Lokakuu 2017

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun on vähän liikaa tapahtumassa ja ote on liukas. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ajatus alkaa harhailla ja arki on säpäleistä. Meillä on täällä kaikenlaista on meneillään. Ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Arki on toisaalta rauhallista, toisaalta niin täynnä touhua, etten tiedä miten päin olisi. Tiedän, että kun on kiire, pitäisi laittaa jäitä hattuun. Nojoo, tekisi joskus mieli tehdä niin ihan oikeasti, ihan poskia kuumottaa ja hirvittää tää vauhti. Pojan kasvuvauhti, oma vauhti, kellon vauhti. Kaikenlaista on todellakin meneillään. Pitäisi hoitaa vähän sitä ja tätä, eikä tunnu että saa mitään aikaan. Niin, sellaista se elämä usein on. Tuntuu, ettei saa aikaiseksi, vaikka usein saa aikaiseksi enemmän kuin olisi pitänyt. Ja pitäisi olla siitä itselleen kiitollinen.

Niin, tässä mä nyt istun itseäni kiittämässä hyvästä työstä. Niin paljon on tapahtunut viime viikkojen aikana, tulee tapahtumaan seuraavina. Omat häät on juhlittu ja siinä samalla järkkäilty apuna muitakin juhlia ja saatu alulle pari tapahtumaa. Pyöritetty samalla arkea, pesty pyykkiä ja sellaista. Sellaisiin kotijuttuihin menee aikaa oikeastaan aika vähän, mutta kun on kaikenlaista muutakin, niin se urakka tuntuu joskus liialliselta. Äh, taasko tää tiskivuori on tällainen. Kuka näistä kaikista astioista on syönyt? No, tiiätte varmasti mistä puhun.

Niin ja mikä on ehkä yksi siisteimmistä jutuista (jos omien häiden jälkeen näin voi sanoa!) on tullut juteltua mahdollisista tulevista työkuvioista viimeisten viikkojen aikana. Oon kuin puulla päähän lyöty, sillä kuvittelin, että mun osaamiseni olisi jo aivan ruosteessa ja kun on reippaasti yli vuoden ollut poissa arkityöstä, kestäisi pitkään saada kontakteja kasaan. No, väärin luulin. Oonkin ollut juuri siitä syystä mahdottoman iloinen ja todella kiireinen, kun on pitänyt miettiä tulevaa ja jutella mahdollisten työnantajien suuntaan. Tällä viikolla on yksi jutustelu, samoin ensi viikolla. Sitten nähdään; jos ehkä jo olenkin löytänyt työpaikan. Hoitopaikkaakin on pitänyt jo selvitellä, sillä osa-aikaisen työn aloitus olisi jo luultavasti tämän vuoden puolella. Apua, mitä mä juuri puhuin vauhdista? Vastahan mä keksin, että pitäisi hakea töitä ja kohta istun uuden tietokoneen takana ja oon tilailemassa työpuhelinta. Huh, miten tässä näin kävi?

Niin, ystävä sanoi hyvin. Tekevälle sattuu, mutta hei myös niitä hyviä asioita. Oon aina ollut aika tapahtuma-altis, mutta kuten tää fiksu nainen sanoi, niin kyllähän sitä tehdessä aina tapahtuu. Mitä enemmän säätää, sitä enemmän saa valoa ja säihkettä arkeen ja tuntee elävänsä. Ja kyllä, musta just nyt tuntuu että elän ihan täydellä elinvoimalla. Mun uskoni tulevaisuuteen on vieläkin parempi kuin ennen ja nyt kun tiedän vähän mihin suuntaan tavoittelen, niin tästä ei voi kovin paljon pieleen mennä. On aika upeeta tietää omat vahvuudet ja heikkoudut. Tietää, missä tahtoo arkeaan viettää ja missä ei. Suurin osa arjesta on mulla tulevina vuosina mun perheeni seurassa, mutta pieni siivu on varaa antaa mielekkäälle työlle, josta nautin. Joskos sellainen tässä lähiaikoina vaikka löytyisi arkea värittämään. :)

Sellaisia lyhykäisiä kuulumisia tällä kertaa, ensi kerralla ehkä vähän juttua meidän häistä. Ainakin muutama kaunis kuva teille näytille, jos ei muuta. Niin ja kiitos, kun vieläkin käytte täällä lukemassa, vaikka juttua on yhä harvemmin tarjolla. Kiva kirjoittaa lukijoille, eikä vain itselleen. :)

Ihanaa alkavaa lokakuuta kaikille! 

 

Sun vastapala

Ei fasupala, ei palapelin pala. Kuvainnollisesti ehkä kyllä, siis kun palapelin paloja kootessahan synty lopulta jokin kuva. Kahdesta palasta joskus jo syntyy jotain, mutta ei välttämättä kokonaisuutta. Ei aina. Kun mä puhun vastapalasta, siis siitä sun vastapalasta, tarkoitan ihan eri juttua. Vaikka eikai meillä nyt sentään vain yhtä vastapalaa ole, ei vaikka moni tuntuu niin luulevan. Panostetaan siihen yhteen palaan, unohdetaan kaikki muu. Ei tahallaan, mutta kun ei ymmärretä katsoa asiaa laajemmin. Luullaan, että on vain yksi pala, joka tuo onnen. Vaikka hei, niitähän on helposti satoja.

Niin ja kun puhun palapelistä, niin kyllähän siinä kestää, että ne oikeat palat löytää. Joskus yrityksiä tulee oikeaa palaa etsiessä useita, mutta kunhan ei tyydy huonosti istuvaan palaan (eihän kukaan tyydy?) niin se vastapala löytyy poikkeuksetta aina. Niin siis palapeleissä kuin ihan tässä oikeassakin moniulotteisessa elämässä.

Vastakkaisia palasia on meille ihan kaikenlaisia. Erikokoisia, erinäköisiä ja ihan eri sanoin varustettuja. Eri elämäntilanteisiin ilmestyneitä ja joskus jostakin elämästä kadonneita. Tottakai me toivotaan, että ne palat olisi siinä aina ja ikuisesti, mutta ei siinä aina niinkään käy. Joskus ehkä vatsapalakin muuttuu, kuten sinä. Yksi kulma rapistuu ja pian pala ei enää sovi yhteen. Voihan harmi tai joskus ehkä onnikin.

Kesä on ollut lyhyt, mutta pitkä. Oon saanut nauttia monen vastapalasen seurasta, tehnyt monia uusia havaintoja ja oppinut itsestäni taas jotain pientä uutta. En mä usko, että ihan kovin paljon oon oppinut, mutta edes jotain. Tuo vastapala ajatus oli oikeastaan mun ensimmäinen ajatus tänään, kun mä heräsin. Kai mä olin uneksinut jostain siihen liittyvästä yöllä. Harvinaisen herkun, eli pitkien unien aikana.

DSC02110 (1)

Aamun hoksaamisen lisäksi mulla soi mielessäni se vanha Kari Tapion iskelmä ”Myrskyn jälkeen on poutasää..” ja kahvia keitellessä mä pohdin, että mistähän sekin siihen ilmestyi. Taustalla pojat kuunteli viulumusaa ja ikkunasta kuului tuulen vihellys. Omituinen yhtälö. Ilmestyikö se ehkä hyvien unien jälkeen mun mieleeni jostain muistuttamaan? Ettäkö oikeasti myös elämässä myrskyjen jälkeen on oikeasti aina poutaa? Tässä kun on yli kymmenen kuukautta harjoiteltu nukkumista (hmmm..yli 29 vuotta siis…) ja nyt kun ollaan päästy vihdoin nukkumaan jo välillä jopa kokonaisia öitä, alkaa se poutavaihe? Siitäkö se laulu nyt sitten tuli? Oliko se tämän aamun vastakappale mun oman mieleni ajatuksiin? Ehkäpä. Ehkäpä.

Mutta hei, sen mä tulin itseasiassa kertomaan, että jotain oon kesässä ihan oikeasti oppinut. Itsestäni ja aamuenergiasta. Siitä mihin se mun energia kaikista parhaiten soveltuu ja mihin se ei yhtälöinä sitten yhtään sovellu. Kirjoittaminen on mulle aamujen juttu ja mun aamuenergia on aina ollut se, joka tuo nämä sanat tänne riveille. Aamuisin musta syntyy tarinat, aamuisin mä olen se, jonka te näette täällä ja jonka sanat pystytte ymmärtämään vain vilkaisulla. Aamuenergia on se, joka laulaa mielessä ja kertoo positiivisia ajatuksia ja kokoaa edellisten päivien aatoksia yhteen. Mulle siis. Mulle aamuenergia on sitä.

Aamut ja kirjoittaminen, se oli ennen mun tapani nousta sängystä ja se oli se mun juttu heti kun mä heräsin. Paras kirjoitusenergia syntyy silloin kello viisi kun mä nousen ja jos ei sitä siinä vaiheessa herättele, ei se nouse ollenkaan. Ei se tule esiin kello kahdeksalta aamulla, eikä ainakaan ilta seitsemältä. Hyvin harvoin ehkä tulee, mutta sellaista hetkeä ei sovi kädet näppiksillä odotella. Silloin sopii käyttää aamuenergia johonkin muuhun. Liikkumiseen ja häärimiseen näin yleisimmin. Sanojen keräämiseen seuraavaa aamua varten.

Jatkossa kun te tulette mua täällä näkemään, se tarkoittaa sitä, että niinä aamuina oon saanut keittää kahvin rauhassa ja suunnata heti ensimmäisenä koneen äärelle. Oon avannut koneen kannen ja alkanut kirjoittaa. Ilman häiriötä ja niin, että kukaan ei hoputa vieressä. Huudossa ja hälinässä kun tämä ei onnistu, ei ainakaan mun herkästi ympäristön hälylle altistuvalta mieleltäni. Jos ei sanoja kuulu, ei näy kuvia musta kesäesailemassa tai mitään muutakaan, niin silloin mä olen luultavasti mun pikkuisen vastapalani kanssa lattialla istumassa ja leikkimässä. Sellaisia ne aamut nykyään on ja olen tehnyt oman valintani. Jokaista hetkeä ei voi saada itselleen ja itsestään ei voi repiä sellaista energiaa irti, jota ei ole.

Simppeli asia, mutta kesti hetken sekin tajuta. 

Toivottavasti taas tavataan pian uusien sanojen parissa. Ja jos ei tavata täällä, niin tuu ihmeessä Instagramin puolelle. Siellä näet meidän aamujen toisen puolen. Kaiken sen arkisuuden, aamujen pohdinnat ja samalla myös ne pienet nautinnot. <3

DSC02006

Niin. Kuviin on valittu muutama hetki meidän aamuja täältä kotoa. Niitä hetkiä, kun en ole kirjoittamassa, mutta mulla on silti jotain, mikä saa mun mielen kutkuttamaan ja oon mulle hyvin tärkeän tehtävän parissa. Oon viettämässä aikaani läsnäolevana äitinä ja pienen vastapalani äänen kaikuna. :)

Ihanaa viikonloppua!