Liiankin tuttavallinen

No hei haluutko sä vaikka tulla meille kylään? Juodaan kahvit! Eihän se haittaa, vaikka vasta törmättiin kadulla ekaa kertaa, mutta kun vaikutat niin kivalta tyypiltä. Oikeastaan hei, haluaisitko sä vaikka tulla kesällä meidän mökille? Niin ja mun äidin luona on kiva piha grillata, tuu miehes kanssa mukaan? Laita mulle viestiä! 

Kun lähtee aina täysillä kaikkeen mukaan ja innostuu heti satasella uusista ihmisistä, saa useimmiten myös kokea paljon uusia ihastumisen tunteita. En puhu nyt mistään romanttisessa mielessä tapahtuvasta ihastumisesta, vaan kaipa sellaista voi tapahtua myös ihan kaverillisessakin mielessä. Huomaa toisessa ihmisessä jotain kivaa, aistii samankaltaisuutta ja pian on jo hymy huulilla ja suu käy kuin huomaamatta.

En tiedä onko meidän koko perhe ollut aina tosi tuttavallinen, mutta ainakin itse koen olevani helposti lähestyttävä ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua. Uuden ihmisen tavatessani oonkin super utelias kuulemaan siitä uudesta tyypistä kaiken ja jos toinen vaan yhtään antaa lankaa josta ottaa kiinni, niin kyllä mä vedän. Kivahan se on ottaa kiinni tarjotusta eleestä tai itse olla se joka tekee sen ensimmäisen eleen. Tähän liittyen mulle on aina ollut vierasta sellainen, ettei uusia tyyppejä otettaisi porukkaan mukaan. Elämä kun kuitenkin vie meitä aina eri suuntiin ja uusia ihmisiä tulee mukaan elämään ihan sattumalta. Se oli musta jo nuorena outoa, että joku halusi aina nähdä vain kaksin, eikä koskaan esitellyt muita ystäviään. Kuulin kun puhuttiin siitä ja siitä kivasta tyypistä, mutta koskaan niitä ei näkynyt missään.

No hei, ota ne mukaan joskus!

Äh, en mä tiedä. Me nähdään meidän omalla porukalla ja meillä on kato vaan meidän omat jutut. Helpompaa niin. 

Koen, että täällä Suomessa me ollaan aika vahvoihin raameihin tottunutta porukkaa ja tahdotaan pitää ne omat rajamme visusti kiinni. Se näkyy tottakai siinä, että ei olla valmiita ottamaan pakolaisia Suomeen, mutta myös ihan tavallisessa arjessa se näkyy siinä, ettei uusia tyyppejä tahdota elämää kovin helposti mukaan. Mulla on jo tarpeeksi kavereita, ei kiitos. Omaan perheeseen ei sotketa kavereita kovin herkästi, eikä siihen omaan kaveriporukkaan kelpaa kukaan ulkopuolinen. Ei, vaikka se ois kuinka hyvä tyyppi. Se kun ilmeisesti vois uhata sitä vanhaa porukkaa ja vaikka viedä jonkun kaverin pois. Työelämässä oon kokenut ihan saman jutun, kasataan ympärille pieni porukka johon muut eivät mahdu ja se osoitetaan juoruamisella ja muita hyljeksimällä. Ja pahoittelut kun kerron kärjistettyjä esimerkkejä, mutta pakko puhua niin, että kaikki ymmärtävät mistä puhua. :)

Itse taas ajattelen ihan päinvastoin ja mun mielestäni ystäviä ja kavereita ei koskaan voi olla liikaa. On upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja kutsua heitä kylään. Mitä isompi porukka, sitä enemmän väriä elämässä, eikö vaan? Eikö jokainen uusi ihminen ole rikkaus elämässä? Jokainen sun kuulema tarina ja kokemus, kaikki toisen ajatukset ja mieltymykset? Miksi ne omat rajat pitää olla niin tiukasti kiinni? Miksi mä kuulen usein vaan jonkun kivan tyypin nimen, mutta koskaan en saa tavata häntä?

Joo, me lähdetään ulos perjantaina. Ihan vaan meidän tyttöporukka. Vähän viinii ja silleen, tosi hauskaa! 

Ihanaa, pitäkää hauskaa! (Äh, oiskohan pitänyt taas kysyä voinko mennä mukaan? Mitä jos taas tulee kieltävä vaustaus? )

En myöskään pystynyt ymmärtämään silloin nuorempana, että miksei jotain uutta bussissa tavattua ihmistä saanut heti pyytää kotiin kylään. Kun se tyyppi kerta oli niin mukava ja juttu luisti, niin tottakai ois kiva tutustua lisää. Nykyään ehkä ymmärrän, että ihan jokaiseen hymyyn ei voi luottaa ja toiseen pitää tutustua ensin ehkä vähän enemmän kuin kutsuu omaan kotiinsa aivan vierasta ihmistä. Tai no, riippuu tilanteesta. Taidan mä silloin tällöin silti aina kutsua, jos kuvittelen että siihen toiseen voi luottaa. Oon aina ollut hitusen naivi luottamaan kaikkiin ihmisiin ja onkin tapahtunut kaikenlaista. Ihan vaan nyt esimerkkinä sellainen kiva tapahtuma, kun kaverin kaveri varasti kolme moottoripyörää meiltä kotoa (jep, elämäni kauhein päivä!) kun oli kutsuttu bileisiin mukaan ja luotin siihen, että kyllä nyt kaveri varmasti tuo kivan tyypin mukanaan. No, eipä tuonut. Ja kävi aika huonosti.

Kävelen aina hymy edellä ja omaan suuren kiinnostuksen muihin ihmisiin. Toisaalta sitten taas, oon liiankin herkkä perääntymään, jos huomaan merkkejä, että en olekaan niin toivottu. Jos ei kysellä takaisin, ei kutsuta mukaan, ei vain osoiteta kiinnostusta, niin kyllä mä sitten jään väliin. Välillä oonkin todennut olevani vähän naivi, kuten tuossa jo aiemmin siitä puhuinkin. Kuvittelen liian herkästi, että joku haluaisi tutustua muhun, vain jos itse haluan tutustua siihen toiseen. Eihän kemiat aina ole molemminpuolisia, ei vaikka niin itse kuinka toivoisi.

Moi, keitäs te olette? Onko hyvä meininki? 

Sori, meillä on vähän juttu kesken…

Me ollaan nyt järkätty tässä häitä. Tila on varattu ja kutsut laitettu menemään. Kun me vaihdettiin meilejä meidän juhlatilaa pitävän Jessican kanssa, mä siinä samalla myös mainitsin, että joo tottakai ootte muuten kutsuttuja meidän juhliin mukaan, tulkaa ihmeessä nostamaan malja meidän kanssa, kun ootte siellä tilalla muutenkin! Mun ihmetykseksi Jessica kertoi, että tämä oli heidän 20 vuotta kestäneellä urallaan ensimmäinen kerta, kun joku pyytää heitäkin juhlaan mukaan. Olin aidosti yllättynytNiin, eikai se sitten ole normaalia, että on heti intona kutsumassa kaikki mukaan ja haluaa kertoa, että hei kun tää nyt on teidän paikka, niin tulkaa ihmeessä. Meillä on aika pienet häät ja vaikka sinne on kutsuttu rajattu porukka (tila on pieni) niin kyllähän nyt isäntäväki voi nostaa meidän kanssa maljan jos ehtivät. He siis ovat siellä töissä koko illan ja yön muutenkin, joten pitääkö heidän tosiaan olla vain töissä? Eivätkös hei voisi nostaa maljan meidän kanssa, kun kerta meidän juhlassa ovat muutenkin mukana?

Mutta juu, ilmeisesti se ei ole normaalia. Innostun joskus vähän liian nopeasti. Kun joku antaa mulle sitä lankaa ja nappaan kiinni, useimmiten tilanne etenee hyvään suuntaan. Tottakai joskus saatan myös kupsahtaa aika nopeasti kun tajuan, että se langanpää olikin vähän kuin vahingossa ojennettu. Mutta sellaista sattuu ja sitä se elämä on. Luonteelleni kun en voi mitään ja musta on aina ihana tutustua uusiin ihmisiin. Jos ei se toinen ole halukas tutustumaan, niin homma jää usein siihen. Niin tai käyhän siinä myös joskus niin, että itsekään en ole enää pienen juttelun jälkeen kiinnostunut. Eihän kaikkien kemiat kohtaa eikä jokaisen kanssa voi olla sama sävel. Se on ihan normaalia. :)

Nyt ois hauska kuulla, että mitä te olette aiheesta mieltä? Ollaanko me tosi rajoittunutta porukkaa ja pitäisikö niitä rajoja vähän avata? Vai oonko mä vaan liiankin tuttavallinen ja ei sitä niin vain kuulu tutustua uusiin ihmisiin ja raahata ihan joka paikkaan mukaan? Kertokaa mitä ajatuksia heräsi. <3 :)

Sanat, ne ainoat jotka meitä satuttaa?

Ajattelin tänään kirjoitella aiheesta, joka on pyörinyt mielessä jo ehkä noin vuoden verran ja nyt tuntuu, että olen vihdoin saanut jäsenneltyä ajatukset siihen kuntoon, että ne voi myös kirjoittaa ylös. Sitä kun erilaiset tuntemukset ja mietteet kaipaa, pitkää työstöä, jotta niitä voi lopulta kunnolla itsekin ymmärtää. Saatika sitten jollekkin toiselle yrittää selittää. 

Otsikossa puhun sanoista ja satuttamisesta, mutta sisällöltään tämä teksti käsittelee sitä, miten monin eri keinoin me toisiamme pystytään satuttamaan. Suoraa haukkua tai ilkeitä sanoja on helppo ottaa kohteeksi, kun puhutaan loukkaamisesta, mutta entäpä ne kaikki muut loukkaavat teot? Miksi koskaan ei puhuta siitä, miten välinpitämättömyys, pahat katseet tai ulkopuolelle jättäminen voivat sattua myös todella paljon? Jopa huomattavasti enemmän kuin suorat kasvoille isketyt tai selän takana lausutut sanat?

Viimeksi kun mietin tätä aihetta todella intensiivisesti ja meinasin aiheesta jopa kirjoittaa, oli uutisissa paljon juttua ”someäideistä”. Muistatte varmaan ne Helsingin kaupungin mainokset, joissa äiti oli kännykällä ja siitä syntyi iso melu? (Hel.fi: Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa) Mielestäni mainoksessa pyrittiin tuomaan esille ajatusta siitä, että myös välinpitämättömyys on väkivaltaa, henkistä sellaista. On helppoa osoittaa sormella ihmistä, joka on lyönyt toista tai haukkunut jotakuta pahoin sanoin mutta entäpä tilanne, jossa on satutettu olemalla välinpitämätön? Miten se todistetaan ja miten se voi toista sattua? Voiko se sattua ihan yhtä paljon kuin fyysinen isku?


Itse en ole koskaan saanut iskun iskua kasvoilleni, mutta on mua puukolla uhkailtu nuoruuden parisuhteessa. Oon myös nähnyt väkivaltaa, mutta sitäkin enemmän oon kokenut aivan erilaisia keinoja satuttaa. Mua on pistetty sydämestä elämäni aikana monilla eri keinoilla ja ehkä eniten mua itseäni ovat satuttaneet sellaiset asiat, kuten eristäminen, unohtaminen ja väheksyminen erilaisin keinoin. Niin ja esimerkiksi ystävän välinpitämättömyys ja hyväksikäyttäminen tekee myös kipeää, niiltäkään asioilta en ole välttynyt. Se sattuu ehkä eniten, että läheinen ihminen ottaa susta kaiken irti ja sitten unohtaa, kun ei enää tarvitse apua, eikä tahdo itse apuaan antaa. Se sattuu enemmän kuin ne ilkeät sanat.

Palataan hetkeksi vielä siihen someäiti mainokseen. Moni oli sitä mieltä, että väkivalta on väkivaltaa, ei mikään kännykän tuijottelu voi satuttaa toista. Oli kuulema törkeää edes rinnastaa väkivaltaa aiheeseen. Mulla nousi heti karvat pintaan, sillä kyllä, välinpitämättömyys (varsinkin toistuva sellainen) on mitä pahinta väkivaltaa ja se on todellakin rinnastettavissa ihan fyysisiin iskuihin. Ne ihmiset, jotka ovat todella yksin ja heitä on esimerkiksi lapsesta saakka laiminlyöty ja kukaan ei ole välittänyt tai laittanut mitään rajoja, olisivat mieluummin ottaneet vastaan iskun päin kasvoja kuin olleet yksin. Tätä harva pystyy ymmärtämään ja eihän me helposti ymmärretäkään asioita joita itse ei olla koettu. Mua ei ole laiminlyöty lapsena, mutta voin kuvitella mitä sellainen laiminlyönti aiheuttaisi. Paljon pahempaa jälkeä psyykkeelle kuin fyysinen isku. Siitä olen satasella varma.

Miettikää vaikka vain sellaista arkista tilannetta, että näkisitte ystäväänne ja niin kauan kun puhutte hänen asioistaan, on kumpikin läsnä. Kun asia kääntyisi sinun asioihisi, olisi hän koko sen tapaamisen ajan kännykässään kiinni ja hyvä kun puhuisi sanaakaan. Näin tapahtuisi joka kerta kun tapaatte. Eikö se tuntuisi todella ikävältä? Nyt miettikää pientä lasta, joka kokee sitä päivittäin. Lapsi, joka vasta opettelee elämään ja joka pitää sua ehkä elämänsä tärkeimpänä ihmisenä. Eikö se olisi aika väärin tehty? Ei, en sano että me kaikki tehdään näin, mutta mainos oli hyvä herätys siihen, että jos tunsi piston sydämessään, niin on hyvä vähentää somessa tai vaikka telkun ääressä roikkumista. Itse ainakin tunsin sen piston. Ja toimin heti, jotta se pisto ei jäisi painamaan rintaa yhtään pidempään.

Väkivalta ilmenee monella eri tasolla ja saa erilaisia muotoja. Se voi olla purkausta enteilevää haukkumista, vähättelyä ja sättimistä, joka pehmittää maaperää väkivallan tekijän mielessä, valmistellen teon oikeutusta. Väkivalta ei kuitenkaan aina purkaudu fyysisenä kaltoinkohteluna, vaan se voi jäädä sanojen tai hiljaisuuden tasolle. Kumpikin vahingoittaa niin tekijää kuin kohdettaan sekä koko perhettä.

Elli Arivaara-Ebbe – www.maria-akatemia.fi

Mua on kiusattu jo kouluaikoina ja kiusaaminen oli molempia, sekä sanallista että sanatonta. Kukaan ei lyönyt mua, mutta kyllä se koski että aina jätettiin ulkopuolelle, katsottiin pahasti ja osoitettiin jatkuvasti miten en kuulu porukkaan. Kutsuttiin kaikki muut synttäreille ja minua ei. Kuiskittiin, kun vastasin äidienkielentunnilla ja remahdettiin nauramaan joukolla sanojeni jälkeen. Sama juttu kävi myös aikuiselämässä, kun mun syntymäpäivänä olin pyytänyt naisporukkaa kanssani drinkeille ja lopulta sain huomata, että jäin lähes yksin, kun muut menivät itsekseen muualle. Se tehtiin näyttävästi ja isoon ääneen, jotta todella huomaisin, että jään yksin. Se sattui, koska kelpasin kyllä aina avuksi, mutta mun juhlan tullen en ollutkaan enää kiinnostava. Ei siinä sanoja tai haukkuja tarvittu loukkaamaan, eristäminen teki aivan saman. Tunsin itseni mitättömäksi.

Nykyään mulla on onneksi vahva itsetunto ja ellei joku mun todella hyvä ystävä onnistu mua satuttamaan, niin eihän nyt muiden teot tietenkään haittaa millään tapaa. Pahinta onkin se, kun sama tilanne on käynyt ystäväsuhteessa. Annan kaikkeni ja yritän olla avuksi, mutta kun toinen ei enää kaipaa apua, mut hylätään. Kun yhtäkkiä onkin parempi olo ja apua ei kaipaa, ystävälle sanotaan hyvästi. Onko sullekin ehkä käynyt niin joskus? Miten pääsit yli siitä? 

Välillä kovasti ihmetyttää, että vaikka tieto lisääntyy jatkuvasti ja meistä jokainen on varmasti joskus kokenut samoja asioita, niin silti edelleen vain joko näkyvät haukut tai fyysinen isku, saavat huomiota mediassa tai ihan meidän omassa arjessa. Kouluissa lyötyyn iskuun on helppo puuttua, mutta ei muunlaiseen kiusaamiseen, jota ei voi niin helposti osoittaa. Meillä on lupa suuttua toiselle, jos hän sanoo asioita suoraan ja loukkaa, mutta jos me itse olemme välinpitämättömiä ja teemme kiusaa toisella tavoin, niin sitä ei huomioida millään tapaa. Kun tyttöporukka on hyviä ystäviä keskenään, mutta jossain vaiheessa yksi jätetään ulkopuolelle ja unohdetaan, niin miksi vasta sitten on lupa suuttua kun tämä ulkopuolelle jätetty sanoo suorat sanat? Onko oikeastaan ihme, jos toistuvasti joku ihminen jätetään ulkopuolelle tai kiusataan henkisellä tasolla ja lopulta hän älähtää? Ei mun mielestäni. Siksi tästä aiheesta pitäisi puhua enemmän ja kannustaa ihmisiä keskusteluun. Vain avoin kommunikaatio auttaa ihmisuhteita selviämään, ei mikään muu keino.

Jokaisen meidän perustarve on kokea itsemme arvostetuksi ja tärkeäksi. Entä kun ne meille tärkeimmät ihmiset jättävät meidät pulaan, unohtavat meidät juuri sillä hetken kun apua eniten tarvisemme, eikö se ole mitä pahinta henkistä väkivaltaa? Itse olen kokenut elämässäni esimerkiksi sellaisen tilanteen, jossa olen ollut vuosia masentuneen ihmisen apuna ja kestänyt vaikka mitä tilanteita, uhkailua ja viikoittaisi haukkuja, mutta lopulta jäänyt yksin, kun toinen on löytänyt muuta seuraa. Tuntui valtavan ikävältä, kun itse olisi vihdoin ehkä kaivannutkin turvaa läheltään, niin toinen katoaa. Kun olet antanut kaikkesi, sanoo toinen, että sinä et ole minkään arvoinen. Tunsin itseni silloin hyväkiskäytetyksi ja ihmettelin, miten en ollut aiemmin nähnyt niitä piirteitä siinä ihmisessä. Miksi en tajunnut, että hän tahtoo musta vain hyödyt ja hän ei koskaan aio antaa takaisin?

Ymmärrän, että ystävyys on kyllä pyyteetöntä, mutta eikö myös vastavuoroisuus kuulu hyvään ystävyyteen? Molemminpuolinen avunanto. No, meidän ystävyys katkesi siihen, kun otin asian esille. Se ystävyys ei kestänyt suoraa puhetta. Se ystävyys ei ollut tarkoitettu kestämään. Ainakin tiedän, että nostin yhden ihmisen pois kuilusta ja tiedän, että tänä päivänä hän voi paremmin. Ehkä sillä ystävyydellä oli silloin se merkitys, että mun matkani oli tarkoitus poiketa hänen tiensä kautta ja nostaa häntä ylös ja jatkaa matkaa? Näin ainakin tahdon ajatella. Ja pyrin myös siihen, että olen kiitollinen kaikista niistä hetkistä. Siitäkin ihmissuhteesta oppi todella paljon. <3

Ihmissuhteet ovat hankalia ja siinä missä parisuhteessa voi syntyä juurikin tällaisia samoja ongelmia, niin ihan samaa tapahtuu muissa ihmissuhteissa. Me kohdellaan toisiamme joskus liiankin välipitämättömästi. Ensin otetaan kyllä apu ja huomio vastaan, mutta sitten kun itsellä on liian kiire, ei anneta sitä samaa takaisin ja käännetään selkä. Ja siinä tilanteessa me sitten ihmetellään, jos toinen sanoo suorat sanat ja se on muka kamalin teko koskaan. Siinä tilassa meillä onkin lupa suuttua, mutta sillä joka on jätetty yksin ja unohdettu, ei olisi lupaa olla vihainen. Ymmärrättekö yhtään mistä puhun? 

Enkä todellakaan sano, ettenkö olisi itse joskus elämässäni tehnyt näin tai mokannut. Mutta koen, että olen oppinut virheistä ja nykyään tahdon tehdä kaikkeni niiden ihmisten puolesta joita elämässäni on. Uskon, että myös lähimmäiseni tahtovat tehdä. <3

Kirjoitin tämän postauksen kertoakseni, että ainakin omalla kohdallani kaikista suurinta väkivaltaa mielelle on ollut kaikki muu kuin fyysiset keinot satuttaa. Uskon, että meistä jokainen on kokenut välinpitämättömyyttä ja hyväksikäyttöä joskus, mutta sille kaikelle on vaikea löytää sanoja. On kyllä helppo kertoa toiselle, että nyt se sanoi mulle ilkeesti, mutta miten sitä osaisi luoda sanat välinpitämättömyydelle ja hiljaisuudelle?

Kirjoitan lähiaikoina lisää ajatuksia ihmissuhteista, sillä mulla on käynyt onni ja oon onnistunut palauttamaan muutamia vanhoja suhteita aiemmilta vuosilta eloon. Joskushan sitä ihan vahingossa kuljetaan ihmisten kanssa eri teitä, kun elämä vie uuteen suuntaan ja nyt oon onnekseni saanut monta hyvää tyyppiä elämääni takaisin. Kirjoittelen siis varmasti siitä, mitä ajatuksia mussa ystävyyksien ”uusi nousu” tuo mieleen. Ehkä teitä kiinnostaa kuulla keinoja siihen, miten voisi palauttaa vanhan ystävyyden, jos se joskus on päättynyt? :)

Juttelin muuten lyhyesti myös ihmissuhteista eilen Insta Storyn puolella, käykääs kuuntelemassa ja kysymässä lisää, jos tahdotte kuulla jostain aiheesta lisää. :) Ihanaa päivää kaikille!

Mitä ajatuksia tämä aihe teissä herättää? Olisi hienoa kuulla teidän kokemuksia tai mietteitä aiheesta! <3

 

Lue myös:

Keskity niihin jotka kuulee ja muistaa sun sanasi

Kun on aika päästää irti

Onni on ystävä, joka antaa anteeksi