Unelmointia


Unelmissani seisoin lavalla. Tulkitsin syviä tunteita, nostin käteni ilmaan ja tuijotin vuorosanojen lomassa yleisöön läpi kirkkaiden valojen. Tanssiesityksistä sen tiesin, ne valot lavalta katsottuna on kirkkaat, ei näe eteensä. Silmiin sattuu ja tekisi mieli laittaa silmät kiinni. Mietin, että olisihan se hienoa, kun saisi yleisön haukkomaan henkeään. Ehkä yllättymään ja nauramaankin, sitä viimeistä eniten. Aina mä olen unelmoinut, että saisin muut hyvälle tuulelle. Nautin hymyistä ja naurusta, yhteisistä hetkistä, kun kaikkien silmissä näkyy iloa. Tunnen sen ilon mun sydämessä saakka, mun koko kehon valtaa suuri tunne onnellisuutta. Kun kaikki ovat onnellisia, sitten mäkin olen. Ja siitä se unelma ryhtymisestä näytelijäksi syntyi. Siitä ja hauskoista hetkistä perheen ja kavereiden kanssa, kun pääsi esiintymään ja pelleilemään muiden kanssa.

Joskus mä sitten tajusin, että ei siitä tulisi mitään. Tuntemattomien tuijotuksen alla, huomion keskipisteenä. Ihmisten, jotka eivät lopulta tunne mun ajatusteni taustaa, eivät välttämättä ymmärrä jokaista katseesta eksynyttä harmaata sävyä. Sarkasmia ja itseironiaa. Voisivat ehkä tuomita, minä sitäkin enemmän. En ole ollut koskaan kovin salliva. Aina jälkikäteen mietin mitä sanoin ja kelle. Miten epäonnistuin. On se tapa vuosien myötä hävinnyt, mutta silti. Oli niin vaikeaa luottaa ja olla vahva. Ja niin se unelma oikeastaan jäi. Elämään tuonne johonkin, muttei toteutettavaksi saakka. Ei musta näyttelijää tulisi. Ei lavalle muiden eteen pällisteltäväksi. Elämässä elävässä kyllä. Ja mun lavani on niin suuri, kuin itse päätän. Joskus siirryn esirippuihin suojaan, koska voin tehdä niin. Oman elämäni teatterinäytelmässä on varaa valita.

Unelmia on monia muitakin, on ollut lentoemäntää ja on ollut unelmointia lottovoitosta. Onneksi tajusin jo nuorena, että varmempi tapa saada paljon rahaa, on tehdä paljon töitä ja olla säästeliäs. Siinä ryhdyin heti hommiin, enkä jättänyt sitä unelmoinnin asteelle. Monen muun asian oonkin sitten pitänyt vain unelmissa, pohtinut ja haaveillut, miettinyt, että ehkä sitten joskus. Ehkä joskus menen opiskelemaan, ehkä joskus mulla on omakotitalo ja niin paljon neliöitä että voin vähän väliä puhista, kun on liikaa siivottavaa. Heh.

Ne unelmat, jotka on teteutuneet, on mulle tottakai kaikista tärkeimpiä. Joskus pettymysten jälkeen ja yksinäisyyttäni mä unelmoin, että mulla olisi ystävä joihin voisin luottaa kuin kiveen. En olisi uskonut, mutta se toive on toteutunut. Muutama mätä omena on ollut matkalla, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Yksikin luotettava ihminen riittää, kyllä tekin sen tiedätte. Yksikin sydän, joka tuntee mun sydämen lähellä omaansa, eikä jätä mua ikinä yksin sykkimään. Unelmoin myös siitä, että löytäisin miehen, johon voisin todella luottaa. Miehen, joka ei jättäisi mua ikinä yksin. No, se toive on toteutunut vaikka siihen uskoin edellistäkin vähemmän. Olin skeptinen ja se epäusko oikeastaan liittyi täysin kokemuksiini miehistä. Omiin epäluuloihini. Edellinen unelma lopulta synnytti unelman omasta lapsesta, yhteisen unelman lapsesta. En ehtinyt pitkään unelmoida, kun jo sainkin pari vuotta sen jälkeen pinen pojan syliini. Voi sitä ihmettä. Voi sitä hetkeä vuosi sitten, kun meidän unelma yhteisesti lapsesta toteutui. Olin kiitollisempi kuin koskaan. Olen kiitollinen edelleen ja tulen aina olemaan.

Ennen unelmoin siitä, mitä omassa elämässä voisi tapahtua. Nykyään unelmat on erilaisia. Suurin osa haaveilusta liittyy siihen, mitä me voitaisiin yhdessä saavuttaa ja miten meidän elämä voisi parantua. Unelmoin asioista, jotka tapahtuvat sekä mulle, että mun miehelleni ja pojalleni. Unelmista on tullut yhteisiä.

Haluatteko kuulla yhden unelman, joka elää mielessäni tänään juuri tällä hetkellä? Unelmoin siitä, että oma lapseni saisi edes ripauksen sitä mielikuvistusta joka multa löytyy ja vielä vähän isomman ripauksen mun taitoani ajatella asioista optimisesti. Villeltä toivoisin, että hän saa älykkään pään ja tietty komeaa ulkonäköä, heh. Siinä taisikin jo olla monta unelmaa ja varmaan arvaatte, että lista voisi jatkua loputtomiin? Aika näyttää millainen lapsi meidän kanssa kasvaa, sen ainakin tiedän, että upea ja fiksu poika on jo nyt. Niin fiksu, että välillä ihmettelen, miten onkin voinut saada omista geeneistä jotain noin hienoa aikaan. <3

Unelmien täyteistä sunnuntaita teille, me aloitellaan täällä juhlimaan 1 vee juhlia! <3

Liiankin tuttavallinen

No hei haluutko sä vaikka tulla meille kylään? Juodaan kahvit! Eihän se haittaa, vaikka vasta törmättiin kadulla ekaa kertaa, mutta kun vaikutat niin kivalta tyypiltä. Oikeastaan hei, haluaisitko sä vaikka tulla kesällä meidän mökille? Niin ja mun äidin luona on kiva piha grillata, tuu miehes kanssa mukaan? Laita mulle viestiä! 

Kun lähtee aina täysillä kaikkeen mukaan ja innostuu heti satasella uusista ihmisistä, saa useimmiten myös kokea paljon uusia ihastumisen tunteita. En puhu nyt mistään romanttisessa mielessä tapahtuvasta ihastumisesta, vaan kaipa sellaista voi tapahtua myös ihan kaverillisessakin mielessä. Huomaa toisessa ihmisessä jotain kivaa, aistii samankaltaisuutta ja pian on jo hymy huulilla ja suu käy kuin huomaamatta.

En tiedä onko meidän koko perhe ollut aina tosi tuttavallinen, mutta ainakin itse koen olevani helposti lähestyttävä ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua. Uuden ihmisen tavatessani oonkin super utelias kuulemaan siitä uudesta tyypistä kaiken ja jos toinen vaan yhtään antaa lankaa josta ottaa kiinni, niin kyllä mä vedän. Kivahan se on ottaa kiinni tarjotusta eleestä tai itse olla se joka tekee sen ensimmäisen eleen. Tähän liittyen mulle on aina ollut vierasta sellainen, ettei uusia tyyppejä otettaisi porukkaan mukaan. Elämä kun kuitenkin vie meitä aina eri suuntiin ja uusia ihmisiä tulee mukaan elämään ihan sattumalta. Se oli musta jo nuorena outoa, että joku halusi aina nähdä vain kaksin, eikä koskaan esitellyt muita ystäviään. Kuulin kun puhuttiin siitä ja siitä kivasta tyypistä, mutta koskaan niitä ei näkynyt missään.

No hei, ota ne mukaan joskus!

Äh, en mä tiedä. Me nähdään meidän omalla porukalla ja meillä on kato vaan meidän omat jutut. Helpompaa niin. 

Koen, että täällä Suomessa me ollaan aika vahvoihin raameihin tottunutta porukkaa ja tahdotaan pitää ne omat rajamme visusti kiinni. Se näkyy tottakai siinä, että ei olla valmiita ottamaan pakolaisia Suomeen, mutta myös ihan tavallisessa arjessa se näkyy siinä, ettei uusia tyyppejä tahdota elämää kovin helposti mukaan. Mulla on jo tarpeeksi kavereita, ei kiitos. Omaan perheeseen ei sotketa kavereita kovin herkästi, eikä siihen omaan kaveriporukkaan kelpaa kukaan ulkopuolinen. Ei, vaikka se ois kuinka hyvä tyyppi. Se kun ilmeisesti vois uhata sitä vanhaa porukkaa ja vaikka viedä jonkun kaverin pois. Työelämässä oon kokenut ihan saman jutun, kasataan ympärille pieni porukka johon muut eivät mahdu ja se osoitetaan juoruamisella ja muita hyljeksimällä. Ja pahoittelut kun kerron kärjistettyjä esimerkkejä, mutta pakko puhua niin, että kaikki ymmärtävät mistä puhua. :)

Itse taas ajattelen ihan päinvastoin ja mun mielestäni ystäviä ja kavereita ei koskaan voi olla liikaa. On upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja kutsua heitä kylään. Mitä isompi porukka, sitä enemmän väriä elämässä, eikö vaan? Eikö jokainen uusi ihminen ole rikkaus elämässä? Jokainen sun kuulema tarina ja kokemus, kaikki toisen ajatukset ja mieltymykset? Miksi ne omat rajat pitää olla niin tiukasti kiinni? Miksi mä kuulen usein vaan jonkun kivan tyypin nimen, mutta koskaan en saa tavata häntä?

Joo, me lähdetään ulos perjantaina. Ihan vaan meidän tyttöporukka. Vähän viinii ja silleen, tosi hauskaa! 

Ihanaa, pitäkää hauskaa! (Äh, oiskohan pitänyt taas kysyä voinko mennä mukaan? Mitä jos taas tulee kieltävä vaustaus? )

En myöskään pystynyt ymmärtämään silloin nuorempana, että miksei jotain uutta bussissa tavattua ihmistä saanut heti pyytää kotiin kylään. Kun se tyyppi kerta oli niin mukava ja juttu luisti, niin tottakai ois kiva tutustua lisää. Nykyään ehkä ymmärrän, että ihan jokaiseen hymyyn ei voi luottaa ja toiseen pitää tutustua ensin ehkä vähän enemmän kuin kutsuu omaan kotiinsa aivan vierasta ihmistä. Tai no, riippuu tilanteesta. Taidan mä silloin tällöin silti aina kutsua, jos kuvittelen että siihen toiseen voi luottaa. Oon aina ollut hitusen naivi luottamaan kaikkiin ihmisiin ja onkin tapahtunut kaikenlaista. Ihan vaan nyt esimerkkinä sellainen kiva tapahtuma, kun kaverin kaveri varasti kolme moottoripyörää meiltä kotoa (jep, elämäni kauhein päivä!) kun oli kutsuttu bileisiin mukaan ja luotin siihen, että kyllä nyt kaveri varmasti tuo kivan tyypin mukanaan. No, eipä tuonut. Ja kävi aika huonosti.

Kävelen aina hymy edellä ja omaan suuren kiinnostuksen muihin ihmisiin. Toisaalta sitten taas, oon liiankin herkkä perääntymään, jos huomaan merkkejä, että en olekaan niin toivottu. Jos ei kysellä takaisin, ei kutsuta mukaan, ei vain osoiteta kiinnostusta, niin kyllä mä sitten jään väliin. Välillä oonkin todennut olevani vähän naivi, kuten tuossa jo aiemmin siitä puhuinkin. Kuvittelen liian herkästi, että joku haluaisi tutustua muhun, vain jos itse haluan tutustua siihen toiseen. Eihän kemiat aina ole molemminpuolisia, ei vaikka niin itse kuinka toivoisi.

Moi, keitäs te olette? Onko hyvä meininki? 

Sori, meillä on vähän juttu kesken…

Me ollaan nyt järkätty tässä häitä. Tila on varattu ja kutsut laitettu menemään. Kun me vaihdettiin meilejä meidän juhlatilaa pitävän Jessican kanssa, mä siinä samalla myös mainitsin, että joo tottakai ootte muuten kutsuttuja meidän juhliin mukaan, tulkaa ihmeessä nostamaan malja meidän kanssa, kun ootte siellä tilalla muutenkin! Mun ihmetykseksi Jessica kertoi, että tämä oli heidän 20 vuotta kestäneellä urallaan ensimmäinen kerta, kun joku pyytää heitäkin juhlaan mukaan. Olin aidosti yllättynytNiin, eikai se sitten ole normaalia, että on heti intona kutsumassa kaikki mukaan ja haluaa kertoa, että hei kun tää nyt on teidän paikka, niin tulkaa ihmeessä. Meillä on aika pienet häät ja vaikka sinne on kutsuttu rajattu porukka (tila on pieni) niin kyllähän nyt isäntäväki voi nostaa meidän kanssa maljan jos ehtivät. He siis ovat siellä töissä koko illan ja yön muutenkin, joten pitääkö heidän tosiaan olla vain töissä? Eivätkös hei voisi nostaa maljan meidän kanssa, kun kerta meidän juhlassa ovat muutenkin mukana?

Mutta juu, ilmeisesti se ei ole normaalia. Innostun joskus vähän liian nopeasti. Kun joku antaa mulle sitä lankaa ja nappaan kiinni, useimmiten tilanne etenee hyvään suuntaan. Tottakai joskus saatan myös kupsahtaa aika nopeasti kun tajuan, että se langanpää olikin vähän kuin vahingossa ojennettu. Mutta sellaista sattuu ja sitä se elämä on. Luonteelleni kun en voi mitään ja musta on aina ihana tutustua uusiin ihmisiin. Jos ei se toinen ole halukas tutustumaan, niin homma jää usein siihen. Niin tai käyhän siinä myös joskus niin, että itsekään en ole enää pienen juttelun jälkeen kiinnostunut. Eihän kaikkien kemiat kohtaa eikä jokaisen kanssa voi olla sama sävel. Se on ihan normaalia. :)

Nyt ois hauska kuulla, että mitä te olette aiheesta mieltä? Ollaanko me tosi rajoittunutta porukkaa ja pitäisikö niitä rajoja vähän avata? Vai oonko mä vaan liiankin tuttavallinen ja ei sitä niin vain kuulu tutustua uusiin ihmisiin ja raahata ihan joka paikkaan mukaan? Kertokaa mitä ajatuksia heräsi. <3 :)