matikkaa, äikkää ja uskontoa. Tärkeitä asioita nekin, paljon hyviä oppeja ja työstöä ajatusten kanssa. Ja tuleehan työtäkin tehdä, mieluiten sellaista josta nauttii. Sellaista, jossa olisi hyvä.

Jos multa kysytään, että miksi me täällä pallolla ollaan, niin vastaisin hetkeäkään miettimättä, että toistemme takia. Valaisemassa kaverin katsetta, nostamassa ystävän mielialaa ylöspäin, kehumassa pikkuveljen taitoja, rakastamassa perhettämme, nostamassa katse heikoimman puoleen, huomioimassa niitä jotka ovat jääneet varjoon, antamassa vähästä sille, jolla on vielä vähemmän.

Näin tiivistettynä muutamaan lauseeseen se kuulostaa siltä kuin se olisi helppoa. Että pitäisihän meidän jokaisen tietää, että miksi täällä ollaan. Toistemme takia tottakai. Koska mitä elämä oikeastaan on, jos me jätetään ympäristö huomiotta? Mistä kuuluu meidän äänen kaiku ja kuuluu tekojen seuraukset? Missä on nauru, kyyneleet ja vilpitön halu auttaa. Koska jos ei huomio, ei voi auttaa. Jos keskittyy vain omaan kiireeseen ja kauniiseen napaan, ei näe muiden hätää. Eh ehdi auttaa, koska on hei kiire. Ymmärräthän, sullakin usein on? 

Kiire, kiire, kiire.

Niin monen lempisana, vahingossa usein sanottu. Vai tarkoituksella? En mä oo ehtinyt, on ollut niin paljon kaikkea. Pahinta on se, että kun joku läheinen yhtäkkiä katoaa elämästä, kuolee pois, ei ollut ehtinyt nähdä häntä kun on ollut niin kiire. Ei ehtinyt nousta bussiin ja mennä katsomaan mummoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Olisihan sitä voinut myös soittaa, mutta se unohtui kiireessä. Töissä ja arjessa, ihan kaikessa siinä hässäkässä. On unohtunut tekosyyn varjolla se tärkein, miksi me täällä ollaan. Toistemme takia. Välittämässä, huolehtimassa, muistamassa kysyä se yksi ainut kysymys; mitä sulle kuuluu? Juodaanko kahvit ja pysähdytään hetkeksi? 

Kiire on usein tekosyy, jolla me muodostetaan mieleemme suuri lukko, joka estää toimimasta. Kun puhutaan kiireestä, me nostetaan sitä jalustalle ja annetaan sille jopa liikaa sijaa. Se vie tunnit päivästä, se kadottaa ajantajun, se tuhoaa unenlaadun. Äh, vuorokaudesta loppui taas tunnit. Pitää olla valmis nyt, eikä huomenna. Mun täytyy tehdä tämä nyt, muuten en ole onnistunut elämässäni. Kalenterit täyttyy ja ajatukset samalla.

Kiire, mikä ihana tekosyy olla poissaoleva ja unohtua muun maailman vietäväksi. Unohtaa läsnäolo ja vain suorittaa.

Tunnistan itsessäni usein tunteen kiireestä ja tietoisesti pysähdyn miettimään mistä tämä on lähtöisin. Onko tämä elämäntilanne pakollinen, onko mun ihan pakko tehdä kaikki tämä nyt? Onko mulla johonkin kiire, hyödynkö mä tästä todella jotain, jos teen tämän kaiken nyt? Ehdinkö mä olla läsnä, jos vain suoritan? Oonko mä muistanut soittaa mun ystäville, oonko ehtinyt nähdä heitä? Sitten mä usein tajuan, että apua, oon ollut ihan liian keskittynyt vain itseeni etten ole moneen päivään muistanut kysyä toisen ajatuksia. Ja mitä mä teen vain omilla ajatuksillani, ei niistä ole yksin mihinkään. Enkä aina välttämättä kysy sittenkään, kun ei se toinenkaan ole viikkoihin kysynyt. Sillä on varmaan taas kiire, en viitsi häiritä. Se ärsyyntyy kun koko ajan olen kyselemässä. Kai sillä on sitten myöhemmin mulle aikaa. 

Nuorena mä pohdin usein sitä, että miksi me täällä ollaan. Käperryin harmaiden ajatusteni kanssa itseeni ja etsin syytä sille, että koin olevani niin yksinäinen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän mun ajatuksiani ja kukaan ei tuntunut pohtivan samoja juttuja. Ei muut huomanneet mitä ympärillä tapahtuu, ei niitä kiinnostanut suru ja toisen hätä. Ihan sama, älä välitä Marissa, elä nyt vaan omaa elämääs!

Onneksi olen osannut vahvistaa omaa itseäni ja tiedostan vahvasti ainakin sen, miksi itse täällä olen. Auttamassa, välittämässä ja tuomassa valoa ympärilleni. Sillä vaikka en olisi se fiksuin ihminen maailmassa, enkä voisi tehdä suuria maailmankaikkeuden pelastamisen eteen, voin lähteä liikkeelle lähipiiristä. Voin yrittää muistaa pitää kiireen poissa ja vilpittömästi välittää niistä, jotka juuri mun huomiotani kaipaavat. Voin avata ulkona silmät ja huomata ne, jotka ovat ehkä katseen ja kuuntelevan korvan tarpeessa. Juuri tästä syystä tiedän, että oma työnikin tulee aina olemaan sellaista, jossa pääsen ratkomaan arkipäivän ongemia ja tekemään muiden työstä jollain tapaa helpompaa. Saan tuntea päivittäin, että musta on hyötyä ja jollain muulla on avullani astetta parempi olla. Ja ehkä hänkin sitä kautta oppii jakamaan hyvää. Antamaan itsestään sen, joka jollekkin muulle on ase parempaan huomiseen päivään.

Miksi me täällä ollaan, kysyi nuori Marissa joskus. Toistemme takia, vastaisin hänelle nyt hetkeäkään miettimättä. Välittämässä, tukemassa ja antamassa valoa heikoimmankin päivään. <3

Rakkaudella, 

Marissa

Täydellinen aamiainen

IMG_2996Eilisen aamun aamiainen koostui kiireestä, mielikuvituksettomuudesta ja rappukäytävässä syödystä leivästä. Hah, kuulostaako tutulta? Kyse ei ole siitä, ettäkö nukkuisin pitkään ja tulisi liian kiire lähteä, vaan olen liian keskittynyt kaikkeen muuhun, että ymmärtäisin alkaa valmistautua ajoissa lähtöön. Maanantain aamu tuli muutenkin taas niin nopeasti, että mulla meni ekat tunnit aivan silmät ristissä ja kun yritin jotain kirjoitella kahvia juodessani, oli yhtäkkiä kulunut tunti. Siis kokonainen tunti, mihin se katosi? Ja tämä sama asia toistuu niin usein, että turhapa sitä on enää itseltään kieltää, että on vähän saamaton nopeiden lähtöjen kanssa. Luulen, että on muka niin paljon aikaa odotella lähtöä aamuisin ja käytän sen huoletta kahvin kanssa istuskeluun. Sitten ollaankin jo ihan pulassa, kun tajuan, että pitäisi olla jo eteisessä lähdössä. Tässä vaiheessa sitten nousen ja suoritan kaikki lopun vaiheet noin kolmessa minuutissa. Ei ihme, että puolet tavaroista aina unohtuvat :D

Pukeutuminen, meikit, aamupala, tavarat laukkuun. Ei ole myöskään ihme, että tulee aina vähän paha olo, kun aamiainen syödään kauhealla vauhdilla. Istun nykyään aamuisin bussissa ihan huonovointisena ja mikähän siinä on, että vaikka tiedostan tämän ongelman, en tee asialle mitään? Olen jostain syystä niin keskittynyt aamulla kirjoittamiseen ja lehden lukemiseen, että hommaan itselleni kiireen, jollaista ei tulisi, jos osaisin toimia tarpeeksi ajoissa. Toisille syntyy kiire, kun nukuu myöhään, mulla se tulee turhasta lorvimisesta. Argh!

Täydellinen aamiainen ei ole se kaikista ravinteikkain lautanen, eikä sekään joka maistuu välttämättä pelkältä luksukselta. Täydellinen aamiainen syödään ilman kiirettä. Se olisi esimerkiksi tuo yllä näkyvä lautanen, eli paljon erilaisia herkkuja, joita saisi napsia suuhunsa ihan rauhassa. Arkeen tämä muutos ei ole tulossa ihan heti, sillä kahvin juonti vaan sattuu aamuisin kestämään kamalan pitkään ja sen jälkeen ei olekaan enää aikaa syödä aamiaista ja valmistautua töihin. Pakko kai tottua omiin tottumuksiinsa tai herätä tuntia aiemmin, että ehtii varmasti tehdä kaiken. No mutta hei, onneksi tulee joulu, silloin kiire loppuu ja voi viettää vaikka kolme tuntia vain aamiaista ja kahvia syöden, eikös vaan <3 ;)

Rentoa tiistaita!