Enemmän ymmärrystä sille, jonka tunteita en itse tunne

Mistähän me sitä saataisiin, enemmän ymmärrystä toisiamme kohtaan? Ennen kuin tehtäisiin päätös, syvään huokaus, me mietittäisiin hetki. Hei ehkä sillä on jotain ikävää mielessä? Voiskohan se olla väsynyt? Valvonut ja miettinyt, unohtunut omaan maailmaansa. Pitäisikö sitä muistuttaa vähän? Että täällä me ollaan, kuuntelemassa. Ei syyttämässä. Eikä ainakaan muille haukkumassa. 

Mistähän sitä saisi enemmän, ymmärrystä sellaista kohtaan, mitä ei itse ole kokenut? Ennen kuin varmuudella kerrotaan miten me itse tilanteessa toimitaan, ehkä mietittäisiin hetki. Hei ehkä se on jotain, mitä en voi ymmärtää ihan täysin. Voisikohan siltä kysyä siitä tarkemmin? Niin, mä jo vähän yritin. En saanut sanoista kiinni, mutta silti se tuntuu kaukaiselta. Ehkä se on silti tosissaan, vaikka asia kuulostaa pieneltä. Jospa tässä maailmassa on asioita, joita meistä jokainen ei voi ymmärtää, mutta se on silti toiselle todellista? 

Mistähän me sitä saataisiin, enemmän ymmärrystä niitä kohtaan, jotka ovat liiankin lähellä? Ennen kuin sähistäisiin ja kulmien alta mulkoiltaisiin, ehkä mietittäisiin hetki. Jospa se on väsynyt? Oonko mä itsekään muistanut hetkeen sitä halata? No, nyt mä teen sen. Halaan, olla ihan vaan hiljaa. Annan anteeksi unohtelut, mokat ja kiireen. Jatketaan huomenna tästä uudestaan, mietitään voisinko mä jotenkin auttaa, että se keskittyisi tähän meidän elämään vähän enemmän. Että ehkä meillä kummallakin olisi enemmän ymmärretty olo, jos puhutaan asioista ääneen? Ei mulkoillen ja sihisten. 

Mistähän me sitä saataisiin, enemmän ymmärrystä siitä, että kaikki ei koske aina meitä itseämme? Ennen kuin loukkaannuttaisiin, me hetki mietittäisiin. Ehkä sen toisen sanat olivatkin hänelle itselleen osoitettuja? Vihaisena se ne sanoi, mutta olikin pettynyt itseensä, ei muhun? Ehkä hän unohti vastata mun viestiin, kun hänellä itsellään oli elämässään meneillään jotain, ei tahallaan satuttaakseen mua? Ehkä mäkin olisin voinut kysyä uudestaan, en loukkaantua. Joskus kai voi itsekin ottaa ohjat. Niin ja onhan sillä kai elämässä kaikenlaista, ihan kuten mulla. 

Ehkä ymmärrystä kasvattaa ajatus siitä, että kaikkea ei voi nähdä tai ymmärtää koskaan, mitä toinen elämässään kokee. Meidän sisälle ei näe kukaan, kukaan ei kosketa meitä sieltä mistä me itse ahdistuksemme ja pahat olomme käymme läpi. Kun sydän pamppailee sokeena rakkautta tai mieli on musta, ei kukaan voi sitä tuntea. Eikä niille hetkille ole aina sanoja, ei me osata kertoa niitä edes sille, joka meidän vieressä nukkuu yönsä. Joskus hiljentyminen on helpompaa.

Ehkä ymmärrystä siis vähän myös kasvattaa, että kertoo asioista ääneen. Tai kysyy, jos toinen ei sano. Hiljaisuus tappaa joskus sen pienenkin ymmärryksen, sillä kyllä, kaikki eivät ole ajatustenlukijoita. Eikä kaikilla ole empatiaa. Aina voi silti laittaa viestin, että mitä kuuluu tai ulkopuoliselle ihmisille antaa hiljaisen hyväksynnän. Se kadulla kulkeva humalainen ja öykkäröivä tyyppi on voinut kokea jotain, mistä me ei tiedetä mitään. Annetaan siis ymmärrystä ja muistetaan, että kaikki ei ole aina miltä se ulospäin näyttää. Jokaisella on ne mustat hetket, joskus jollekkin niin mustat, ettet ole itse niitä sävyjä vielä edes elämässäsi kohdannut.

Rakkaudella, 

Marissa

Erilainen

Viime aikoina tekstejä on syntynyt vähemmän, joten varmasti vielä muistatte yhden viimeisimmistä jutuistani Liiankin tuttavallinen? Sain postaukseen useita kommentteja ja oli kiva huomata, että niin moni kokee samankaltaisuutta ajatusteni kanssa. Tänään voisin mennä tässä aiheessa vielä vähän syvemmälle ja jatkaa ajatuksiani tuttavallisuudesta ja erityisesti avoimuudesta ihmissuhteissa. Mulle kun ei usein riitä vain se tutustuminen ja ihmisten kanssa säästä keskustelu, vaan aika nopeasti mennään kohti syvää päätyä. Kun kiinnostun ihmisestä, myös kiinnostun hänen koko tarinastaan. Haluan kuulla hänen ajatuksiaan, tietää millaisessa arjessa hän elää, ymmärtää hänen taustaansa ja myös jakaa omaa elämääni hyvinkin nopeasti. Ai miksikö? Koska kokemusten jakaminen tekee elämästä rikkaampaa. Se, että jakaa jotain toisen kanssa, syventää suhdetta ja saa joskus jopa tuntemaan suurta yhteyttä toisen kanssa.

Otsikossa lukee sana erilainen. En ole kaikkien kanssa erilainen, mutta jostain syystä huomaan eksyväni sellaiseen seuraan useinkin, jossa asioiden ja elämän jakaminen ei ole tuttu tapa. En tosissaan tiedä onko se omassa perheessä tai suvussakaan tuttua, mutta jostain syystä mulla on palava halu jakaa asioita. Töissä tahdon tehdä tiimityötä ja jutella ihan muistakin asioista kuin vain työstä. Tahdon jakaa työtaakan muiden kanssa, enkä voi ymmärtää sellaista, että yksi henkilö haluaisi esimerkiksi ottaa kunnian kaikesta työstä. Miksei kunniaa oteta yhdessä? Eikö se tunnu hienommalta, kun on ympärillä kaikki muut jotka ovat osallistuneet tekemiseen? Onko yksin upeampaa seistä korokkeella ottamassa kiitoksia vastaan? Jonkun mielestä selvästi on, mutta itse mieluummin jaan yhteisen onnistumisen muiden kanssa. Kunnia jaetaan tasapuolin jokaiselle.

Tämä sama asia näkyy myös usein arjessa. Joidenkin ihmisten mielestä ei ole normaalia jakaa arkipäiväisiä asioita, eikä heistä tunnu, että ystävälle pitäisi kertoa mitään. Joku ei kerro kenellekään, kun hakee uutta työpaikkaa tai ei muista sanoa, että on menossa keikalle seuraavana kesänä. Siksi lähentyminen jonkun kanssa voi kestää pidempään, jos toinen ei oikein anna itsestään mitään. Ei kerro tunteitaan, mutta ei kerro edes päiviensä arkisia tapahtumia. Sekin nimittäin jo lähentää, että toinen kertoo mitä on viikon aikana tekemässä tai että kertoo tulevista matkahaaveistaan. Niin tai jos vaikka mulle joku uusi tuttava avaisi omia haaveitaan tulevaisuudesta, syntyisi nopeasti uutta keskusteltavaa ja luultavasti suhde syventyisi nopeasti. Eikö vaan?

 

Okei, syvennetääs ajatusta sitten vähän lisää. Puhutaan epätasapainosta ihmissuhteessa. Siitä, kun toinen antaa ja toinen kyllä ottaa, mutta  ei ole valmis antamaan takaisin. Itseasiassa juuri törmäsin hetki sitten juttuun, jossa kerrottiin, että valtaosa ystävyyssuhteista on epätasapainossa. Siis niin, että toinen on antaja ja toinen ottaja. Kumpikin tietää tilanteen, mutta tilanteelle ei tapahdu mitään, sillä muutosta ei välttämättä edes toivota. On ehkä totuttu tilanteeseen tai sitten ei osata tehdä muutosta. Yritin löytää juttua uudestaan, mutta en saa mieleeni mistä siitä luin. En usko, että kyseessä oli mikään sen suurempi tieteellinen tutkimus, mutta pointtina oli tosiaankin se, että suuri osa suhteista on epätasapainossa.

Itselläni oli eräässä suhteessa vuosia sitten ongelmana se, että mun piti kertoa aina kaikki menoni ja ajatukseni, mutta toiselta en saanut mitään irti. Hän kertoi aina, ettei osaa ja että ahdistan häntä kun yritän udella, mutta jos multa joskus unohtui kertoa joku juttu, syntyi riita ja hän oli vihainen helposti viikkoja. Jos en osoittanut hänen olevan mulle tärkein ihminen, hän oli loukkaantunut ja mun piti vakuutella ystävyyttäni erilaisin keinoin. Okei, olen aika kiltti ja tottakai tein sitä jatkuvasti, koska koin hänet itse tärkeäksi. Ajattelin, että jos haluaa pitää jostain kiinni, pitää nähdä vähän vaivaa. Ei kaiken kuulu olla helppoa.

En silloin vielä ymmärtänyt, että meidän suhde oli epätasapainossa, koska elin niin intensiivisesti tilanteessa mukana ja ystäväni oli usein hädässä ja halusin auttaa. Elämässä oli muutenkin hirmu paljon ongelmia joita piti selvittää ja oli liian kiire. En ehtinyt pysähtyä miettimään, en tajunnut, että olin ajatunut aivan vääränlaiseen suhteeseen. Halusin pitää kiinni ihmisestä, jota kohtaan tunsin valtavan suurta yhteyttä ja jonka hyvinvoinnista välitin. En ymmärtänyt, että tunne ei ollut molemminpuolinen. Hän sai esimerkiksi tutustua mun ystäviini, mutta itse tapasin vain harvoista hänen lähimmistään. Hän sai minulta aina apua, mutta minä en häneltä koskaan, kun kysyin. Ei se ollut koskaan aikaa tai voimia. Tämä suhde tottakai lopulta päätyi etääntymiseen, koska kyllähän näin jälkikäteen ymmärtää, ettei sellainen toimi. Ei ainakaan pitkän päälle. Lukiessani tuota tekstiä epätasapainoisista suhteista, vasta ymmärsin minkälaisessa tilanteessa itsekin olin elänyt. Jotain loksahti kohdalleen ajatuksissani ja tajusin, että ei koskaan enää. 

Tämä ja muutama muu ihmissuhde on saanut pohtimaan syitä siihen, miksi sitä ajautuukin joskus vähän hassuihin ihmissuhteisiin. Haetaanko me tahallamme hankalia tyyppejä lähelle? Yritetään väkisin tutustua ihmisiin, jotka eivät todellisuudessa sovi yhtään omaan luonteeseemme. Ymmärrän ihan hyvin, eikä jokainen ole avoin ja ulospäinsuuntautunut, mutta jostain syystä silti sitä kuvittelisi, että asioiden jakaminen olisi molemminpuolista varsinkin silloin, jos toiselta sellaista odottaa. Eikö? Niin ja joskushan ihmisillä kestää vuosia avautua ja lämmetä toisilleen, mutta nyt en puhu siitä. On ihan ok olla vähän hitaampi lämpenemään. :) <3

En tiedä herääkö teillä tästä aiheesta jonkinlaista ajatusta, osaatteko avata omia kokemuksianne? Saitteko edes kiinni yhtään siitä mitä tarkoitin? Onko teillä joskus ollut sellainen suhde, jossa toisesta ei saa mitään irti, mutta teiltä odotetaan avoimuutta ja herkkää reagointia? Olisi mukava keskustella aiheesta ja voisin myös Instagramin puolella jatkaa ajatuksiani tähän, jos keskustelua syntyy. :)

Ihanaa tiistaita! Aurinko paistaa ja istun vierekkäin mieheni kanssa kahvilassa. Poika on hoidossa pari tuntia ja meillä o yhteistä laatuaikaa molemmat koneitamme tuijottaen. Hih. ;)