Sinä mun oveni takana yllättämässä

Joskus mä sängyssä unen tuloa odotellessa mietin niitä asioita. Hyviä ja huonoja. Joskus taas en. Iltaisin olen väsynyt kaikkeen työstämiseen, muistamiseen ja ajatteluun. Aamulla aikaisin alkanut, kello neljältä kun silmät aukeaa ja kun ne yhdeksältä suljen, on aika pysähtyä. Siihen se loppuu, varmaankin puoleen lauseeseen ja sumeaan mieleen. Mieli on täynnä, ei siellä ole tilaa uudelle. Muutamalle kiitolliselle muminalle ehkä, mutta yhtään monimutkaista juonta siinä on turha pähkäillä. Parempi vain nukkua ja jatkaa aamulla. Uneksia, kunnes aamu taas koittaa.

Joka viikko joku sitä kysyy, miten sä jaksat valvoa niin paljon ja silti hymyillä sun lapselle aamun hämärässä muiden vielä nukkuessa? No, kaipa se on tämä kaikki mikä elämässä nyt yleensä pistää hymyilyttämään. Onnistumiset. Arjen ilot ja koko tämä paketti. Elämän oikein paikalleen loksahdelleet palaset. Asiat, jotka on järjestyneet ja ne mitkä on laitettu järjestymään, jos eivät muuten olisi sitä sattuneet itsekseen niin tekemään. Kaikkeen kun voi aina itse vaikuttaa, nostaa pepun ylös tuolista ja sen kuin vain tekee. Jos ei itsensä, niin muiden hyväksi.

Koska ainahan elämässä on tilanteita, joita ei voi suunnitella etukäteen. Eteen tulee yllätyksiä, joissa pitää olla kärsivällinen. Tulee sairauksia, eikä aina itselle. Kun joku lähellä lakoaa polviin, ei sitä voi sivuuttaa ja kertoa omasta kiireestä. Ei sellaisen tunteen kanssa voisi koskaan elää ja ihmettelinkin joskus sellaisia, joita omalle tielle on sattunut. Niitä, jotka kävelevät tyynesti ohi ja antavat vain olla. Sori, mulla on mun omat huolet, ei pysty. Ai sä autoit mua kaikki ne vuodet, kun mulla oli hätä? No, mitäs autoit, mulla on nyt parempaa tekemistä.

Se, ettei pysty sivuuttamaan muita ihmisiä ympärillä, on joskus raskasta. Se saa mielen pörräämään myös silloin ilta ysiltä kun pitäisi nukahtaa. Joskus silmiä ei saa kiinni, sänky ei rauhoitu. Pää on puuroinen. Toisaalta taas, ihan samasta syystä silloin kello neljää yli neljä aamuyöllä kahvinkeitintä ladatessa huulissa näkyy hymy. Kun osaa käsitellä elämässä ikävätkin asiat, on aito halu auttaa muita ja tuntee elävänsä täysillä, on turha ajatella että voisi mitään muuta kuin hymyilyttää. Ei ehkä 365 aamua vuodessa, mutta ehkä 360. Ja se on jo aika hyvin se.

Uskon näin; Kun katsoo toisen silmiin ja on valmis antamaan itsestään ihan kaiken, saa itsekin sylitäydeltä takaisin. Joku voisi ajatella, että toi on saanut kaiken eteensä valmiina, helppohan se on hymyillä. Elämässä koko paletti kasassa, ei huoltakaan. Ensinnäkin, kuka määrittelee huolet ja kenellä niitä on ja ei? Entä jos se onkin niin, että kun antaa paljon, myös saa takaisin? Kun on valmis antamaan viimeisen energiarippeensä toisen hyväksi, joku sen tuolta kaukaa kyllä kuulee ja antaa tuplaten takaisin? Niin se menee, uskokaa pois. Niissä tilanteissa, kun on itsekin ollut väsynyt, voimaton ja silti antanut toiselle, on joku on kuullut sen kaiken. Nähnyt ja ajatellut samaa kuin minäkin; heikointa ei saa koskaan jättää yksin, eikä koskaan voi olla niin voimaton ettei kuulisi läheisen hätää.

Se on kuin jättäisi sydämen ulos kehostaan ja vain antaisi olla. Kuka siihen pystyy? Mihin ne on sydämensä piilottaneet, vai onko se sydän niin katkeruudesta musta ettei siitä enää ole sykkimään? Sitähän se katkeruuskin kai vähän on. Musta mieli, joka ei anna valon tulla sisälle. Muistelee menneitä, ei usko huomiseen. Ei kuuntele enää linnunlaulua joka tahtoisi päästää kauniit sävelet sisälle ikkunasta. Ikkunat on kiinni, eikä niitä jaksa enää katkeruuksissaan avata.

Usein mua ihan tosissaan hymyilyttää jo herätessä ja varsinkin kello viittä yli neljä aamuyöllä kahvin valmistumista odotellessa. Silloin siinä hetkessä mä sen muistan, kun mun oveni taakse tultiin yllätyksenä. Suklaalevy kainalossa, kyyneleet silmissä, halaten. Silloin mä muistelen omaa hölmistystä ja kiitollisuutta. Enkä saanut yhtään järkevää sanaa ulos. Niin harvoin kukaan tulee oven taakse, keskellä viikkoa, keskellä päivää. Tietäen, että kaipaan juuri sitä halausta. Ja sen tunteen mä muistan sillon aamulla kello kymmentä yli neljä vielä kahvia juodessakin. Sen ja aika monta muuta asiaa, jotka on mun eteeni tehty. Mä muistan ne ihmiset, jotka on antaneet mulle valonsa ja ojentaneet apunsa pyytämättä. Ovat tehneet, eivätkä vain puhuneet.

Koska kyllä, kuunnella me voidaan kaikki, mutta kuka toimii oikealla hetkellä, toisen sitä pyytämättä? Kuka kuuntelee hiljaisia sanoja ja toimii, kun toinen ei osaa pyytää? Aika harva. Silti tarpeeksi moni on niin tehnyt omassa elämässäni. Kun antaa, saa takaisin.

On tässä elämässä paljonkin asioita, joiden takia voisi valahtaa lannistuneena hartioiden taakse piiloon ja äksyillä muille, kun ei saa nukkua uniaan putkeen eikä olla vapaa kuin taivaan lintu. Kun on väsynyt ja asiat eivät mene kuten oli suunniteltu. Kun on ite mokannut, eikä ole syyttää ketään muita kuin itseään. Itse tässä on valinnat elämässä kuitenkin tehty, ainakin suuntaviivat ja niissä viivoissa on parasta maata kuin on pedannutkin. Onneksi ne suuntaviivat on tehty kuten itse on tahtonut, eikä kukaan ole pakottanut. Eikä mitään tarvitse tehdä vain miellyttääkseen toista tai yrittääkseen esittää jotain. Ja hei, ei elämässä ole tarkoitus vain suorittaa ja odottaa, että joku tekisi onnen sulle sun puolestasi. Helppoahan se on valahtaa toisen syliin odottamaan onnea, mutta ei se niin mene. Pitää osata tehdä itsekin jotain. Kestää ne ikävät hetket ja ottaa elämä vastaan kokonaisuutena, sateine ja paisteineen. Ei kääntää katsetta ja sitten syyttää muita, kun ei huomannut.

Avaa se ikkuna ja päästä valo sisään. Elämä on tässä ja nyt. Ei somessa tuntemattomien ihmisten tykkäyksinä, eikä menneisyydessa jonkun teoissa. Tässä ja nyt.

Se aito ja leveä hymy kello neljältä herätessä löytyy siitä ajatuksesta, kun oppii että juuri tämä on se hetki, kun pitää toimia. Juuri tämä on se hetki, kun pitää elää itseään varten ja tehdä kaikkensa, että myös läheisillä olisi hyvä olla. Ei voi odottaa aina huomista, kun ei sitä huomista aina tule. Eikä voi ojentaa onneaan toisen käsiin, kun ei se toinen tosissaan voi tietää mistä sun onni syntyy. Kun sä ojennat ne sun kätesi mieluummin sille toiselle ja annat tuntea sun kehosi lämmön, silloin sä ehkä saat onnen myös itsellesi. Kun olet oikeasti läsnä ja oikeasti olet kiinnostunut myös muista kuin vain itsestäsi.

Vai oliko se ihan väärin selitetty? Osaisitko sä kuvailla nämä asiat paremmin?

Kun on aitona ihmisten edessä, on helppoa olla. On helppoa nukahtaa silloin ysiltä illalla, pää täynnä kiitollisuutta ja joskus myös raskaita ajatuksia. Tietäen, että on tehnyt parhaansa. Itsensä ja muiden eteen.

Rakkaudella,

Marissa

Miksi me täällä ollaan?

Jo pienenä lapsena me aletaan oppia uusia asioita. Me opitaan puhumaan ja liikkumaan, me opitaan piirtämään ja pelaamaan. Me opitaan aikataulut ja me nähdään miten juostaan kiireessä bussiin, että ehditään sovittuun menoon. Me opitaan, että pitää pitää aikatauluista kiinni. Me opitaan koulussa uusia taitoja ja meitä ohjataan kohti tiettyjä taitoja. Joissain jutuissa me ollaan hyviä, joissain ei. Jossain vaiheessa meidän pitää itse päättää, että mistä me ollaan eniten kiinnostuneita ja mitä kohti tulisi mennä. Ehkä meitä kannustetaan läheltä, ehkä ei. Joka tapauksessa, jotain kohti me aina kuljetaan. Valitaan urapolkumme ja lähdetään suorittamaan. Odotetaan, että joskus sitten me ollaan valmiita. Lääkäreitä, opettajia tai mitä ikinä me keksitäänkään tavoitella. Kunhan tavoitellaan jotain.

Mulla on vahvasti sellainen olo, että jo lapsena meille luodaan sellainen kuvitelma, että opinnoilla ja ammatilla on kaikista suurin merkitys. Se, mihin joskus päädyt ja missä nimesi teet tunnetuksi, on tärkeintä. Ei meille opeteta koulussa juurikaan taitoja kommunikoida muiden kanssa tai siitä miten me toisistamme välitetään aidosti ja lämmöllä. Sitäkin enemmän me seurataan oppeja tulevaan ammattiin. Luetaan matikkaa, äikkää ja uskontoa. Tärkeitä asioita nekin, paljon hyviä oppeja ja työstöä ajatusten kanssa. Ja tuleehan työtäkin tehdä, mieluiten sellaista josta nauttii. Sellaista, jossa olisi hyvä.

Jos multa kysytään, että miksi me täällä pallolla ollaan, niin vastaisin hetkeäkään miettimättä, että toistemme takia. Valaisemassa kaverin katsetta, nostamassa ystävän mielialaa ylöspäin, kehumassa pikkuveljen taitoja, rakastamassa perhettämme, nostamassa katse heikoimman puoleen, huomioimassa niitä jotka ovat jääneet varjoon, antamassa vähästä sille, jolla on vielä vähemmän.

Näin tiivistettynä muutamaan lauseeseen se kuulostaa siltä kuin se olisi helppoa. Että pitäisihän meidän jokaisen tietää, että miksi täällä ollaan. Toistemme takia tottakai. Koska mitä elämä oikeastaan on, jos me jätetään ympäristö huomiotta? Mistä kuuluu meidän äänen kaiku ja kuuluu tekojen seuraukset? Missä on nauru, kyyneleet ja vilpitön halu auttaa. Koska jos ei huomio, ei voi auttaa. Jos keskittyy vain omaan kiireeseen ja kauniiseen napaan, ei näe muiden hätää. Eh ehdi auttaa, koska on hei kiire. Ymmärräthän, sullakin usein on? 

Kiire, kiire, kiire.

Niin monen lempisana, vahingossa usein sanottu. Vai tarkoituksella? En mä oo ehtinyt, on ollut niin paljon kaikkea. Pahinta on se, että kun joku läheinen yhtäkkiä katoaa elämästä, kuolee pois, ei ollut ehtinyt nähdä häntä kun on ollut niin kiire. Ei ehtinyt nousta bussiin ja mennä katsomaan mummoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Olisihan sitä voinut myös soittaa, mutta se unohtui kiireessä. Töissä ja arjessa, ihan kaikessa siinä hässäkässä. On unohtunut tekosyyn varjolla se tärkein, miksi me täällä ollaan. Toistemme takia. Välittämässä, huolehtimassa, muistamassa kysyä se yksi ainut kysymys; mitä sulle kuuluu? Juodaanko kahvit ja pysähdytään hetkeksi? 

Kiire on usein tekosyy, jolla me muodostetaan mieleemme suuri lukko, joka estää toimimasta. Kun puhutaan kiireestä, me nostetaan sitä jalustalle ja annetaan sille jopa liikaa sijaa. Se vie tunnit päivästä, se kadottaa ajantajun, se tuhoaa unenlaadun. Äh, vuorokaudesta loppui taas tunnit. Pitää olla valmis nyt, eikä huomenna. Mun täytyy tehdä tämä nyt, muuten en ole onnistunut elämässäni. Kalenterit täyttyy ja ajatukset samalla.

Kiire, mikä ihana tekosyy olla poissaoleva ja unohtua muun maailman vietäväksi. Unohtaa läsnäolo ja vain suorittaa.

Tunnistan itsessäni usein tunteen kiireestä ja tietoisesti pysähdyn miettimään mistä tämä on lähtöisin. Onko tämä elämäntilanne pakollinen, onko mun ihan pakko tehdä kaikki tämä nyt? Onko mulla johonkin kiire, hyödynkö mä tästä todella jotain, jos teen tämän kaiken nyt? Ehdinkö mä olla läsnä, jos vain suoritan? Oonko mä muistanut soittaa mun ystäville, oonko ehtinyt nähdä heitä? Sitten mä usein tajuan, että apua, oon ollut ihan liian keskittynyt vain itseeni etten ole moneen päivään muistanut kysyä toisen ajatuksia. Ja mitä mä teen vain omilla ajatuksillani, ei niistä ole yksin mihinkään. Enkä aina välttämättä kysy sittenkään, kun ei se toinenkaan ole viikkoihin kysynyt. Sillä on varmaan taas kiire, en viitsi häiritä. Se ärsyyntyy kun koko ajan olen kyselemässä. Kai sillä on sitten myöhemmin mulle aikaa. 

Nuorena mä pohdin usein sitä, että miksi me täällä ollaan. Käperryin harmaiden ajatusteni kanssa itseeni ja etsin syytä sille, että koin olevani niin yksinäinen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän mun ajatuksiani ja kukaan ei tuntunut pohtivan samoja juttuja. Ei muut huomanneet mitä ympärillä tapahtuu, ei niitä kiinnostanut suru ja toisen hätä. Ihan sama, älä välitä Marissa, elä nyt vaan omaa elämääs!

Onneksi olen osannut vahvistaa omaa itseäni ja tiedostan vahvasti ainakin sen, miksi itse täällä olen. Auttamassa, välittämässä ja tuomassa valoa ympärilleni. Sillä vaikka en olisi se fiksuin ihminen maailmassa, enkä voisi tehdä suuria maailmankaikkeuden pelastamisen eteen, voin lähteä liikkeelle lähipiiristä. Voin yrittää muistaa pitää kiireen poissa ja vilpittömästi välittää niistä, jotka juuri mun huomiotani kaipaavat. Voin avata ulkona silmät ja huomata ne, jotka ovat ehkä katseen ja kuuntelevan korvan tarpeessa. Juuri tästä syystä tiedän, että oma työnikin tulee aina olemaan sellaista, jossa pääsen ratkomaan arkipäivän ongemia ja tekemään muiden työstä jollain tapaa helpompaa. Saan tuntea päivittäin, että musta on hyötyä ja jollain muulla on avullani astetta parempi olla. Ja ehkä hänkin sitä kautta oppii jakamaan hyvää. Antamaan itsestään sen, joka jollekkin muulle on ase parempaan huomiseen päivään.

Miksi me täällä ollaan, kysyi nuori Marissa joskus. Toistemme takia, vastaisin hänelle nyt hetkeäkään miettimättä. Välittämässä, tukemassa ja antamassa valoa heikoimmankin päivään. <3

Rakkaudella, 

Marissa