Sinä mun oveni takana yllättämässä

Joskus mä sängyssä unen tuloa odotellessa mietin niitä asioita. Hyviä ja huonoja. Joskus taas en. Iltaisin olen väsynyt kaikkeen työstämiseen, muistamiseen ja ajatteluun. Aamulla aikaisin alkanut, kello neljältä kun silmät aukeaa ja kun ne yhdeksältä suljen, on aika pysähtyä. Siihen se loppuu, varmaankin puoleen lauseeseen ja sumeaan mieleen. Mieli on täynnä, ei siellä ole tilaa uudelle. Muutamalle kiitolliselle muminalle ehkä, mutta yhtään monimutkaista juonta siinä on turha pähkäillä. Parempi vain nukkua ja jatkaa aamulla. Uneksia, kunnes aamu taas koittaa.

Joka viikko joku sitä kysyy, miten sä jaksat valvoa niin paljon ja silti hymyillä sun lapselle aamun hämärässä muiden vielä nukkuessa? No, kaipa se on tämä kaikki mikä elämässä nyt yleensä pistää hymyilyttämään. Onnistumiset. Arjen ilot ja koko tämä paketti. Elämän oikein paikalleen loksahdelleet palaset. Asiat, jotka on järjestyneet ja ne mitkä on laitettu järjestymään, jos eivät muuten olisi sitä sattuneet itsekseen niin tekemään. Kaikkeen kun voi aina itse vaikuttaa, nostaa pepun ylös tuolista ja sen kuin vain tekee. Jos ei itsensä, niin muiden hyväksi.

Koska ainahan elämässä on tilanteita, joita ei voi suunnitella etukäteen. Eteen tulee yllätyksiä, joissa pitää olla kärsivällinen. Tulee sairauksia, eikä aina itselle. Kun joku lähellä lakoaa polviin, ei sitä voi sivuuttaa ja kertoa omasta kiireestä. Ei sellaisen tunteen kanssa voisi koskaan elää ja ihmettelinkin joskus sellaisia, joita omalle tielle on sattunut. Niitä, jotka kävelevät tyynesti ohi ja antavat vain olla. Sori, mulla on mun omat huolet, ei pysty. Ai sä autoit mua kaikki ne vuodet, kun mulla oli hätä? No, mitäs autoit, mulla on nyt parempaa tekemistä.

Se, ettei pysty sivuuttamaan muita ihmisiä ympärillä, on joskus raskasta. Se saa mielen pörräämään myös silloin ilta ysiltä kun pitäisi nukahtaa. Joskus silmiä ei saa kiinni, sänky ei rauhoitu. Pää on puuroinen. Toisaalta taas, ihan samasta syystä silloin kello neljää yli neljä aamuyöllä kahvinkeitintä ladatessa huulissa näkyy hymy. Kun osaa käsitellä elämässä ikävätkin asiat, on aito halu auttaa muita ja tuntee elävänsä täysillä, on turha ajatella että voisi mitään muuta kuin hymyilyttää. Ei ehkä 365 aamua vuodessa, mutta ehkä 360. Ja se on jo aika hyvin se.

Uskon näin; Kun katsoo toisen silmiin ja on valmis antamaan itsestään ihan kaiken, saa itsekin sylitäydeltä takaisin. Joku voisi ajatella, että toi on saanut kaiken eteensä valmiina, helppohan se on hymyillä. Elämässä koko paletti kasassa, ei huoltakaan. Ensinnäkin, kuka määrittelee huolet ja kenellä niitä on ja ei? Entä jos se onkin niin, että kun antaa paljon, myös saa takaisin? Kun on valmis antamaan viimeisen energiarippeensä toisen hyväksi, joku sen tuolta kaukaa kyllä kuulee ja antaa tuplaten takaisin? Niin se menee, uskokaa pois. Niissä tilanteissa, kun on itsekin ollut väsynyt, voimaton ja silti antanut toiselle, on joku on kuullut sen kaiken. Nähnyt ja ajatellut samaa kuin minäkin; heikointa ei saa koskaan jättää yksin, eikä koskaan voi olla niin voimaton ettei kuulisi läheisen hätää.

Se on kuin jättäisi sydämen ulos kehostaan ja vain antaisi olla. Kuka siihen pystyy? Mihin ne on sydämensä piilottaneet, vai onko se sydän niin katkeruudesta musta ettei siitä enää ole sykkimään? Sitähän se katkeruuskin kai vähän on. Musta mieli, joka ei anna valon tulla sisälle. Muistelee menneitä, ei usko huomiseen. Ei kuuntele enää linnunlaulua joka tahtoisi päästää kauniit sävelet sisälle ikkunasta. Ikkunat on kiinni, eikä niitä jaksa enää katkeruuksissaan avata.

Usein mua ihan tosissaan hymyilyttää jo herätessä ja varsinkin kello viittä yli neljä aamuyöllä kahvin valmistumista odotellessa. Silloin siinä hetkessä mä sen muistan, kun mun oveni taakse tultiin yllätyksenä. Suklaalevy kainalossa, kyyneleet silmissä, halaten. Silloin mä muistelen omaa hölmistystä ja kiitollisuutta. Enkä saanut yhtään järkevää sanaa ulos. Niin harvoin kukaan tulee oven taakse, keskellä viikkoa, keskellä päivää. Tietäen, että kaipaan juuri sitä halausta. Ja sen tunteen mä muistan sillon aamulla kello kymmentä yli neljä vielä kahvia juodessakin. Sen ja aika monta muuta asiaa, jotka on mun eteeni tehty. Mä muistan ne ihmiset, jotka on antaneet mulle valonsa ja ojentaneet apunsa pyytämättä. Ovat tehneet, eivätkä vain puhuneet.

Koska kyllä, kuunnella me voidaan kaikki, mutta kuka toimii oikealla hetkellä, toisen sitä pyytämättä? Kuka kuuntelee hiljaisia sanoja ja toimii, kun toinen ei osaa pyytää? Aika harva. Silti tarpeeksi moni on niin tehnyt omassa elämässäni. Kun antaa, saa takaisin.

On tässä elämässä paljonkin asioita, joiden takia voisi valahtaa lannistuneena hartioiden taakse piiloon ja äksyillä muille, kun ei saa nukkua uniaan putkeen eikä olla vapaa kuin taivaan lintu. Kun on väsynyt ja asiat eivät mene kuten oli suunniteltu. Kun on ite mokannut, eikä ole syyttää ketään muita kuin itseään. Itse tässä on valinnat elämässä kuitenkin tehty, ainakin suuntaviivat ja niissä viivoissa on parasta maata kuin on pedannutkin. Onneksi ne suuntaviivat on tehty kuten itse on tahtonut, eikä kukaan ole pakottanut. Eikä mitään tarvitse tehdä vain miellyttääkseen toista tai yrittääkseen esittää jotain. Ja hei, ei elämässä ole tarkoitus vain suorittaa ja odottaa, että joku tekisi onnen sulle sun puolestasi. Helppoahan se on valahtaa toisen syliin odottamaan onnea, mutta ei se niin mene. Pitää osata tehdä itsekin jotain. Kestää ne ikävät hetket ja ottaa elämä vastaan kokonaisuutena, sateine ja paisteineen. Ei kääntää katsetta ja sitten syyttää muita, kun ei huomannut.

Avaa se ikkuna ja päästä valo sisään. Elämä on tässä ja nyt. Ei somessa tuntemattomien ihmisten tykkäyksinä, eikä menneisyydessa jonkun teoissa. Tässä ja nyt.

Se aito ja leveä hymy kello neljältä herätessä löytyy siitä ajatuksesta, kun oppii että juuri tämä on se hetki, kun pitää toimia. Juuri tämä on se hetki, kun pitää elää itseään varten ja tehdä kaikkensa, että myös läheisillä olisi hyvä olla. Ei voi odottaa aina huomista, kun ei sitä huomista aina tule. Eikä voi ojentaa onneaan toisen käsiin, kun ei se toinen tosissaan voi tietää mistä sun onni syntyy. Kun sä ojennat ne sun kätesi mieluummin sille toiselle ja annat tuntea sun kehosi lämmön, silloin sä ehkä saat onnen myös itsellesi. Kun olet oikeasti läsnä ja oikeasti olet kiinnostunut myös muista kuin vain itsestäsi.

Vai oliko se ihan väärin selitetty? Osaisitko sä kuvailla nämä asiat paremmin?

Kun on aitona ihmisten edessä, on helppoa olla. On helppoa nukahtaa silloin ysiltä illalla, pää täynnä kiitollisuutta ja joskus myös raskaita ajatuksia. Tietäen, että on tehnyt parhaansa. Itsensä ja muiden eteen.

Rakkaudella,

Marissa

Koska kannattaa mennä terapiaan?

Me ollaan täällä Suomessa melko melankolista kansaa ja vaikka nytkin monella on meneillään keväinen nousukausi, niin joku toinen saattaa kärsiä kovastikin siellä oman päänsä sisällä. Alkukesä on kutkuttelevaa aikaa, mutta samalla raskasta, kun valo lisääntyy ulkona, mutta ei välttämättä siellä mielessä. Tänään siis toivepostausta ja ajatuksiani siitä, milloin voisi olla hyvä ajatus suunnata terapiaan ja jutella ammattiauttajalle.

Ehkä sua kiinnostaa oman itsesi tai jonkun läheisesi vuoksi lukea tämä teksti? Oletko itse ehkä miettinyt, että voisi tehdä hyvää puhua jollekkin, tai onko sun läheiselläsi paha olla? Oletko ehkä kuormittunut läheisesi sinulle antamasta tunnetaakasta tai oletko huomannut, että sinä olet se, joka joutuu jatkuvasti hakea tukea läheisistä? 

Usein kirjoitetaan lehtiin siitä, miten lääkkeiden käyttö lisääntyy jatkuvasti. Olen huomannut saman myös ihan oikeassa elämässä ja huomaahan sen, että hyvinkin herkästi määrätään lääkkeitä ongelmaan kuin ongelmaan. Kun on huono olla, masentaa tai on ahdistusta, saa nopeasti pilleripurkin kouraan. Hetkellisesti saattaa saada paremman olon ja sitten ne lääkkeet lopetetaankin jo ilman kysymistä lääkäriltä. Mulla on ihan hyvä olo, en mä jaksa näitä lääkkeitä syödä. Sitten mennään kovaa vauhtia alamäkeen ja ihmetellään, että missä on vika. Sama rumba alkaa taas alusta ja pian ollaan purkin kanssa kotona. Välissä saattaa jopa tulla tilanteita, että haluaisi lopettaa oman elämänsä ja alamäki voi olla hyvinkin jyrkkä, kun niin vain lopettaa lääkkeet. Jossain välissä pitäisi ehkä miettiä, että voisiko tehdä jotain muuta. Kannattaisiko etsiä oireiden alkuperää, eikä vain lääkitä hetkellisesti oiretta pinnan alle piiloon? Onko kävelykepeistä apua, jos jatkuvasti kaatuu uudestaan?

Oireiden alkuperää on melko työlästä selvittää, mutta kun asioita lähtee käsittelemään kunnolla, myös oireisiin saada parempi ote. Uskonkin, että jos kaikki meistä kävisivät enemmän tunteitaan läpi ja kohtaisivat ongelmansa silmästä silmään, olisi huomattavasti vähemmän ongelmia joita käydä läpi toistemme kanssa. Huutaisimme vähemmän toisille, syyttäisimme toisiamme vähemmän omista ongelmistamme, puhuisimme toisille kauniimmin, luottaisimme toisiimme, olisimme vähemmän etäisiä toisillemme jne. Lista on loputon. No, tämä kaikki on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty. Mutta ainahan asiasta voi yrittää kirjoittaa ja muistuttaa teitä kaikkia siitä, miten tärkeää on käsitellä niitä vaikeita asioita. :)

 

 

Siispä, miksi kannattaa lähteä terapiaan ja missä vaiheessa? Lyhyesti kuvailtuna sanoisin, että terapiaan on hyvä mennä siinä vaiheessa, kun elämä alkaa tuntua liian negatiiviselta ja kaoottiselta. Terapiaan menoon syitä on paljon, pelkkä yksi suuri kriisi elämässä, kuten vaikka läheisen kuolema, voi olla hyvä syy mennä juttelemaan johonkin. Me voidaan jutella meidän läheisille ja ystäville tiettyyn pisteeseen saakka asioista, mutta jossain vaiheessa raja tulee aina vastaan. Vaikka säkin kuinka haluaisit auttaa sun ystävääsi voimaan paremmin, on aina parempi ratkaisu ohjata huonosti voiva ihminen terapiaan. Enkä puhu nyt hetkittäisestä huonosta olosta, mutta jos masennukset ja burn outit toistuvat jatkuvasti, niin on hyvä miettiä mitä asialle tekee. Joku siellä mielessä selvästi kaihertaa ja olisi hyvä ottaa selvää että mikä. Muuten asioille ei tule muutosta luultavasti koskaan ja sama kierre jatkuu.

Muistakaa muuten, että kun kirjoitan tätä tekstiä, puhun omista kokemuksistani ja omista ajatuksistani. Itse olen ollut terapiassa teini-iässä ja olen nähnyt läheltä usean ihmisen juttelevan terapeutille. Jokaiselle niistä käynneistä on ollut hyötyä, myös itselleni! 

On usein kaikista fiksuin ratkaisu, että huonosti voiva ihminen saa apua ulkopuolelta. Se pahin olo on nimittäin todella helppoa kaataa lähipiiriin ja kaiken sen jälkeen on vaikea nähdä miten paljon onkaan tullut tukeuduttua muihin. Suhteet kärsivät lähes varmasti ja pahimmassa tapauksessa ne läheisimmät suhteet jopa katkeavat. Oma sumuinen olo katkaisee helposti ymmärryksen muita kohtaan ja katse on vain siellä omassa navassa. Ymmärrettävästä syystä tottakai, mutta kun sama jatkuu vuodesta toiseen, alkaa se kaihertaa myös lähipiiriä. Tästä syystä onkin siis tärkeää yrittää saada ulkopuolista apua, jotta kuormitus ei tule vain lähipiirille ja apu pysyy asiapitoisena. Tunteille ei saisi näissä asioissa antaa liikaa sijaa ja valitettavasti niin käy aina. Me välitämme toinen toisistamme ja siksi haluamme olla apuna. Usein liiaksikin asti.

Mitäs sitten, kun sinne terapiaan on päästy? Ensin otetaan selvää mikä mieltä kaihertaa, sen jälkeen lähdetään hakemaan ratkaisua. Oman kokemukseni mukaan usein käy niin, että terapiassa käydessään ihmiset jäävät liikaa vellomaan menneeseen, eivätkä osaa astua eteenpäin. Pelätään muutosta, syytetään vain muita ongelmista. Terapeutit ovat taitavia kaivamaan esille huonon olon syitä ja kun niitä nostetaan esille, on tilanne helposti todella arka. Moni varmasti syyttää aluksi omaa perhettään ja esimerkiksi vanhempiaan, mutta se on lopulta aivan turhaa. Tottakai on hyvä keskustella joskus läpi mieltä kaihertavat asiat, ja pitääkin keskustella, sillä suomalaisissa perheissä niistä tuskin koskaan puhutaan. Kun asiat on keskusteltu ja kerrottu mikä on jäänyt vaivaamaan mieltä, pitäisi voida jatkaa eteenpäin. Pitäisi lähteä etsimään ratkaisuja ongelmiin.

Meidän pitää myös ymmärtää se, että me ei voida muuttaa toisiamme ympärillämme, mutta me voidaan muuttaa itseämme. Me voidaan oppia ymmärtämään enemmän ja antaa anteeksi, jos joku on joskus toiminut meitä kohtaan väärin. Niin tai jos joku edelleen toimii jatkuvasti väärin, niin pitäisikö ottaa askel uuteen suuntaan ja vaihtaa seuraa? Vaikka perhe on tärkeä, niin joissain tilanteissa voi olla fiksua vaihtaa seuraa. Ihan oman itsensä takia.

Se mihin siis kannattaa varautua etukäteen, on terapian tuoma sukellus syvemmälle. Tällä tarkoitan nyt sitä, että terapia on todella raskasta aikaa mielelle, kun asioita pitää nostaa ylös ja aletaan työstämään ongelmakohtia. Jos ihan tosissaan antaa terapialle mahdollisuuden, niin ei ole yhtään ihmeellistä, jos alkuun jopa tuntuu vähän huonommalta. Lopulta yleisimmin alkaa helpottamaan. Tähän tottakai vaikuttaa ongelmien syvyys ja se kuinka kauan asioita on piiloteltu pinnan alla. Itse kun olen jo niin nuorena käynyt juttelemassa asioista, olen saanut asiat käsiteltyä nopeasti. Olen myös oppinut sitä kautta sen, että niitä asioita pitää käsitellä jatkuvasti. Pitää osata miettiä asioita monelta eri kantilta ja ymmärtää sekä itseään, että muita.

Mikäli joku läheisesi aloittaa terapian, saatat huomata pian suuriakin muutoksia. Moni tosiaan oirehtii niin, että alkaa syytellä läheisiään ja kohdistaan huonoa oloaan yhä enemmän muihin. Itse oon luultavasti tehnyt näin joskus nuorena ja tiedän monen tehneen tätä myös minulle. Siksi mun on ollut tämäkin puoli helppo ymmärtää ja olen aina halunnutkin olla ymmärtäväinen. Terapia on kuitenkin raskas vaihe ja kun kiperiä aiheita käydään läpi, on jotain tottakai tapahduttava, että muutos syntyy. Pitää olla kärsivällinen toisen suuren muutoksen edessä.

Ja niin, jos joku miettii, miten uskallan kirjoittaa näin suoraan että olen ollut terapiassa ja että mulla on elämässäni ollut vaikeita asioita, niin tottakai uskallan. Tiedän kymmeniä ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita ja siksi tiedän, että näistä pitää voida puhua ääneen. Masennus ja mielialaongelmat ovat ajattelevien ihmisten ongelmia, enkä häpeä niitä puolia itsessäni. Onneksi iän, terapian, läheisten ja oman kovan työn myötä olen oppinut elämään myös niiden puolien kanssa ja osaan pitää omat rajani. Jos joku läheiseni lähtisi tästä elämästä, saattaisin romahtaa täysin, mutta niin kävisi varmasti suurimmalle osalle meistä. Eikö kuolema ole yksi pelottavimmista asioista ja suurimmista kriiseistä mitä elämässä voi kokea?

Ja se on yksi iso asia, joka mielestäni pitäisi jokaiselta löytyä. Meillä pitäisi olla vahvuutta olla myös omilla jaloilla, eikä rakentaa identiteettiä vain toisen varaan.

Tiedän kuitenkin, että en romahda pienestä, enkä esimerkiksi heti ole uhkaamassa lopettaa henkeäni jos Ville esimerkiksi jättäisi minut. Tottakai se olisi aivan kamalaa, mutta olen vahva ihminen ja elämän tulisi jatkua myös silloin, jos toinen esimerkiksi löytää uutta seuraa. Ja se on yksi iso asia, joka mielestäni pitäisi jokaiselta löytyä. Meillä pitäisi olla vahvuutta olla myös omilla jaloilla, eikä rakentaa identiteettiä vain toisen varaan. Tästä asiasta toki saa olla eri mieltä, mutta oma kantani on se, että toisen rinnalla saa kyllä olla heikko ja jopa sairas, mutta jos hyvinvointi on täysin rakennettu toisen rinnalle, ei tulevaisuudesta voi olla varmuutta. Ei omalla, eikä yhteisellä. Omien jalkojen pitää kantaa myös silloin, jos toinen on poissa. Vai mitä olet itse mieltä? Pärjäisitkö, jos sut nyt jätettäisiin? Onko onnellisuutesi vain toisen ihmisen harteilla? Voiko myös ystävien ympäröimänä olla onnellinen, vai pitääkö olla parisuhteessa ollaakseen onnellinen?

Loppuun vielä haluan kannustaa teitä käymään juttelemassa, jos yhtään tuntuu, että olisitte sen tarpeessa. Jos susta sun joku ystäväsi tai vaikka perheenjäsen olisi terapian tarpeessa, yritän kaikkesi, jotta hän tekisi asioille jotain. Jos joku uhkailee hengellään jatkuvasti, puhuu vain synkkiä ajatuksia, ei jaksa arkeaan, ei nouse sängystä tai muita tällaisia vakavia oireita, niin ehdottomasti tulisi löytää apua. Uskon, että pienemmästäkin syystä voi käydä juttelemassa, mutta nämä tulivat nyt ainakin hälyttävinä tekijöinä mieleen. Pilleripurkki ei ole ratkaisu ongelmiin, ne lääkkeet ovat vain tukikeppejä, joilla pääset ehkä hetkellisesti eteenpäin. Terapian taas on tarkoitus kaivaa paljon syvemmältä ja nostaa sua hitaasti ja varmasti ylöspäin.

Tiedän, että ihan jokainen ei pääse Kelan tukemaan terapiaan kovinkaan helposti, mutta omaan terveyteen sijoittaminen on aina mielestäni etusijalla. Jos sulla on varaa ostaa kalliita vaatteita, matkustaa, säästää rahaa säästötilille, juoda kahvilassa useiden eurojen kahveja viikoittain, niin sulla on varaa myös mennä terapiaan. Raha ei saisi ikinä olla syy sille, ettei voisi hakea apua. Huom, ymmärrän myös, että kaikilla siihen ei ole varaa, mutta suurimmalla osalla olisi, jos kaikki muut turha jätetään kulutuksesta pois. Asiat pitää osata laittaa tärkeysjärjestykseen.

Huh, olipa tämä teksti raskas kirjoittaa! Sain vuosia sitten entisen hyvän ystäväni kovan työn tuloksella terapiaan ja kaikki se palasi niin elävästi mieleeni. Olin niin vahvasti hänen tukenaan usean vuoden ja otin vastaan kaikki hengellä uhkaamiset ja alamäet, kun sitten lopulta menetin hänen ystävyytensä. Hänen kiitoksensa niistä vuosista oli se, että hän terapian tuloksena alkoi tosiaan syyttää kaikkia läheisiään, ei halunnut olla tekemisissä perheensä kanssa ja lopulta tilanne oli aivan mahdoton. En ole ikinä ollut niin raskaassa tilanteessa ja vaikka helpotus oli suuri, kun tavallaan pääsin siitä tilanteesta pois, oli se silti aivan kamalaa. Olihan hän jo kymmeniä kertoja halunnut lopettaa ystävyytemme ja kertonut, etten ole kuin surkea ystävä. Olin kestänyt vaikka mitkä haukut ja draamailut, mutta lopulta vain tuli seinä vastaan vuosien jälkeen.

Kun hän lopulta vaihtoi seuraa, se tuntui ihan kamalalta. En tiedä miten siitä koskaan pääsen yli kokonaan, sillä hän oli mulle super tärkeä. Toisaalta, jos en olisi saanut häntä patistettua terapiaan ja keskustelemaan perheensä kanssa kiperistä asioista, häntä ei välttämättä enää olisi tässä elämässä. Parempi niin, että hän on hengissä jossain ja vihdoin nykyään perheensä kanssa hyvissä väleissä. Ehkä hänen on nyt hyvä olla ja hänen ei tarvitse jatkuvasti voida huonosti. <3

Kuuntelen teidän kokemuksia mielelläni ja tottakai toiveita aiheeseen liittyen. Voin kirjoitella näistä jutuista paljon lisääkin ja jos jotain, niin ihan todella ymmärrän sen, kun mieli on musta. Yrittäkää silti pitää ystävät ja perhe lähellä, sillä ilman heitä kaikesta on vaikea selvitä. Ja arvostakaa niitä, jotka teitä auttavat. <3

Tiedän, että kun on masentunut ja katse on sumea, ei aina muista kaikkia tapahtumia ja toisten antamaan apua. Itse tiedän ketkä minua ovat auttaneet ja olen siitä äärettömän kiitollinen. Sitä kautta pystyn myös hyvin ymmärtämään niitä, jotka ovat masentuneita ja toimivat välillä tökerösti. Niin siinä käy, kun voi huonosti. Ei aina osaa toimia oikein. Merkitystä on kuitenkin sillä, miten toimii sitten, kun pahin kausi on ohi ja on saanut apua muualta. Oletko kiitollinen avusta, vai heitätkö apusi kuin vanhan rätin roskiin? Minä ainakin olen ollut pari kertaa se likainen rätti ja toivon, että jos mulla joskus vielä tulee mustia kausia, niin en kohtele ketään kuin rättiä. Tahdon kohdella minua tukeneita ihmisiä silkkihansikkain. Olla kiitollinen ja pysyä lojaalina vuosienkin jälkeen. <3

Toivottavasti joku sai tästä tekstistä voimaa ja apua, sydämestäni toivon, että te joilla on paha olla, saisitte apua. Ja löytäisitte ilon ja syyn elää jokaisen kriisin keskelläkin. <3 

 

Lue myös:

Mitä on masennus? Henkilökohtaista pohdintaa masennuksesta!

Mistä hyvinvointi oikein lähtee?