Erilainen

Viime aikoina tekstejä on syntynyt vähemmän, joten varmasti vielä muistatte yhden viimeisimmistä jutuistani Liiankin tuttavallinen? Sain postaukseen useita kommentteja ja oli kiva huomata, että niin moni kokee samankaltaisuutta ajatusteni kanssa. Tänään voisin mennä tässä aiheessa vielä vähän syvemmälle ja jatkaa ajatuksiani tuttavallisuudesta ja erityisesti avoimuudesta ihmissuhteissa. Mulle kun ei usein riitä vain se tutustuminen ja ihmisten kanssa säästä keskustelu, vaan aika nopeasti mennään kohti syvää päätyä. Kun kiinnostun ihmisestä, myös kiinnostun hänen koko tarinastaan. Haluan kuulla hänen ajatuksiaan, tietää millaisessa arjessa hän elää, ymmärtää hänen taustaansa ja myös jakaa omaa elämääni hyvinkin nopeasti. Ai miksikö? Koska kokemusten jakaminen tekee elämästä rikkaampaa. Se, että jakaa jotain toisen kanssa, syventää suhdetta ja saa joskus jopa tuntemaan suurta yhteyttä toisen kanssa.

Otsikossa lukee sana erilainen. En ole kaikkien kanssa erilainen, mutta jostain syystä huomaan eksyväni sellaiseen seuraan useinkin, jossa asioiden ja elämän jakaminen ei ole tuttu tapa. En tosissaan tiedä onko se omassa perheessä tai suvussakaan tuttua, mutta jostain syystä mulla on palava halu jakaa asioita. Töissä tahdon tehdä tiimityötä ja jutella ihan muistakin asioista kuin vain työstä. Tahdon jakaa työtaakan muiden kanssa, enkä voi ymmärtää sellaista, että yksi henkilö haluaisi esimerkiksi ottaa kunnian kaikesta työstä. Miksei kunniaa oteta yhdessä? Eikö se tunnu hienommalta, kun on ympärillä kaikki muut jotka ovat osallistuneet tekemiseen? Onko yksin upeampaa seistä korokkeella ottamassa kiitoksia vastaan? Jonkun mielestä selvästi on, mutta itse mieluummin jaan yhteisen onnistumisen muiden kanssa. Kunnia jaetaan tasapuolin jokaiselle.

Tämä sama asia näkyy myös usein arjessa. Joidenkin ihmisten mielestä ei ole normaalia jakaa arkipäiväisiä asioita, eikä heistä tunnu, että ystävälle pitäisi kertoa mitään. Joku ei kerro kenellekään, kun hakee uutta työpaikkaa tai ei muista sanoa, että on menossa keikalle seuraavana kesänä. Siksi lähentyminen jonkun kanssa voi kestää pidempään, jos toinen ei oikein anna itsestään mitään. Ei kerro tunteitaan, mutta ei kerro edes päiviensä arkisia tapahtumia. Sekin nimittäin jo lähentää, että toinen kertoo mitä on viikon aikana tekemässä tai että kertoo tulevista matkahaaveistaan. Niin tai jos vaikka mulle joku uusi tuttava avaisi omia haaveitaan tulevaisuudesta, syntyisi nopeasti uutta keskusteltavaa ja luultavasti suhde syventyisi nopeasti. Eikö vaan?

 

Okei, syvennetääs ajatusta sitten vähän lisää. Puhutaan epätasapainosta ihmissuhteessa. Siitä, kun toinen antaa ja toinen kyllä ottaa, mutta  ei ole valmis antamaan takaisin. Itseasiassa juuri törmäsin hetki sitten juttuun, jossa kerrottiin, että valtaosa ystävyyssuhteista on epätasapainossa. Siis niin, että toinen on antaja ja toinen ottaja. Kumpikin tietää tilanteen, mutta tilanteelle ei tapahdu mitään, sillä muutosta ei välttämättä edes toivota. On ehkä totuttu tilanteeseen tai sitten ei osata tehdä muutosta. Yritin löytää juttua uudestaan, mutta en saa mieleeni mistä siitä luin. En usko, että kyseessä oli mikään sen suurempi tieteellinen tutkimus, mutta pointtina oli tosiaankin se, että suuri osa suhteista on epätasapainossa.

Itselläni oli eräässä suhteessa vuosia sitten ongelmana se, että mun piti kertoa aina kaikki menoni ja ajatukseni, mutta toiselta en saanut mitään irti. Hän kertoi aina, ettei osaa ja että ahdistan häntä kun yritän udella, mutta jos multa joskus unohtui kertoa joku juttu, syntyi riita ja hän oli vihainen helposti viikkoja. Jos en osoittanut hänen olevan mulle tärkein ihminen, hän oli loukkaantunut ja mun piti vakuutella ystävyyttäni erilaisin keinoin. Okei, olen aika kiltti ja tottakai tein sitä jatkuvasti, koska koin hänet itse tärkeäksi. Ajattelin, että jos haluaa pitää jostain kiinni, pitää nähdä vähän vaivaa. Ei kaiken kuulu olla helppoa.

En silloin vielä ymmärtänyt, että meidän suhde oli epätasapainossa, koska elin niin intensiivisesti tilanteessa mukana ja ystäväni oli usein hädässä ja halusin auttaa. Elämässä oli muutenkin hirmu paljon ongelmia joita piti selvittää ja oli liian kiire. En ehtinyt pysähtyä miettimään, en tajunnut, että olin ajatunut aivan vääränlaiseen suhteeseen. Halusin pitää kiinni ihmisestä, jota kohtaan tunsin valtavan suurta yhteyttä ja jonka hyvinvoinnista välitin. En ymmärtänyt, että tunne ei ollut molemminpuolinen. Hän sai esimerkiksi tutustua mun ystäviini, mutta itse tapasin vain harvoista hänen lähimmistään. Hän sai minulta aina apua, mutta minä en häneltä koskaan, kun kysyin. Ei se ollut koskaan aikaa tai voimia. Tämä suhde tottakai lopulta päätyi etääntymiseen, koska kyllähän näin jälkikäteen ymmärtää, ettei sellainen toimi. Ei ainakaan pitkän päälle. Lukiessani tuota tekstiä epätasapainoisista suhteista, vasta ymmärsin minkälaisessa tilanteessa itsekin olin elänyt. Jotain loksahti kohdalleen ajatuksissani ja tajusin, että ei koskaan enää. 

Tämä ja muutama muu ihmissuhde on saanut pohtimaan syitä siihen, miksi sitä ajautuukin joskus vähän hassuihin ihmissuhteisiin. Haetaanko me tahallamme hankalia tyyppejä lähelle? Yritetään väkisin tutustua ihmisiin, jotka eivät todellisuudessa sovi yhtään omaan luonteeseemme. Ymmärrän ihan hyvin, eikä jokainen ole avoin ja ulospäinsuuntautunut, mutta jostain syystä silti sitä kuvittelisi, että asioiden jakaminen olisi molemminpuolista varsinkin silloin, jos toiselta sellaista odottaa. Eikö? Niin ja joskushan ihmisillä kestää vuosia avautua ja lämmetä toisilleen, mutta nyt en puhu siitä. On ihan ok olla vähän hitaampi lämpenemään. :) <3

En tiedä herääkö teillä tästä aiheesta jonkinlaista ajatusta, osaatteko avata omia kokemuksianne? Saitteko edes kiinni yhtään siitä mitä tarkoitin? Onko teillä joskus ollut sellainen suhde, jossa toisesta ei saa mitään irti, mutta teiltä odotetaan avoimuutta ja herkkää reagointia? Olisi mukava keskustella aiheesta ja voisin myös Instagramin puolella jatkaa ajatuksiani tähän, jos keskustelua syntyy. :)

Ihanaa tiistaita! Aurinko paistaa ja istun vierekkäin mieheni kanssa kahvilassa. Poika on hoidossa pari tuntia ja meillä o yhteistä laatuaikaa molemmat koneitamme tuijottaen. Hih. ;)

Liiankin tuttavallinen

No hei haluutko sä vaikka tulla meille kylään? Juodaan kahvit! Eihän se haittaa, vaikka vasta törmättiin kadulla ekaa kertaa, mutta kun vaikutat niin kivalta tyypiltä. Oikeastaan hei, haluaisitko sä vaikka tulla kesällä meidän mökille? Niin ja mun äidin luona on kiva piha grillata, tuu miehes kanssa mukaan? Laita mulle viestiä! 

Kun lähtee aina täysillä kaikkeen mukaan ja innostuu heti satasella uusista ihmisistä, saa useimmiten myös kokea paljon uusia ihastumisen tunteita. En puhu nyt mistään romanttisessa mielessä tapahtuvasta ihastumisesta, vaan kaipa sellaista voi tapahtua myös ihan kaverillisessakin mielessä. Huomaa toisessa ihmisessä jotain kivaa, aistii samankaltaisuutta ja pian on jo hymy huulilla ja suu käy kuin huomaamatta.

En tiedä onko meidän koko perhe ollut aina tosi tuttavallinen, mutta ainakin itse koen olevani helposti lähestyttävä ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua. Uuden ihmisen tavatessani oonkin super utelias kuulemaan siitä uudesta tyypistä kaiken ja jos toinen vaan yhtään antaa lankaa josta ottaa kiinni, niin kyllä mä vedän. Kivahan se on ottaa kiinni tarjotusta eleestä tai itse olla se joka tekee sen ensimmäisen eleen. Tähän liittyen mulle on aina ollut vierasta sellainen, ettei uusia tyyppejä otettaisi porukkaan mukaan. Elämä kun kuitenkin vie meitä aina eri suuntiin ja uusia ihmisiä tulee mukaan elämään ihan sattumalta. Se oli musta jo nuorena outoa, että joku halusi aina nähdä vain kaksin, eikä koskaan esitellyt muita ystäviään. Kuulin kun puhuttiin siitä ja siitä kivasta tyypistä, mutta koskaan niitä ei näkynyt missään.

No hei, ota ne mukaan joskus!

Äh, en mä tiedä. Me nähdään meidän omalla porukalla ja meillä on kato vaan meidän omat jutut. Helpompaa niin. 

Koen, että täällä Suomessa me ollaan aika vahvoihin raameihin tottunutta porukkaa ja tahdotaan pitää ne omat rajamme visusti kiinni. Se näkyy tottakai siinä, että ei olla valmiita ottamaan pakolaisia Suomeen, mutta myös ihan tavallisessa arjessa se näkyy siinä, ettei uusia tyyppejä tahdota elämää kovin helposti mukaan. Mulla on jo tarpeeksi kavereita, ei kiitos. Omaan perheeseen ei sotketa kavereita kovin herkästi, eikä siihen omaan kaveriporukkaan kelpaa kukaan ulkopuolinen. Ei, vaikka se ois kuinka hyvä tyyppi. Se kun ilmeisesti vois uhata sitä vanhaa porukkaa ja vaikka viedä jonkun kaverin pois. Työelämässä oon kokenut ihan saman jutun, kasataan ympärille pieni porukka johon muut eivät mahdu ja se osoitetaan juoruamisella ja muita hyljeksimällä. Ja pahoittelut kun kerron kärjistettyjä esimerkkejä, mutta pakko puhua niin, että kaikki ymmärtävät mistä puhua. :)

Itse taas ajattelen ihan päinvastoin ja mun mielestäni ystäviä ja kavereita ei koskaan voi olla liikaa. On upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja kutsua heitä kylään. Mitä isompi porukka, sitä enemmän väriä elämässä, eikö vaan? Eikö jokainen uusi ihminen ole rikkaus elämässä? Jokainen sun kuulema tarina ja kokemus, kaikki toisen ajatukset ja mieltymykset? Miksi ne omat rajat pitää olla niin tiukasti kiinni? Miksi mä kuulen usein vaan jonkun kivan tyypin nimen, mutta koskaan en saa tavata häntä?

Joo, me lähdetään ulos perjantaina. Ihan vaan meidän tyttöporukka. Vähän viinii ja silleen, tosi hauskaa! 

Ihanaa, pitäkää hauskaa! (Äh, oiskohan pitänyt taas kysyä voinko mennä mukaan? Mitä jos taas tulee kieltävä vaustaus? )

En myöskään pystynyt ymmärtämään silloin nuorempana, että miksei jotain uutta bussissa tavattua ihmistä saanut heti pyytää kotiin kylään. Kun se tyyppi kerta oli niin mukava ja juttu luisti, niin tottakai ois kiva tutustua lisää. Nykyään ehkä ymmärrän, että ihan jokaiseen hymyyn ei voi luottaa ja toiseen pitää tutustua ensin ehkä vähän enemmän kuin kutsuu omaan kotiinsa aivan vierasta ihmistä. Tai no, riippuu tilanteesta. Taidan mä silloin tällöin silti aina kutsua, jos kuvittelen että siihen toiseen voi luottaa. Oon aina ollut hitusen naivi luottamaan kaikkiin ihmisiin ja onkin tapahtunut kaikenlaista. Ihan vaan nyt esimerkkinä sellainen kiva tapahtuma, kun kaverin kaveri varasti kolme moottoripyörää meiltä kotoa (jep, elämäni kauhein päivä!) kun oli kutsuttu bileisiin mukaan ja luotin siihen, että kyllä nyt kaveri varmasti tuo kivan tyypin mukanaan. No, eipä tuonut. Ja kävi aika huonosti.

Kävelen aina hymy edellä ja omaan suuren kiinnostuksen muihin ihmisiin. Toisaalta sitten taas, oon liiankin herkkä perääntymään, jos huomaan merkkejä, että en olekaan niin toivottu. Jos ei kysellä takaisin, ei kutsuta mukaan, ei vain osoiteta kiinnostusta, niin kyllä mä sitten jään väliin. Välillä oonkin todennut olevani vähän naivi, kuten tuossa jo aiemmin siitä puhuinkin. Kuvittelen liian herkästi, että joku haluaisi tutustua muhun, vain jos itse haluan tutustua siihen toiseen. Eihän kemiat aina ole molemminpuolisia, ei vaikka niin itse kuinka toivoisi.

Moi, keitäs te olette? Onko hyvä meininki? 

Sori, meillä on vähän juttu kesken…

Me ollaan nyt järkätty tässä häitä. Tila on varattu ja kutsut laitettu menemään. Kun me vaihdettiin meilejä meidän juhlatilaa pitävän Jessican kanssa, mä siinä samalla myös mainitsin, että joo tottakai ootte muuten kutsuttuja meidän juhliin mukaan, tulkaa ihmeessä nostamaan malja meidän kanssa, kun ootte siellä tilalla muutenkin! Mun ihmetykseksi Jessica kertoi, että tämä oli heidän 20 vuotta kestäneellä urallaan ensimmäinen kerta, kun joku pyytää heitäkin juhlaan mukaan. Olin aidosti yllättynytNiin, eikai se sitten ole normaalia, että on heti intona kutsumassa kaikki mukaan ja haluaa kertoa, että hei kun tää nyt on teidän paikka, niin tulkaa ihmeessä. Meillä on aika pienet häät ja vaikka sinne on kutsuttu rajattu porukka (tila on pieni) niin kyllähän nyt isäntäväki voi nostaa meidän kanssa maljan jos ehtivät. He siis ovat siellä töissä koko illan ja yön muutenkin, joten pitääkö heidän tosiaan olla vain töissä? Eivätkös hei voisi nostaa maljan meidän kanssa, kun kerta meidän juhlassa ovat muutenkin mukana?

Mutta juu, ilmeisesti se ei ole normaalia. Innostun joskus vähän liian nopeasti. Kun joku antaa mulle sitä lankaa ja nappaan kiinni, useimmiten tilanne etenee hyvään suuntaan. Tottakai joskus saatan myös kupsahtaa aika nopeasti kun tajuan, että se langanpää olikin vähän kuin vahingossa ojennettu. Mutta sellaista sattuu ja sitä se elämä on. Luonteelleni kun en voi mitään ja musta on aina ihana tutustua uusiin ihmisiin. Jos ei se toinen ole halukas tutustumaan, niin homma jää usein siihen. Niin tai käyhän siinä myös joskus niin, että itsekään en ole enää pienen juttelun jälkeen kiinnostunut. Eihän kaikkien kemiat kohtaa eikä jokaisen kanssa voi olla sama sävel. Se on ihan normaalia. :)

Nyt ois hauska kuulla, että mitä te olette aiheesta mieltä? Ollaanko me tosi rajoittunutta porukkaa ja pitäisikö niitä rajoja vähän avata? Vai oonko mä vaan liiankin tuttavallinen ja ei sitä niin vain kuulu tutustua uusiin ihmisiin ja raahata ihan joka paikkaan mukaan? Kertokaa mitä ajatuksia heräsi. <3 :)