Liiankin tuttavallinen

No hei haluutko sä vaikka tulla meille kylään? Juodaan kahvit! Eihän se haittaa, vaikka vasta törmättiin kadulla ekaa kertaa, mutta kun vaikutat niin kivalta tyypiltä. Oikeastaan hei, haluaisitko sä vaikka tulla kesällä meidän mökille? Niin ja mun äidin luona on kiva piha grillata, tuu miehes kanssa mukaan? Laita mulle viestiä! 

Kun lähtee aina täysillä kaikkeen mukaan ja innostuu heti satasella uusista ihmisistä, saa useimmiten myös kokea paljon uusia ihastumisen tunteita. En puhu nyt mistään romanttisessa mielessä tapahtuvasta ihastumisesta, vaan kaipa sellaista voi tapahtua myös ihan kaverillisessakin mielessä. Huomaa toisessa ihmisessä jotain kivaa, aistii samankaltaisuutta ja pian on jo hymy huulilla ja suu käy kuin huomaamatta.

En tiedä onko meidän koko perhe ollut aina tosi tuttavallinen, mutta ainakin itse koen olevani helposti lähestyttävä ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua. Uuden ihmisen tavatessani oonkin super utelias kuulemaan siitä uudesta tyypistä kaiken ja jos toinen vaan yhtään antaa lankaa josta ottaa kiinni, niin kyllä mä vedän. Kivahan se on ottaa kiinni tarjotusta eleestä tai itse olla se joka tekee sen ensimmäisen eleen. Tähän liittyen mulle on aina ollut vierasta sellainen, ettei uusia tyyppejä otettaisi porukkaan mukaan. Elämä kun kuitenkin vie meitä aina eri suuntiin ja uusia ihmisiä tulee mukaan elämään ihan sattumalta. Se oli musta jo nuorena outoa, että joku halusi aina nähdä vain kaksin, eikä koskaan esitellyt muita ystäviään. Kuulin kun puhuttiin siitä ja siitä kivasta tyypistä, mutta koskaan niitä ei näkynyt missään.

No hei, ota ne mukaan joskus!

Äh, en mä tiedä. Me nähdään meidän omalla porukalla ja meillä on kato vaan meidän omat jutut. Helpompaa niin. 

Koen, että täällä Suomessa me ollaan aika vahvoihin raameihin tottunutta porukkaa ja tahdotaan pitää ne omat rajamme visusti kiinni. Se näkyy tottakai siinä, että ei olla valmiita ottamaan pakolaisia Suomeen, mutta myös ihan tavallisessa arjessa se näkyy siinä, ettei uusia tyyppejä tahdota elämää kovin helposti mukaan. Mulla on jo tarpeeksi kavereita, ei kiitos. Omaan perheeseen ei sotketa kavereita kovin herkästi, eikä siihen omaan kaveriporukkaan kelpaa kukaan ulkopuolinen. Ei, vaikka se ois kuinka hyvä tyyppi. Se kun ilmeisesti vois uhata sitä vanhaa porukkaa ja vaikka viedä jonkun kaverin pois. Työelämässä oon kokenut ihan saman jutun, kasataan ympärille pieni porukka johon muut eivät mahdu ja se osoitetaan juoruamisella ja muita hyljeksimällä. Ja pahoittelut kun kerron kärjistettyjä esimerkkejä, mutta pakko puhua niin, että kaikki ymmärtävät mistä puhua. :)

Itse taas ajattelen ihan päinvastoin ja mun mielestäni ystäviä ja kavereita ei koskaan voi olla liikaa. On upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja kutsua heitä kylään. Mitä isompi porukka, sitä enemmän väriä elämässä, eikö vaan? Eikö jokainen uusi ihminen ole rikkaus elämässä? Jokainen sun kuulema tarina ja kokemus, kaikki toisen ajatukset ja mieltymykset? Miksi ne omat rajat pitää olla niin tiukasti kiinni? Miksi mä kuulen usein vaan jonkun kivan tyypin nimen, mutta koskaan en saa tavata häntä?

Joo, me lähdetään ulos perjantaina. Ihan vaan meidän tyttöporukka. Vähän viinii ja silleen, tosi hauskaa! 

Ihanaa, pitäkää hauskaa! (Äh, oiskohan pitänyt taas kysyä voinko mennä mukaan? Mitä jos taas tulee kieltävä vaustaus? )

En myöskään pystynyt ymmärtämään silloin nuorempana, että miksei jotain uutta bussissa tavattua ihmistä saanut heti pyytää kotiin kylään. Kun se tyyppi kerta oli niin mukava ja juttu luisti, niin tottakai ois kiva tutustua lisää. Nykyään ehkä ymmärrän, että ihan jokaiseen hymyyn ei voi luottaa ja toiseen pitää tutustua ensin ehkä vähän enemmän kuin kutsuu omaan kotiinsa aivan vierasta ihmistä. Tai no, riippuu tilanteesta. Taidan mä silloin tällöin silti aina kutsua, jos kuvittelen että siihen toiseen voi luottaa. Oon aina ollut hitusen naivi luottamaan kaikkiin ihmisiin ja onkin tapahtunut kaikenlaista. Ihan vaan nyt esimerkkinä sellainen kiva tapahtuma, kun kaverin kaveri varasti kolme moottoripyörää meiltä kotoa (jep, elämäni kauhein päivä!) kun oli kutsuttu bileisiin mukaan ja luotin siihen, että kyllä nyt kaveri varmasti tuo kivan tyypin mukanaan. No, eipä tuonut. Ja kävi aika huonosti.

Kävelen aina hymy edellä ja omaan suuren kiinnostuksen muihin ihmisiin. Toisaalta sitten taas, oon liiankin herkkä perääntymään, jos huomaan merkkejä, että en olekaan niin toivottu. Jos ei kysellä takaisin, ei kutsuta mukaan, ei vain osoiteta kiinnostusta, niin kyllä mä sitten jään väliin. Välillä oonkin todennut olevani vähän naivi, kuten tuossa jo aiemmin siitä puhuinkin. Kuvittelen liian herkästi, että joku haluaisi tutustua muhun, vain jos itse haluan tutustua siihen toiseen. Eihän kemiat aina ole molemminpuolisia, ei vaikka niin itse kuinka toivoisi.

Moi, keitäs te olette? Onko hyvä meininki? 

Sori, meillä on vähän juttu kesken…

Me ollaan nyt järkätty tässä häitä. Tila on varattu ja kutsut laitettu menemään. Kun me vaihdettiin meilejä meidän juhlatilaa pitävän Jessican kanssa, mä siinä samalla myös mainitsin, että joo tottakai ootte muuten kutsuttuja meidän juhliin mukaan, tulkaa ihmeessä nostamaan malja meidän kanssa, kun ootte siellä tilalla muutenkin! Mun ihmetykseksi Jessica kertoi, että tämä oli heidän 20 vuotta kestäneellä urallaan ensimmäinen kerta, kun joku pyytää heitäkin juhlaan mukaan. Olin aidosti yllättynytNiin, eikai se sitten ole normaalia, että on heti intona kutsumassa kaikki mukaan ja haluaa kertoa, että hei kun tää nyt on teidän paikka, niin tulkaa ihmeessä. Meillä on aika pienet häät ja vaikka sinne on kutsuttu rajattu porukka (tila on pieni) niin kyllähän nyt isäntäväki voi nostaa meidän kanssa maljan jos ehtivät. He siis ovat siellä töissä koko illan ja yön muutenkin, joten pitääkö heidän tosiaan olla vain töissä? Eivätkös hei voisi nostaa maljan meidän kanssa, kun kerta meidän juhlassa ovat muutenkin mukana?

Mutta juu, ilmeisesti se ei ole normaalia. Innostun joskus vähän liian nopeasti. Kun joku antaa mulle sitä lankaa ja nappaan kiinni, useimmiten tilanne etenee hyvään suuntaan. Tottakai joskus saatan myös kupsahtaa aika nopeasti kun tajuan, että se langanpää olikin vähän kuin vahingossa ojennettu. Mutta sellaista sattuu ja sitä se elämä on. Luonteelleni kun en voi mitään ja musta on aina ihana tutustua uusiin ihmisiin. Jos ei se toinen ole halukas tutustumaan, niin homma jää usein siihen. Niin tai käyhän siinä myös joskus niin, että itsekään en ole enää pienen juttelun jälkeen kiinnostunut. Eihän kaikkien kemiat kohtaa eikä jokaisen kanssa voi olla sama sävel. Se on ihan normaalia. :)

Nyt ois hauska kuulla, että mitä te olette aiheesta mieltä? Ollaanko me tosi rajoittunutta porukkaa ja pitäisikö niitä rajoja vähän avata? Vai oonko mä vaan liiankin tuttavallinen ja ei sitä niin vain kuulu tutustua uusiin ihmisiin ja raahata ihan joka paikkaan mukaan? Kertokaa mitä ajatuksia heräsi. <3 :)

Solmut auki mieltä sotkemasta

Jo usean päivän ajan mulla on ollut fiilis, että haluaisin kirjoittaa ihan liian monesta asiasta, mutta aikaa kaikelle ei ole. Kun niitä satoja lauseita pyörittelee mielessä liian pitkään, muuttuu lopulta koko ajatus ihan puuroksi. Niistä tulee yksi suuri sotku, jonka alkua ei löydy ja loppu on niin epäselvä, ettei sanoja synny. Tai en mä tiedä, jostain syystä kuitenkin tuntuu siltä, että en saa millään kiinni omasta ajatuksestani ja tässä mä istun tuijottamassa koneen ruutua ja kirjoitan liian pitkää aloituskappaletta. Miten tästä jatkaisi tekstiä? Mitä mä oikeastaan juuri tänään tahdoinkaan sanoa?

No, jos mä kirjoittaisin oikeastaan siitä. Ajatussolmuista ja siitä, miten niitä voisi saada auki!

Ihan varmasti sullakin on joskus se tilanne, että ajatuksia on ihan liikaa mielessä ja niistä tuntuu tulevan iso sotku? Joskus niinkin iso, että tekee mieli juosta karkuun ja tehdä ihan jotain muuta, että ei tarvitse edes ajatella koko asiaa. Lähdet ehkä drinksuille kaverin kanssa, teet super pitkiä työpäiviä ja viikonloppuna lähdet kunnolla ulos. Huh ihan sama, kunhan saa mielen tyhjäksi!

No tepsikö se? Harvemmin ainakaan mikään edellisistä keinoista. Hetkellisesti ehkä, mutta jo seuraavana päivänä ajatus jatkaa kulkuaan entistä pidemmälle. Vaikka luulet työstäväsi asiaa ja olet kuullut sanonnan, että kyllähän nyt ajan kanssa kaikki ratkeaa, niin ei se olekaan ihan niin helppoa. Karkuun juoksemalla asiat eivät ratkea ja asiaa valoittaakseni tässä ovatkin mun luottokeinoni mielen puhdistamiseen. Vai voisiko puhua mielen rauhoittamisesta ja ajatusten selkiyttämisestä?

  1. Liikunta. Ei tämä nyt tämän kummempi juttu ollut, varmaan sulle liikkuminen toimii myös hyvän olon tuojana? Jos ei, niin ei se mitään. Ei se kaikilla toimi samoin. Mulle juoksulenkki on jo itsessään terapiaa ja kun käyn salilla treenaamassa intensiivisesti aamun ekat 45 minuuttia täyttä hikeä, palaan kotiin pää paljon selvempänä. Eli omalla kohdallani tämä toimii, siksi sitä jaksan vuodesta toiseen harrastaa.
  2.  Kirjoittaminen. Kerroinkin, että teen päivärkijoja ja tämän lisäksi mulla on muitakin kirjoitusprojekteja joihin pystyn erilaisia mietteitä ”suoltaa ulos.” Niin ja onhan mulla tämä blogi, jonne pääsen myös kirjoittelemaan tietyistä asioista ja jakamaan intoani hyvinvoinnin parissa. Mulle kirjoittaminen itsessään on mitä parhainta terapiaa, melkeinpä voittaa liikunnan. No ei nyt sentään, ihan yhtä tärkeitä ovat molemmat. Kumpikin puhdistaa mieltä omalla tavallaan.

IMG_1790

Siinä mun kaksi tärkeää arjen tapaani puhdistaa mieltä ajatuksista ja hakea selvyyttä omaan sekavaan mieleen, jossa surraa milloin mitäkin roskaa häiritsemässä selkeitä ajatuksia. Miksi en sitten kirjoittanut, että ystävien tapaaminen tai vaikka perheen kanssa oleminen ovat myös yhtälailla terapiaa ja puhdistavat mieltä? Siinäpä se asian ydin onkin. Niissä hetkissä olen tietyllä tapaa hetken pakoretkellä ja saatan unohtaa ne omat ajatukset. Nautin kyllä tilanteesta, mutta eri tavalla. En silloin työstä enää mieltäni ja pakenen ajatuksiani aivan väärään suuntaan.

Ymmärrättekö mitä yritän sanoa? 

Keskustelin eilen asiasta ystäväni kanssa ja hän kertoi, että hänelle paras tapa kanavoida omia ajatuksiaan on jooga. Hän käy joogakoululla 2-3 kertaa viikossa ja hänelle tämä harrastus tekee saman kuin esimerkiksi juoksu mulle – tyhjentää ja puhdistaa mieltä. Kyselin myös aiheesta omalle mieheltäni Villeltä ja hänelle tärkeitä harrastuksia ovat saunominen ja lenkkeily. Mindmappien kirjoittaminen kuulema toimii myös jos mieli on solmussa. Kuten minäkin, hän painotti sitä, että näiden pitää olla yksilönä suoritettavia asioita. Että ehtii pysähtyä ja miettiä, ei keskittyä kehenkään muuhun tai muihin. Pitää kohdata ongelma silmästä silmään.

Nyt ehkä ymmärsitte mitä halusin sanoa? 

IMG_1791

On todella tärkeää osata kanavoida oma turhautumisensa ja löytää se oma juttu, joka auttaa selviämään arjessa niin, että oikeastaan ei edes tarvitse selvitä. Ongelmista ei kasva suuria, kun osaa kohdata ne oikeilla aseilla ja työstää niitä ajoissa. Jokaiselle meille on varmasti siihen omat keinomme ja ihan varmasti jokainen voi etsimällä löytää itselleen sopivan tavan. Tärkeintä on, että se tuo rennon ja hyvän olotilan, niin että voi rauhassa antaa ajatusten viedä oikeaan suuntaan. Niin, että mieli puhdistuu kuin huomaamatta.

Jännä juttu, että alussa en tiennyt yhtään mitä tulisin tänään kirjoittamaan. Niin solmussa mun mieleni on ollut. Tässä sen kuitenkin taas näkee, että kun vain alkaa kirjoittaa, voi aiheita saada aikaan mitä ikinä mielessä on. Näitäkin ajatuksia olen siellä omassa solmussani pyöritellyt ja sain ajatukset selkeiksi kirjoitellessa niitä ylös. Toivottavasti tekin saitte kiinni siitä, mitä yritin sanoa? :)

Ajatuksia?