Liiankin tuttavallinen

No hei haluutko sä vaikka tulla meille kylään? Juodaan kahvit! Eihän se haittaa, vaikka vasta törmättiin kadulla ekaa kertaa, mutta kun vaikutat niin kivalta tyypiltä. Oikeastaan hei, haluaisitko sä vaikka tulla kesällä meidän mökille? Niin ja mun äidin luona on kiva piha grillata, tuu miehes kanssa mukaan? Laita mulle viestiä! 

Kun lähtee aina täysillä kaikkeen mukaan ja innostuu heti satasella uusista ihmisistä, saa useimmiten myös kokea paljon uusia ihastumisen tunteita. En puhu nyt mistään romanttisessa mielessä tapahtuvasta ihastumisesta, vaan kaipa sellaista voi tapahtua myös ihan kaverillisessakin mielessä. Huomaa toisessa ihmisessä jotain kivaa, aistii samankaltaisuutta ja pian on jo hymy huulilla ja suu käy kuin huomaamatta.

En tiedä onko meidän koko perhe ollut aina tosi tuttavallinen, mutta ainakin itse koen olevani helposti lähestyttävä ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua. Uuden ihmisen tavatessani oonkin super utelias kuulemaan siitä uudesta tyypistä kaiken ja jos toinen vaan yhtään antaa lankaa josta ottaa kiinni, niin kyllä mä vedän. Kivahan se on ottaa kiinni tarjotusta eleestä tai itse olla se joka tekee sen ensimmäisen eleen. Tähän liittyen mulle on aina ollut vierasta sellainen, ettei uusia tyyppejä otettaisi porukkaan mukaan. Elämä kun kuitenkin vie meitä aina eri suuntiin ja uusia ihmisiä tulee mukaan elämään ihan sattumalta. Se oli musta jo nuorena outoa, että joku halusi aina nähdä vain kaksin, eikä koskaan esitellyt muita ystäviään. Kuulin kun puhuttiin siitä ja siitä kivasta tyypistä, mutta koskaan niitä ei näkynyt missään.

No hei, ota ne mukaan joskus!

Äh, en mä tiedä. Me nähdään meidän omalla porukalla ja meillä on kato vaan meidän omat jutut. Helpompaa niin. 

Koen, että täällä Suomessa me ollaan aika vahvoihin raameihin tottunutta porukkaa ja tahdotaan pitää ne omat rajamme visusti kiinni. Se näkyy tottakai siinä, että ei olla valmiita ottamaan pakolaisia Suomeen, mutta myös ihan tavallisessa arjessa se näkyy siinä, ettei uusia tyyppejä tahdota elämää kovin helposti mukaan. Mulla on jo tarpeeksi kavereita, ei kiitos. Omaan perheeseen ei sotketa kavereita kovin herkästi, eikä siihen omaan kaveriporukkaan kelpaa kukaan ulkopuolinen. Ei, vaikka se ois kuinka hyvä tyyppi. Se kun ilmeisesti vois uhata sitä vanhaa porukkaa ja vaikka viedä jonkun kaverin pois. Työelämässä oon kokenut ihan saman jutun, kasataan ympärille pieni porukka johon muut eivät mahdu ja se osoitetaan juoruamisella ja muita hyljeksimällä. Ja pahoittelut kun kerron kärjistettyjä esimerkkejä, mutta pakko puhua niin, että kaikki ymmärtävät mistä puhua. :)

Itse taas ajattelen ihan päinvastoin ja mun mielestäni ystäviä ja kavereita ei koskaan voi olla liikaa. On upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja kutsua heitä kylään. Mitä isompi porukka, sitä enemmän väriä elämässä, eikö vaan? Eikö jokainen uusi ihminen ole rikkaus elämässä? Jokainen sun kuulema tarina ja kokemus, kaikki toisen ajatukset ja mieltymykset? Miksi ne omat rajat pitää olla niin tiukasti kiinni? Miksi mä kuulen usein vaan jonkun kivan tyypin nimen, mutta koskaan en saa tavata häntä?

Joo, me lähdetään ulos perjantaina. Ihan vaan meidän tyttöporukka. Vähän viinii ja silleen, tosi hauskaa! 

Ihanaa, pitäkää hauskaa! (Äh, oiskohan pitänyt taas kysyä voinko mennä mukaan? Mitä jos taas tulee kieltävä vaustaus? )

En myöskään pystynyt ymmärtämään silloin nuorempana, että miksei jotain uutta bussissa tavattua ihmistä saanut heti pyytää kotiin kylään. Kun se tyyppi kerta oli niin mukava ja juttu luisti, niin tottakai ois kiva tutustua lisää. Nykyään ehkä ymmärrän, että ihan jokaiseen hymyyn ei voi luottaa ja toiseen pitää tutustua ensin ehkä vähän enemmän kuin kutsuu omaan kotiinsa aivan vierasta ihmistä. Tai no, riippuu tilanteesta. Taidan mä silloin tällöin silti aina kutsua, jos kuvittelen että siihen toiseen voi luottaa. Oon aina ollut hitusen naivi luottamaan kaikkiin ihmisiin ja onkin tapahtunut kaikenlaista. Ihan vaan nyt esimerkkinä sellainen kiva tapahtuma, kun kaverin kaveri varasti kolme moottoripyörää meiltä kotoa (jep, elämäni kauhein päivä!) kun oli kutsuttu bileisiin mukaan ja luotin siihen, että kyllä nyt kaveri varmasti tuo kivan tyypin mukanaan. No, eipä tuonut. Ja kävi aika huonosti.

Kävelen aina hymy edellä ja omaan suuren kiinnostuksen muihin ihmisiin. Toisaalta sitten taas, oon liiankin herkkä perääntymään, jos huomaan merkkejä, että en olekaan niin toivottu. Jos ei kysellä takaisin, ei kutsuta mukaan, ei vain osoiteta kiinnostusta, niin kyllä mä sitten jään väliin. Välillä oonkin todennut olevani vähän naivi, kuten tuossa jo aiemmin siitä puhuinkin. Kuvittelen liian herkästi, että joku haluaisi tutustua muhun, vain jos itse haluan tutustua siihen toiseen. Eihän kemiat aina ole molemminpuolisia, ei vaikka niin itse kuinka toivoisi.

Moi, keitäs te olette? Onko hyvä meininki? 

Sori, meillä on vähän juttu kesken…

Me ollaan nyt järkätty tässä häitä. Tila on varattu ja kutsut laitettu menemään. Kun me vaihdettiin meilejä meidän juhlatilaa pitävän Jessican kanssa, mä siinä samalla myös mainitsin, että joo tottakai ootte muuten kutsuttuja meidän juhliin mukaan, tulkaa ihmeessä nostamaan malja meidän kanssa, kun ootte siellä tilalla muutenkin! Mun ihmetykseksi Jessica kertoi, että tämä oli heidän 20 vuotta kestäneellä urallaan ensimmäinen kerta, kun joku pyytää heitäkin juhlaan mukaan. Olin aidosti yllättynytNiin, eikai se sitten ole normaalia, että on heti intona kutsumassa kaikki mukaan ja haluaa kertoa, että hei kun tää nyt on teidän paikka, niin tulkaa ihmeessä. Meillä on aika pienet häät ja vaikka sinne on kutsuttu rajattu porukka (tila on pieni) niin kyllähän nyt isäntäväki voi nostaa meidän kanssa maljan jos ehtivät. He siis ovat siellä töissä koko illan ja yön muutenkin, joten pitääkö heidän tosiaan olla vain töissä? Eivätkös hei voisi nostaa maljan meidän kanssa, kun kerta meidän juhlassa ovat muutenkin mukana?

Mutta juu, ilmeisesti se ei ole normaalia. Innostun joskus vähän liian nopeasti. Kun joku antaa mulle sitä lankaa ja nappaan kiinni, useimmiten tilanne etenee hyvään suuntaan. Tottakai joskus saatan myös kupsahtaa aika nopeasti kun tajuan, että se langanpää olikin vähän kuin vahingossa ojennettu. Mutta sellaista sattuu ja sitä se elämä on. Luonteelleni kun en voi mitään ja musta on aina ihana tutustua uusiin ihmisiin. Jos ei se toinen ole halukas tutustumaan, niin homma jää usein siihen. Niin tai käyhän siinä myös joskus niin, että itsekään en ole enää pienen juttelun jälkeen kiinnostunut. Eihän kaikkien kemiat kohtaa eikä jokaisen kanssa voi olla sama sävel. Se on ihan normaalia. :)

Nyt ois hauska kuulla, että mitä te olette aiheesta mieltä? Ollaanko me tosi rajoittunutta porukkaa ja pitäisikö niitä rajoja vähän avata? Vai oonko mä vaan liiankin tuttavallinen ja ei sitä niin vain kuulu tutustua uusiin ihmisiin ja raahata ihan joka paikkaan mukaan? Kertokaa mitä ajatuksia heräsi. <3 :)

Miten ymmärtäisin ystävän uutta elämää äitinä?

Tästä aiheesta puhutaan paljon pitkin blogeja ja mullekin on esitetty pariin kertaan kommenttiboksissa ja esimerkiksi Instassa kysymyksiä siitä, että miten itse koen aiheen – Onko äitiys muuttanut ystäväsuhteita? Ymmärtävätkö mun läheiseni mua, vaikka arki on muuttunut ja olen ihmisenäkin luultavasti erilainen? Onko mulla hävinnyt ystäviä, kun musta tuli äiti? Eilen kysyttiin, että onko tullut vastaan tilanteita, joissa olisin joutunut todistella sitä, että myös minä joskus väsyn, vaikka olenkin super energinen? Vai enkö muka väsy koskaan? 

Näistä runsaista kyselyistä inspiroituneena ajattelin siis, että jospa jakaisin tämän tekstin siinä muodossa, että voisin vinkata ihan jokaiselle (myös meille joilla on jo lapsi/lapsia) omat ajatukseni siitä, miten ymmärrystä toista kohtaan voisi lisätä ja miten ystävyyden ja muutkin ihmissuhteet saisi säilymään. Toivottavasti jokainen tämän jutun jälkeen herää miettimään asioita vähän uudelta kantilta. :)

-Kuuntele ja yritä ymmärtää. Vaikka sulla olisi lapsi, tai sun lähellä kasvaisi lapsi, et silti voi tietää mitä jonkun muun kotona tapahtuu ja minkälaisia tunteita siellä käydään läpi. Tunteet ovat yksilöllisiä, samoin ihan jokainen kehityskohta ja mikä tahansa tapahtuma. Yritä pitää mielessä tämä ajatus ja kuuntele avoimin mielin, mitä ystäväsi haluaa kertoa. Jos hän sanoo olevansa väsynyt, hän varmasti on sitä. Jos hän kertoo, että lapsi ei nuku yhtään, ei lapsi varmasti nuku, vaikka sun oma lapsesi tai sisaresi lapsi olisi koko vauvavuoden nukkunut. Jokaisen kokemus pitää ottaa todellisena ja tosissaan.

-Muista avoin asenne toista kohtaan. Mikäli ihan oikeasti tahdot ymmärtää, mitä ystäväsi käy läpi, tarjoa aina apuasi tai edes kuuntelua. Itse olen pari kertaa huomannut, että samat asiat on saanut sanoa moneen kertaan ja silti sitä ymmärrystä ei löydy. En sitten tiedä vähättelenkö asioita tai hymyilen liikaa puhuessani, mutta jostain syystä on joskus vaikea saada äänensä kuuluviin. Pelkkä kuunteleva korva siis usein riittää, se että joku haluaa ymmärtää sua vaikeana hetkenä, eikä epäile sanomaasi.

-Ole aktiivinen. Tuntuuko susta, että ystävästäsi ei enää kuulu kuten ennen? Oletteko etääntyneet jo parissa kuukaudessa? Tilanne on ratkaistavissa. Ota puhelin käteen tai mene vaikka heti paikalle ystäväsi luo. Ota itse aktiivisempi ote hetkeksi aikaa, sillä se mitä jokainen tuntemani vanhempi on sanonut, on alussa niin kietoutunut siihen äidiyden kuplaan ja väsymykseen, ettei jaksa olla kovin aktiivinen vaikka tahtoisikin. Uskon, että jokainen äiti ja isä kiittää lopulta siitä, jos sinä olet tehnyt aloitteen ja näet vähän enemmän vaivaa. Ehkä myöhemmin tilanne taas kääntyy toisinpäin tai ainakin tasaantuu? :)

-> Kirjoitin muuten juuri kuuntelusta ja ihmissuhteista postauksen, käy myös lukaisemassa se. :)

Tässä välissä kiitos omille aktiivisille ystävilleni ja läheisilleni. En ole itsekään sellainen, että tuppautuisin seuraan tai väkisin tajoaisin ystävyyttäni, mutta nyt ymmärrän että on tilanteita joissa sellainen on välttämätöntä. Kiitos kun olette olleet ahkeria pitämään yhteyttä yllä kiitos teille, jotka olette ymmärtäneet! 

-Älä vertaile. Viimeisin asia, jonka voit tehdä, on vertailla ystäväsi tilannetta toisen tilanteeseen. Älä kerro kuinka hyvin sinä tai joku muu pärjäsi ilman apua koko vuoden tai kuinka sinä kyllä olit ihan pirteä jatkuvasti tai sinä kyllä teit kaiken samaan tapaan kuin ennenkin. Ei, yritä pitää mölyt mahassa ja olla kannustava. Vinkkejä voi aina antaa ja kertoa jonkun hyväksi havaitun tavan, mutta toisen kokemusta ei silti saa väheksyä. Kuten alussa sanottu, jokainen kokemus on yksilöllinen ja me ollaan yksilöitä. Kannustavassa ilmapiirissä on silti helpompi jaksaa, kun on tuki lähellä. :)

-Jousta vähän. Jos olet tottunut äkillisiin lähtöihin ja ekstempore kahvitteluihin, niin ota uusi asenne kehiin. Sopeudu uudenlaiseen tapaan tavata tuttavaasi ja ehdota vaikka meneväsi ystäväsi luo, jos se sitä vaatii. Huutavan vauvan kanssa ei välttämättä voi lähteä joka kerta kahvilaan, eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti. Kotona aikaa viettävä äiti ei ole laiska tai tylsä, hän ei vain yksinkertaisesti välttämättä tahdo enempää stressiä arkeen. Syitä voi olla monia ja sinun tulisi yrittää ymmärtää. Ehkä taas myöhemmin voitte nähdä kuten ennen, mutta tällä hetkellä on parempi olla joustava. :)

Muistathan, että myös uusi vanhempi tulee kaipaamaa vielä niitä ihan samoja asioita kuin aiemminkin. Vaikka tilanne hetkeksi muuttuisi vauvauvavauva -ajaksi, niin se ei tule olemaan ikuista. Älä katoa ystäväsi elämästä vain koska hän ei nyt lähde sun kanssasi bilettämään koko ajan tai istu kahvilassa heti kun pyydät, sillä hän ei vain yksinkertaisesti välttämättä pysty. Mikäli ystävyys säilyy, tulette tekemään sitä varmasti jatkossakin. <3

Itse tiedän nyt kokemuksesta sen, että kun ei puoleen vuoteen nuku, saattaa olla todella väsynyt ja aikaansaamaton. Korostus sanalla väsynyt. Olen unettomuudesta kärsinyt koko elämäni, mutta tämä tilanne on vienyt väsymystä jo ihan uudelle levelille. Kun ei nuku puoleen vuoteen edes yhtä yötä kunnolla, alkaa olo todella olla rikki ja tuntuu, että ei kykene enää mihinkään. Onneksi onnellisuus omasta lapsesta on silti kantavana voimana ja kunhan muistaa puhua asioista ystäville, jaksaa aina paremmin. Tottakai myös ystävien ymmärrys antaa paljon energiaa, se että joku haluaa ymmärtää sun voimattomuutesi. <3

Kiteyttäisin vinkkini niin, että ymmärrystä kehiin ja uudenlaista joustoa. Äitiys muuttaa monen elämää todella paljon ja omalla kohdallani se ei ole ollut ystäville ongelma. Mulla taitaa olla ihan huippuja ystäviä, kun ovat ymmärtäneet niin hyvin ja olleet kiinnostuneita kaikesta mitä elämässä tapahtuu. Oon saanut myös pari kaveisuhdetta läheisemmäksi kuin mitä ne olivat aiemmin ja se on tehnyt musta todella onnellisen. Ympärillä on ihania äitejä, joilta saa vertaistukea. Pari ihmistä ei ole pystynyt elämään tämän muutoksen kanssa ja ollaan etäännytty, mutta se taitaa olla luonnollista. Ei jokaista voi kiinnostaa lapsiarki ja jokainen ei välttämättä osaa ymmärtää, etten ole ihan samaan tapaan joka päivä tukena kuten ennen olin. Kyllä mä sen ymmärrän, tilanteet muuttuu ja elämä siinä samassa. :) <3

Olisiko tiellä herännyt tästä aiheesta jotain sanottavaa? Ehkä olette itse kokeneet jonkun ystävyyden loppuneen tai teille on käynyt kuten mulle, että jotkut suhteet ovat jopa lähentyneet perheen myötä? :)