Miksi me täällä ollaan?

Jo pienenä lapsena me aletaan oppia uusia asioita. Me opitaan puhumaan ja liikkumaan, me opitaan piirtämään ja pelaamaan. Me opitaan aikataulut ja me nähdään miten juostaan kiireessä bussiin, että ehditään sovittuun menoon. Me opitaan, että pitää pitää aikatauluista kiinni. Me opitaan koulussa uusia taitoja ja meitä ohjataan kohti tiettyjä taitoja. Joissain jutuissa me ollaan hyviä, joissain ei. Jossain vaiheessa meidän pitää itse päättää, että mistä me ollaan eniten kiinnostuneita ja mitä kohti tulisi mennä. Ehkä meitä kannustetaan läheltä, ehkä ei. Joka tapauksessa, jotain kohti me aina kuljetaan. Valitaan urapolkumme ja lähdetään suorittamaan. Odotetaan, että joskus sitten me ollaan valmiita. Lääkäreitä, opettajia tai mitä ikinä me keksitäänkään tavoitella. Kunhan tavoitellaan jotain.

Mulla on vahvasti sellainen olo, että jo lapsena meille luodaan sellainen kuvitelma, että opinnoilla ja ammatilla on kaikista suurin merkitys. Se, mihin joskus päädyt ja missä nimesi teet tunnetuksi, on tärkeintä. Ei meille opeteta koulussa juurikaan taitoja kommunikoida muiden kanssa tai siitä miten me toisistamme välitetään aidosti ja lämmöllä. Sitäkin enemmän me seurataan oppeja tulevaan ammattiin. Luetaan matikkaa, äikkää ja uskontoa. Tärkeitä asioita nekin, paljon hyviä oppeja ja työstöä ajatusten kanssa. Ja tuleehan työtäkin tehdä, mieluiten sellaista josta nauttii. Sellaista, jossa olisi hyvä.

Jos multa kysytään, että miksi me täällä pallolla ollaan, niin vastaisin hetkeäkään miettimättä, että toistemme takia. Valaisemassa kaverin katsetta, nostamassa ystävän mielialaa ylöspäin, kehumassa pikkuveljen taitoja, rakastamassa perhettämme, nostamassa katse heikoimman puoleen, huomioimassa niitä jotka ovat jääneet varjoon, antamassa vähästä sille, jolla on vielä vähemmän.

Näin tiivistettynä muutamaan lauseeseen se kuulostaa siltä kuin se olisi helppoa. Että pitäisihän meidän jokaisen tietää, että miksi täällä ollaan. Toistemme takia tottakai. Koska mitä elämä oikeastaan on, jos me jätetään ympäristö huomiotta? Mistä kuuluu meidän äänen kaiku ja kuuluu tekojen seuraukset? Missä on nauru, kyyneleet ja vilpitön halu auttaa. Koska jos ei huomio, ei voi auttaa. Jos keskittyy vain omaan kiireeseen ja kauniiseen napaan, ei näe muiden hätää. Eh ehdi auttaa, koska on hei kiire. Ymmärräthän, sullakin usein on? 

Kiire, kiire, kiire.

Niin monen lempisana, vahingossa usein sanottu. Vai tarkoituksella? En mä oo ehtinyt, on ollut niin paljon kaikkea. Pahinta on se, että kun joku läheinen yhtäkkiä katoaa elämästä, kuolee pois, ei ollut ehtinyt nähdä häntä kun on ollut niin kiire. Ei ehtinyt nousta bussiin ja mennä katsomaan mummoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Olisihan sitä voinut myös soittaa, mutta se unohtui kiireessä. Töissä ja arjessa, ihan kaikessa siinä hässäkässä. On unohtunut tekosyyn varjolla se tärkein, miksi me täällä ollaan. Toistemme takia. Välittämässä, huolehtimassa, muistamassa kysyä se yksi ainut kysymys; mitä sulle kuuluu? Juodaanko kahvit ja pysähdytään hetkeksi? 

Kiire on usein tekosyy, jolla me muodostetaan mieleemme suuri lukko, joka estää toimimasta. Kun puhutaan kiireestä, me nostetaan sitä jalustalle ja annetaan sille jopa liikaa sijaa. Se vie tunnit päivästä, se kadottaa ajantajun, se tuhoaa unenlaadun. Äh, vuorokaudesta loppui taas tunnit. Pitää olla valmis nyt, eikä huomenna. Mun täytyy tehdä tämä nyt, muuten en ole onnistunut elämässäni. Kalenterit täyttyy ja ajatukset samalla.

Kiire, mikä ihana tekosyy olla poissaoleva ja unohtua muun maailman vietäväksi. Unohtaa läsnäolo ja vain suorittaa.

Tunnistan itsessäni usein tunteen kiireestä ja tietoisesti pysähdyn miettimään mistä tämä on lähtöisin. Onko tämä elämäntilanne pakollinen, onko mun ihan pakko tehdä kaikki tämä nyt? Onko mulla johonkin kiire, hyödynkö mä tästä todella jotain, jos teen tämän kaiken nyt? Ehdinkö mä olla läsnä, jos vain suoritan? Oonko mä muistanut soittaa mun ystäville, oonko ehtinyt nähdä heitä? Sitten mä usein tajuan, että apua, oon ollut ihan liian keskittynyt vain itseeni etten ole moneen päivään muistanut kysyä toisen ajatuksia. Ja mitä mä teen vain omilla ajatuksillani, ei niistä ole yksin mihinkään. Enkä aina välttämättä kysy sittenkään, kun ei se toinenkaan ole viikkoihin kysynyt. Sillä on varmaan taas kiire, en viitsi häiritä. Se ärsyyntyy kun koko ajan olen kyselemässä. Kai sillä on sitten myöhemmin mulle aikaa. 

Nuorena mä pohdin usein sitä, että miksi me täällä ollaan. Käperryin harmaiden ajatusteni kanssa itseeni ja etsin syytä sille, että koin olevani niin yksinäinen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän mun ajatuksiani ja kukaan ei tuntunut pohtivan samoja juttuja. Ei muut huomanneet mitä ympärillä tapahtuu, ei niitä kiinnostanut suru ja toisen hätä. Ihan sama, älä välitä Marissa, elä nyt vaan omaa elämääs!

Onneksi olen osannut vahvistaa omaa itseäni ja tiedostan vahvasti ainakin sen, miksi itse täällä olen. Auttamassa, välittämässä ja tuomassa valoa ympärilleni. Sillä vaikka en olisi se fiksuin ihminen maailmassa, enkä voisi tehdä suuria maailmankaikkeuden pelastamisen eteen, voin lähteä liikkeelle lähipiiristä. Voin yrittää muistaa pitää kiireen poissa ja vilpittömästi välittää niistä, jotka juuri mun huomiotani kaipaavat. Voin avata ulkona silmät ja huomata ne, jotka ovat ehkä katseen ja kuuntelevan korvan tarpeessa. Juuri tästä syystä tiedän, että oma työnikin tulee aina olemaan sellaista, jossa pääsen ratkomaan arkipäivän ongemia ja tekemään muiden työstä jollain tapaa helpompaa. Saan tuntea päivittäin, että musta on hyötyä ja jollain muulla on avullani astetta parempi olla. Ja ehkä hänkin sitä kautta oppii jakamaan hyvää. Antamaan itsestään sen, joka jollekkin muulle on ase parempaan huomiseen päivään.

Miksi me täällä ollaan, kysyi nuori Marissa joskus. Toistemme takia, vastaisin hänelle nyt hetkeäkään miettimättä. Välittämässä, tukemassa ja antamassa valoa heikoimmankin päivään. <3

Rakkaudella, 

Marissa

Tiesin, että siksi olen täällä

”Elämä on niin raskasta” -totesi pieni tyttö äidilleen, kun hän joutui kävellä pitkää mäkeä ylös ja äiti pyysi pitämään vauhtia yllä. Siinä hetkessä se tyttö taisi olla aivan liian väsynyt ja kasvoiltakin näki, että nyt on voimat lopussa. Itse mietin siinä hetkessä, että niinhän se hei onkin. Lasten suusta sen totuuden kuulee, raskasta tämä elämä joskus ihan tosissaan on.

Tuo tyttö ei oikeastaan täysin liity siihen mitä tänään ajattelin kirjoittaa, kunhan sivuaa mun sanojani. Viime yö oli jälleen raskas, olin pitkiä tunteja yöllä hereillä ja siinä ehti taas pojan kanssa valvoessa miettiä asiaa jos toistakin. Vähän liiankin monia juttuja. Siitä se raskas olo kai usein syntyy, tekisi mieli nukkua (öisin usein nukutaan) ja kun toinen pitää hereillä, on pidettävä itsensä myös valveilla joillain keinoin. Ajatukset siinä sitten valvottaa. Osittain raskaatkin ajatukset, olokin kun on sellainen.

Moni mulle ihan läheisimmistä ihmisistä tietää, että olen aina hieman kyseenalaistanut täällä olemisen syitä. Täällä pallolla siis, meidän elämässä, arjessa. Nuorena en oikein löytänyt paikkaani, ajattelin enemmän kuin piti. Huolehdin liikaa, en vain itsestäni vaan myös muista. Koin, etten kuulunut mihinkään ja näin ympärilläni vain liikaa pahaa. Eikä se ole niin muuttunut miksikään, sama tyttö, eri kasvot. Huolehdin edelleen, tosin osaan myös kanavoida sitä huolta ja pitää tarpeeksi mietteet omassa elämässäni ja lähipiirissä. Sekin on jo tarpeeksi kuormittavaa. Pitää osata sulkea kai silmät oikeissa kohdin, katsoa toiseen suuntaan.

Uskoisin, että aika monikin meistä ajoittain miettii, että miksi täällä oikeastaan edes ollaan. Vai eikö teille koskaan tule sellaisia tuskastuneita ajatuksia, että miksi me edes eletään, kun ympärillä on välillä niin paljon pahaa? Ollaanko me täällä tappelemassa ja riitelemässä? Kisaamassa siitä kuka on paras ja sotimassa toisiamme vastaan? Kehuskelemassa? Kiusaamassa ja nälvimässä? Opiskelemassa vain tullaksemme rikkaiksi? Hakien menestystä ja kisaten siitä, kuka lopulta on maailman huipulla? Ollaanko me täällä sortamassa toista, unohtaen, että myös heikoimmasta pitäisi välittää?

Siinä nyt vain muutama ajatus, mitä pulpahti mieleen. En mä väitä, että mä aina mietin kaikkea tätä, silloin tällöin niitä pohtii. Joskus ennen nuo ajatukset oli mulle vieläkin tutumpia. Olin nuorempana paljon paljon synkempi sisältä ja epäilin usein ihan tosissani, että onko meillä oikeasti mitään oikeaa syytä elää täällä pallolla.

Tämä voi kuulostaa hölmöltä jonkun korvaan, mutta se hetki tuli vihdoin viime kuussa, kun ymmärsin miksi täällä ollaan. Kun sain lapseni syliin ja toin hänet kotiin, mä ymmärsin. Me ollaan täällä kasvattamassa, opettamassa ja rakastamassa. Me ollaan välittämässä toisistamme. Suuremmin en vielä osaa ajatustani avata, mutta mulla on vahvasti sellainen olo, että nyt tiedän ainakin sen, että olen täällä toista ihmistä varten. Olenhan sitä tottakai parisuhteessakin, mutta se ei ole sama asia. Lapsi muuttaa kaiken.

img_1066

En tiedä susta, mutta mulle nämä ajatukset on tuoneet entistä rennomman olon. Pystyn keskittyä yhä enemmän vain omaan itseeni ja omaan lähipiiriin, yrittäen unohtaa ne ikävät asiat joita muualla tapahtuu. Yritän olla välittämättä ihmisten kylmyydestä ja itsekkyydestä ja keskityn vain siihen hyvään, mitä lähellä on. Keskityn meihin.

Me ollaan täällä rakastamassa, siihen lopputulokseen olen päätynyt. Ainakin minä olen. <3