Enemmän ymmärrystä sille, jonka tunteita en itse tunne

Mistähän me sitä saataisiin, enemmän ymmärrystä toisiamme kohtaan? Ennen kuin tehtäisiin päätös, syvään huokaus, me mietittäisiin hetki. Hei ehkä sillä on jotain ikävää mielessä? Voiskohan se olla väsynyt? Valvonut ja miettinyt, unohtunut omaan maailmaansa. Pitäisikö sitä muistuttaa vähän? Että täällä me ollaan, kuuntelemassa. Ei syyttämässä. Eikä ainakaan muille haukkumassa. 

Mistähän sitä saisi enemmän, ymmärrystä sellaista kohtaan, mitä ei itse ole kokenut? Ennen kuin varmuudella kerrotaan miten me itse tilanteessa toimitaan, ehkä mietittäisiin hetki. Hei ehkä se on jotain, mitä en voi ymmärtää ihan täysin. Voisikohan siltä kysyä siitä tarkemmin? Niin, mä jo vähän yritin. En saanut sanoista kiinni, mutta silti se tuntuu kaukaiselta. Ehkä se on silti tosissaan, vaikka asia kuulostaa pieneltä. Jospa tässä maailmassa on asioita, joita meistä jokainen ei voi ymmärtää, mutta se on silti toiselle todellista? 

Mistähän me sitä saataisiin, enemmän ymmärrystä niitä kohtaan, jotka ovat liiankin lähellä? Ennen kuin sähistäisiin ja kulmien alta mulkoiltaisiin, ehkä mietittäisiin hetki. Jospa se on väsynyt? Oonko mä itsekään muistanut hetkeen sitä halata? No, nyt mä teen sen. Halaan, olla ihan vaan hiljaa. Annan anteeksi unohtelut, mokat ja kiireen. Jatketaan huomenna tästä uudestaan, mietitään voisinko mä jotenkin auttaa, että se keskittyisi tähän meidän elämään vähän enemmän. Että ehkä meillä kummallakin olisi enemmän ymmärretty olo, jos puhutaan asioista ääneen? Ei mulkoillen ja sihisten. 

Mistähän me sitä saataisiin, enemmän ymmärrystä siitä, että kaikki ei koske aina meitä itseämme? Ennen kuin loukkaannuttaisiin, me hetki mietittäisiin. Ehkä sen toisen sanat olivatkin hänelle itselleen osoitettuja? Vihaisena se ne sanoi, mutta olikin pettynyt itseensä, ei muhun? Ehkä hän unohti vastata mun viestiin, kun hänellä itsellään oli elämässään meneillään jotain, ei tahallaan satuttaakseen mua? Ehkä mäkin olisin voinut kysyä uudestaan, en loukkaantua. Joskus kai voi itsekin ottaa ohjat. Niin ja onhan sillä kai elämässä kaikenlaista, ihan kuten mulla. 

Ehkä ymmärrystä kasvattaa ajatus siitä, että kaikkea ei voi nähdä tai ymmärtää koskaan, mitä toinen elämässään kokee. Meidän sisälle ei näe kukaan, kukaan ei kosketa meitä sieltä mistä me itse ahdistuksemme ja pahat olomme käymme läpi. Kun sydän pamppailee sokeena rakkautta tai mieli on musta, ei kukaan voi sitä tuntea. Eikä niille hetkille ole aina sanoja, ei me osata kertoa niitä edes sille, joka meidän vieressä nukkuu yönsä. Joskus hiljentyminen on helpompaa.

Ehkä ymmärrystä siis vähän myös kasvattaa, että kertoo asioista ääneen. Tai kysyy, jos toinen ei sano. Hiljaisuus tappaa joskus sen pienenkin ymmärryksen, sillä kyllä, kaikki eivät ole ajatustenlukijoita. Eikä kaikilla ole empatiaa. Aina voi silti laittaa viestin, että mitä kuuluu tai ulkopuoliselle ihmisille antaa hiljaisen hyväksynnän. Se kadulla kulkeva humalainen ja öykkäröivä tyyppi on voinut kokea jotain, mistä me ei tiedetä mitään. Annetaan siis ymmärrystä ja muistetaan, että kaikki ei ole aina miltä se ulospäin näyttää. Jokaisella on ne mustat hetket, joskus jollekkin niin mustat, ettet ole itse niitä sävyjä vielä edes elämässäsi kohdannut.

Rakkaudella, 

Marissa

Siksi minä juuri sinua rakastan

En malta odottaa, että saan ylpeänä sanoa olevani sun vaimo. Sitä enemmän odotan, että saan lukea huuliltasi sen saman sanan, kun esittelet mut uusille ihmisille. Vaimo.

Kyllä, sun vaimosi.

Kolme kuukautta sitten minä menin naimisiin ja edelleen tuntuu erikoiselta nähdä uusi nimi oman nimen perässä. Kolme kuukautta sitten sain rinnalleni ihmisen, jonka kanssa uskon voivani valloittaa koko maailman, jos sitä toivon. Sain rinnalleni ihmisen, joka uskoo minuun, kuten minäkin häneen. Sain myös sormeeni sormuksen, joka kertoo siitä, että yhdessä ollaan aina. Kunnes kuolema meidät erottaa.

Mutta sitten siihen rakkauteen. Kutkuttavaan tunteeseen, joka valtaa mun sydämen joka päivä. Mä olen rakastettu ja mä rakastan. Suuresti. Syvältä. Luottaumuksella ja antaumuksella.

Suurin syy rakkauteeni on se, että sä olet juuri sä. Siis, että sä olet oma itsesi aina ja kun sä katsot mua, mä näen sun läpi. Jos sä yrität olla sanomatta jotain ajatusta, mä luen sen sun huulilta jo kun sä hiljenet. Joskus en sano mitään, joskus pyydän sua kuitenkin kertomaan ne sanat ääneen.

Ja rakas, sun kanssa on aina hyvä olla. Rennosti ja omana itsenä. Säkin olet, omituinen oma itsesi, aivan kuten minäkin. Meillä on yhteinen kieli, jota me puhutaan ja yhteinen tapa kommunikoida ilman että tarvitsee edes kertoa. Kyllä toinen jo tietää.

Rakas, meidän välillä on sähköä. Tunsin sen jo ennen kuin tiesin mistä on kyse. Ihastuin sun katseeseen, sun tapaan keskittyä siihen mitä teet. Sellaista keskittymiskykyä mulla ei ole koskaan ollut. Rakastuin siihen, miten hyvä olo sun kanssasi oli olla. Rauhoituin, osasin kerrankin olla paikoillani. Edes hetken.

Mä rakastan sitä, että sä olet todella fiksu ja sun kanssa voi väitellä asioista. Se tekee joskus hyvää. Saattaa saada itsekin jotain uusia ajatuksia, vaikka kyllähän sä tiedät että usein mä olen oikeassa, heh. Vaikka et sä sitä koskaan myönnä. Sulla on kova pää, siitä mä tykkään. Oot itsevarma ja rakastava, lojaali ja empaattinen. Sussa on monia eri puolia, siitä mä todella paljon tykkään.

Rakkaudessa yksi suurin voimavara on se, että toiselle haluaa antaa ihan kaikkensa. Sussa mä taisinkin alkujaan rakastua sun hyvyyteen. Siihen, että sä kävit jo meidän suhteen alussa täyttämässä mun jääkaappia, kun mä olin pitkällä matkalla. Kuljit bussilla parin tunnin matkan ees taas, vain jotta mulla oli kaapissa kahvimaitoa ja postit järkättynä pöydällä, kun mä saavun kotiin. Nämä ja monet muut pienet asiat kertoi mulle, että sussa on niin paljon sellaista hyvää, mistä oon vain haaveillut. Huomasin, että sussa on tekoja, ei  vain sanoja.

Onhan niitä vaikeitakin hetkiä ollut. Joskus kauan sitten yritin sulle todistaa, että me ollaan liian erilaisia. Pyristelin vastaan ja yritin juosta karkuun. Otit kiinni kädestä ja halasit. Ei Marissa, anna mä näytän sulle mitä on oikeasti rakastaa. Sen sä todella näytit. No, ei me oikeastaan olla, myönnän sen nykyään itsekin ja sä olet sen mulle jo moneen kertaan vakuuttanut itsekin. Samoja piirteitä löytyy molemmista hurja määrä, samoja joita jo aiemmin kuvailin.

 

Vaikka meissä on paljon eroja ja olet opettanut mulle paljon, yksi iso yhdistävä asia on se, että me kummatkin halutaan aina auttaa muita. Jos mä sanon, että mun tutulla on hätä, niin sä oot heti kysymässä, että joko lähdetään häntä hakemaan. Kun mun kaverilla oli jalka murtunut ja hän tarvitsi kyydin ja yösijan, sä sanoit, että tottakai. Ja vaikka sua sua ei koskaan kiitettäisi avusta, se ei olisi sua haitannut. Kunhan sait olla avuksi. Koska vahvemman pitää auttaa heikointa, niin me molemmat ajatellaan.

Ratkaisukeskeisyys, se on sussa yksi parhaita asioita. Vai saanko mä sanoa näin, kun se on mussa itsessänikin yksi parhaita asioita joista olen ylpeä? Yhdessä me aina etsitään ratkaisuja. Me ei unohdeta ja käännetä selkää, vaan toimitaan. Ehkä siksi sun kanssa on aina ollut niin helppoa? Ratkaisua mihinkään ei ole tarvinnut hakea yksin, kun olen aina tiennyt, että säkin olet jo miettimässä samaa kuin minä, kuinka tää ongelma ratkotaan?

Sen mä olen huomannut, että me molemmat unohdetaan itsemme aika nopeasti, kun jollain toisella on isompi huoli. Ja se jos joku yhdistää meitä joka päivä ja joka viikko. Unohtuminen tärkeiden asioiden äärelle.

Rakas, haluan kehua myös sitä, miten hieno isä sä olet. Rakastan katsella sua ja meidän poikaa yhdessä, teidän hassuttelua ja lämpimiä välejä. Yhdessä me ollaan oltu kahdestaan jo paljon, mutta poika on tehnyt meistä vielä enemmän. Meitä on kolme vahvaa persoonaa nyt yhden katon alla ja me ollaan yhdessä vahva tiimi. Te olette molemmat mun koko maailma.

Ville sä olet myös siitä aika kiva, ettei sua haittaa nämä mun ainaiset rakkauden tunnustukset julkiselle kanavalle, jota lukee tuhannet ja taas tuhannet ihmiset. Sulle siirappi on ihan ok, sä olet sitä ajoittain vähän itsekin. Sussa on sopivasti romantiikkaa. Ja sä annat mun olla oma itseni, ihan joka päivä. Se on tärkeää.

Kaikista ihmisistä ei voi sanoa näitä samoja asioita ja oonkin yrittänyt joskus istuttaa itseäni vääränlaiseen muottiin. Oon ollut ihmisten kanssa, joiden vierellä tiedän, että olen ollut näitä asioita yksin. Olen kärsinyt, kun toinen ei ymmärrä omaa ajatuksenjuoksua ja kun toinen ei ole mun puolella. Oon jäänyt yksin ja odottanut ihan turhaan. Oon kärsinyt, kun toinen on vain puhunut, eikä ole toiminut. Siksi mä olen onnellinen, koska jos sä olet aina mun elämässä ja aina säntäät apuun kun mulla tai jollain toisella on hätä. Sitä mä sussa erityisesti arvostan.

Parasta on siis ehkä se, että mä voin luottaa suhun. Sä seisot mun selän takana, etkä taklaa vaikka tilaisuus sille tulisi. Luotan suhun. Sataprosenttisesti.

Hei Ville, kiitos kun kosit mua ja veit alttarille. Lupaan täten tehdä kaikkeni sen eteen että sinä, minä ja me kaikki olisimme yhdessä onnellisia. Nyt ja aina.

 

Kuvat ottanut häissämme taitava kuvaaja Roope Niemi. Suosittelen häntä lämmöllä kaikille muillekin hääkuvauksiin! 

 

***

Lue myös:

Ikuisesti sinkku (meidän tarina)

Siltä kohdin, mistä minä sinua katson

Miltä rakkaus näyttää ja tuntuu?