Ristiriitaisuuksia, työelämää ja äitiyttä

Mä olen miettinyt kovasti viime aikoina sitä, mitä tässä elämässä pitäisi tehdä ja mitä mun omasta mielestäni pitäisi tehdä. Siinähän on iso ero. Keneltä asiaa kysyy ja kuka vastaa. Kuunteleeko oman pään naputusta  vai niputtaako sen naputuksen heti omaan lokeroonsa ja antaa ihan kylmästi vaan olla. Vastaako pakosta, ohjeiden noudattamana ja ehkä jostain oletuksesta mitä tässä elämässä nyt niin muka pitäisi sitten tehdä. Maksaa veroja nyt ainakin, se me tiedetään kaikki. Niin ja rahaakin pitää jostain saada, keinoja sille on monia. Siitä vaan alkaa pähkäilemään ja elämän aikana voi tehdä sen pähkäilyn monesti uudestaan. Muusta ei niin pakon sanelua ole.

Mä olen miettinyt kovasti sitä, miksi mä oletan itse, että pitäisi kulkea jotain tiettyä tietä. Ei sillä, en mä sellaista ole koskaan kulkenut. Vähän ajoittain koen syyllisyyttäkin siitä, että en ole kulkenut. Kai sitä on ollut niin omapäinen, niin vahvat visiot siitä mitä tahtoo tehdä. Hei hyvä, just niin, joku vois ehkä sanoa samalla kun joku toinen ahkerasti pyörittelee päätään.

Mutta hei, vahvat visiot on tärkee juttu! Niitähän me monesti kaivetaan kivien ja mukuloiden alta. Kyllä mä ainakin oon tosi paljon ihaillut niitä ihmisiä, jotka jo nuorena tietää. Hakee vaikka lääkikseen viisi kertaa, jotta pääsis sisään just sinne mihin oikeasti haluaa. Mutta entä jos ei olekaan sitä oikeaa halua? Ei edes nyt, kun on jo lähemmäs kolmekymppinen. On vain ajelehtinut, tehnyt asioita jotka tuntuu hyvältä just silloin ja jos nyt joku on houkutellut töihin, niin tottakai sitä on mennyt. Tehnyt ja paahtanut, kun on ollut mahdollisuus. Menestynyt ja nauttinut. Ehkä vähän ajatellut myös tulevaisuutta ja varmistanut oman elannon. Miettinyt, miten olisi hyvä elää myös viiden vuoden päästä.

Oikeasti hei, oon mä tehnyt myös sellaisia asioita joita siis ihan pitää tehdä. En oo kulkenut vaan tuuliajolla, vaikka just nyt vähän siltä tuntuu. Tää on niin uutta tää koko elämä. Ettäkö mä olen käytännössä koko mun arkeni tunnit lapseni kanssa, ehkä välillä vähän omaa aikaa viettämässä, mutta noin pääpiirteittäin. Omat työt on unohdettu hetkeksi, ei niille ole ollut aikaa. Kuulin, että joku oli vauvavuoden aikana lapsen nukkuessa ja lattialla leikkiessä opiskellut psykan perusopinnot. Siis vau! Supermama. Samalla mietin, että meillä se olisi ollut mahdotonta tässä arjessa. Lapsi ei nuku, eikä leiki lattialla. Lapsi valvoo ja juoksee ympäriinsä, vaatii aktionia just nyt eikä huomenna. On siis menty ja tehty yhdessä, jätetty omat jutut hetkeksi sivuun ja päätetty, että no myöhemmin sitten.

Näistä ajatuksista mä tajuan, että on musta suuri ihme, että miten sitä onkin ehtinyt ennen lasta tehdä vaikka ja mitä. Hoitaa montaa työtä samaan aikaan, treenata, matkustella, suunnitella, haaveilla, nähdä kavereita, kirjoittaa blogia, kirjoittaa (valitettavasti vielä pöytälaatikkoon) kirjaa ja vaikka ja mitä. Nyt ei ehdi kuin ehkä just ja just lasta. Mikä on ihanaa sekin. Oon just nyt oikeassa paikassa, siinä paikassa jossa mun mielestäni mun pitääkin olla.

Mutta entäs sitten, kun lapsi menee hoitoon ja mun ei tarvitse olla sirkuslaite enää koko vuorokautta, vaan riittää enää aamut ja illat ja ehkä ne yöt. Mitä mä sitten teen? Jatkanko samaa kuin ennen vai siirrynkö johonkin uuteen? Pitäisikö mun opiskella jotain lisää vai pitäisikö mun tehdä jotain uutta? Löydänkö mä työn josta nautin, kuten oon aiemmista töistä nauttinut?

Ristiriitaisia ajatuksia herättää erityisesti se, että pitäisikö mun olla kotona sittenkin pidempään vai onko oikea aika pikkuhiljaa palata kunnollla työelämään. Mikä on oikea aika olla kotona lapsen kanssa? Jos lapsi on aktiivinen ja kyllästynyt muhun jo aikaa sitten, niin eikö oo ihan fiksua antaa hänen mennä?Olenko mä oikeassa, jos ajattelen, että hänen on hyvä nyt mennä hoitoon ja mun jatkaa työelämässä ,jotta saan oman pääni taas hetkeksi omaan käyttöön? Kun mä niin kovin jo kaipaan sinne, missä mulla on niin paljon annettavaa ja ammennettavaa. Siellä missä voin inspiroida ihmisiä työn kautta ja antaa itsestäni taas sen työpanoksen johon olen aiemmassa elämässä tottunut. Ainakin yli sata prosenttia.

Ristiriitaiset fiilikset syntyvät myös hei siitä, että en tiedä olenko valmis päästämään irti. Tahdon ja en tahdo. Oon 24/7 viettänyt aikaa pojan kanssa ja nyt pitäisi päästää irti. Vähän sama siis, kun ollaan lopetettu imetystä pikkuhiljaa, nyt on enää aamun yhteinen hetki ja vuoden iässä se loppuisi kokonaan. Sekin tuntuu vaikealta, side on niin suuri. Toinen vielä pieni ja hellyyttä kaipaava. Riittääkö hellyydeksi vain halaukset? Ollaan silti päätetty näin tehdä. Monistakin syistä, niitä kaikkia tähän tänään listaamatta.

Ristiriitaiset filikset syntyy siitä, kun tietää että jonkin asia on just hyvä juttu, mutta mieli silti lanaa vastaan. Tunteet tappelee järjen kanssa. Järki kun ei aina anna sijaa, eikä tunteetkaan aina ole sovussa keskenään.

Ei kai ole yhtä tapaa tehdä yhtään mitään asiaa, eikä ne mun pitäisi asiat ole yhtään mistään muusta kiinni kuin mun omasta päästä. Mun pitää kai tehdä mitä itse parhaaksi näen ja mikä on järkevintä meidän kaikkien kannalta. Koska ei, pitäisi ei ole se, mikä koskee vain mua itseäni. Nyt meitä on kolme joita ajatella. Kolme ihmistä, joiden tulevaisuus on jokaisen päätöksistä kiinni. Ja niitä päätöksiä ja meitä kaikkia tahdon kunnioittaa.

Kyllä mä tiedän mitä mun pitäisi tulevaisuudessa tehdä. Kaikista eniten siis. No, tietty elää hetkessä ja olla mahdollisimman onnellinen. Tavoitella joka päivä hyvää oloa ja olla saikesta siitä mitä mulla ympärilläni on, erittäin onnellinen. <3

Sun vastapala

Ei fasupala, ei palapelin pala. Kuvainnollisesti ehkä kyllä, siis kun palapelin paloja kootessahan synty lopulta jokin kuva. Kahdesta palasta joskus jo syntyy jotain, mutta ei välttämättä kokonaisuutta. Ei aina. Kun mä puhun vastapalasta, siis siitä sun vastapalasta, tarkoitan ihan eri juttua. Vaikka eikai meillä nyt sentään vain yhtä vastapalaa ole, ei vaikka moni tuntuu niin luulevan. Panostetaan siihen yhteen palaan, unohdetaan kaikki muu. Ei tahallaan, mutta kun ei ymmärretä katsoa asiaa laajemmin. Luullaan, että on vain yksi pala, joka tuo onnen. Vaikka hei, niitähän on helposti satoja.

Niin ja kun puhun palapelistä, niin kyllähän siinä kestää, että ne oikeat palat löytää. Joskus yrityksiä tulee oikeaa palaa etsiessä useita, mutta kunhan ei tyydy huonosti istuvaan palaan (eihän kukaan tyydy?) niin se vastapala löytyy poikkeuksetta aina. Niin siis palapeleissä kuin ihan tässä oikeassakin moniulotteisessa elämässä.

Vastakkaisia palasia on meille ihan kaikenlaisia. Erikokoisia, erinäköisiä ja ihan eri sanoin varustettuja. Eri elämäntilanteisiin ilmestyneitä ja joskus jostakin elämästä kadonneita. Tottakai me toivotaan, että ne palat olisi siinä aina ja ikuisesti, mutta ei siinä aina niinkään käy. Joskus ehkä vatsapalakin muuttuu, kuten sinä. Yksi kulma rapistuu ja pian pala ei enää sovi yhteen. Voihan harmi tai joskus ehkä onnikin.

Kesä on ollut lyhyt, mutta pitkä. Oon saanut nauttia monen vastapalasen seurasta, tehnyt monia uusia havaintoja ja oppinut itsestäni taas jotain pientä uutta. En mä usko, että ihan kovin paljon oon oppinut, mutta edes jotain. Tuo vastapala ajatus oli oikeastaan mun ensimmäinen ajatus tänään, kun mä heräsin. Kai mä olin uneksinut jostain siihen liittyvästä yöllä. Harvinaisen herkun, eli pitkien unien aikana.

DSC02110 (1)

Aamun hoksaamisen lisäksi mulla soi mielessäni se vanha Kari Tapion iskelmä ”Myrskyn jälkeen on poutasää..” ja kahvia keitellessä mä pohdin, että mistähän sekin siihen ilmestyi. Taustalla pojat kuunteli viulumusaa ja ikkunasta kuului tuulen vihellys. Omituinen yhtälö. Ilmestyikö se ehkä hyvien unien jälkeen mun mieleeni jostain muistuttamaan? Ettäkö oikeasti myös elämässä myrskyjen jälkeen on oikeasti aina poutaa? Tässä kun on yli kymmenen kuukautta harjoiteltu nukkumista (hmmm..yli 29 vuotta siis…) ja nyt kun ollaan päästy vihdoin nukkumaan jo välillä jopa kokonaisia öitä, alkaa se poutavaihe? Siitäkö se laulu nyt sitten tuli? Oliko se tämän aamun vastakappale mun oman mieleni ajatuksiin? Ehkäpä. Ehkäpä.

Mutta hei, sen mä tulin itseasiassa kertomaan, että jotain oon kesässä ihan oikeasti oppinut. Itsestäni ja aamuenergiasta. Siitä mihin se mun energia kaikista parhaiten soveltuu ja mihin se ei yhtälöinä sitten yhtään sovellu. Kirjoittaminen on mulle aamujen juttu ja mun aamuenergia on aina ollut se, joka tuo nämä sanat tänne riveille. Aamuisin musta syntyy tarinat, aamuisin mä olen se, jonka te näette täällä ja jonka sanat pystytte ymmärtämään vain vilkaisulla. Aamuenergia on se, joka laulaa mielessä ja kertoo positiivisia ajatuksia ja kokoaa edellisten päivien aatoksia yhteen. Mulle siis. Mulle aamuenergia on sitä.

Aamut ja kirjoittaminen, se oli ennen mun tapani nousta sängystä ja se oli se mun juttu heti kun mä heräsin. Paras kirjoitusenergia syntyy silloin kello viisi kun mä nousen ja jos ei sitä siinä vaiheessa herättele, ei se nouse ollenkaan. Ei se tule esiin kello kahdeksalta aamulla, eikä ainakaan ilta seitsemältä. Hyvin harvoin ehkä tulee, mutta sellaista hetkeä ei sovi kädet näppiksillä odotella. Silloin sopii käyttää aamuenergia johonkin muuhun. Liikkumiseen ja häärimiseen näin yleisimmin. Sanojen keräämiseen seuraavaa aamua varten.

Jatkossa kun te tulette mua täällä näkemään, se tarkoittaa sitä, että niinä aamuina oon saanut keittää kahvin rauhassa ja suunnata heti ensimmäisenä koneen äärelle. Oon avannut koneen kannen ja alkanut kirjoittaa. Ilman häiriötä ja niin, että kukaan ei hoputa vieressä. Huudossa ja hälinässä kun tämä ei onnistu, ei ainakaan mun herkästi ympäristön hälylle altistuvalta mieleltäni. Jos ei sanoja kuulu, ei näy kuvia musta kesäesailemassa tai mitään muutakaan, niin silloin mä olen luultavasti mun pikkuisen vastapalani kanssa lattialla istumassa ja leikkimässä. Sellaisia ne aamut nykyään on ja olen tehnyt oman valintani. Jokaista hetkeä ei voi saada itselleen ja itsestään ei voi repiä sellaista energiaa irti, jota ei ole.

Simppeli asia, mutta kesti hetken sekin tajuta. 

Toivottavasti taas tavataan pian uusien sanojen parissa. Ja jos ei tavata täällä, niin tuu ihmeessä Instagramin puolelle. Siellä näet meidän aamujen toisen puolen. Kaiken sen arkisuuden, aamujen pohdinnat ja samalla myös ne pienet nautinnot. <3

DSC02006

Niin. Kuviin on valittu muutama hetki meidän aamuja täältä kotoa. Niitä hetkiä, kun en ole kirjoittamassa, mutta mulla on silti jotain, mikä saa mun mielen kutkuttamaan ja oon mulle hyvin tärkeän tehtävän parissa. Oon viettämässä aikaani läsnäolevana äitinä ja pienen vastapalani äänen kaikuna. :)

Ihanaa viikonloppua!