Sun vastapala

Ei fasupala, ei palapelin pala. Kuvainnollisesti ehkä kyllä, siis kun palapelin paloja kootessahan synty lopulta jokin kuva. Kahdesta palasta joskus jo syntyy jotain, mutta ei välttämättä kokonaisuutta. Ei aina. Kun mä puhun vastapalasta, siis siitä sun vastapalasta, tarkoitan ihan eri juttua. Vaikka eikai meillä nyt sentään vain yhtä vastapalaa ole, ei vaikka moni tuntuu niin luulevan. Panostetaan siihen yhteen palaan, unohdetaan kaikki muu. Ei tahallaan, mutta kun ei ymmärretä katsoa asiaa laajemmin. Luullaan, että on vain yksi pala, joka tuo onnen. Vaikka hei, niitähän on helposti satoja.

Niin ja kun puhun palapelistä, niin kyllähän siinä kestää, että ne oikeat palat löytää. Joskus yrityksiä tulee oikeaa palaa etsiessä useita, mutta kunhan ei tyydy huonosti istuvaan palaan (eihän kukaan tyydy?) niin se vastapala löytyy poikkeuksetta aina. Niin siis palapeleissä kuin ihan tässä oikeassakin moniulotteisessa elämässä.

Vastakkaisia palasia on meille ihan kaikenlaisia. Erikokoisia, erinäköisiä ja ihan eri sanoin varustettuja. Eri elämäntilanteisiin ilmestyneitä ja joskus jostakin elämästä kadonneita. Tottakai me toivotaan, että ne palat olisi siinä aina ja ikuisesti, mutta ei siinä aina niinkään käy. Joskus ehkä vatsapalakin muuttuu, kuten sinä. Yksi kulma rapistuu ja pian pala ei enää sovi yhteen. Voihan harmi tai joskus ehkä onnikin.

Kesä on ollut lyhyt, mutta pitkä. Oon saanut nauttia monen vastapalasen seurasta, tehnyt monia uusia havaintoja ja oppinut itsestäni taas jotain pientä uutta. En mä usko, että ihan kovin paljon oon oppinut, mutta edes jotain. Tuo vastapala ajatus oli oikeastaan mun ensimmäinen ajatus tänään, kun mä heräsin. Kai mä olin uneksinut jostain siihen liittyvästä yöllä. Harvinaisen herkun, eli pitkien unien aikana.

DSC02110 (1)

Aamun hoksaamisen lisäksi mulla soi mielessäni se vanha Kari Tapion iskelmä ”Myrskyn jälkeen on poutasää..” ja kahvia keitellessä mä pohdin, että mistähän sekin siihen ilmestyi. Taustalla pojat kuunteli viulumusaa ja ikkunasta kuului tuulen vihellys. Omituinen yhtälö. Ilmestyikö se ehkä hyvien unien jälkeen mun mieleeni jostain muistuttamaan? Ettäkö oikeasti myös elämässä myrskyjen jälkeen on oikeasti aina poutaa? Tässä kun on yli kymmenen kuukautta harjoiteltu nukkumista (hmmm..yli 29 vuotta siis…) ja nyt kun ollaan päästy vihdoin nukkumaan jo välillä jopa kokonaisia öitä, alkaa se poutavaihe? Siitäkö se laulu nyt sitten tuli? Oliko se tämän aamun vastakappale mun oman mieleni ajatuksiin? Ehkäpä. Ehkäpä.

Mutta hei, sen mä tulin itseasiassa kertomaan, että jotain oon kesässä ihan oikeasti oppinut. Itsestäni ja aamuenergiasta. Siitä mihin se mun energia kaikista parhaiten soveltuu ja mihin se ei yhtälöinä sitten yhtään sovellu. Kirjoittaminen on mulle aamujen juttu ja mun aamuenergia on aina ollut se, joka tuo nämä sanat tänne riveille. Aamuisin musta syntyy tarinat, aamuisin mä olen se, jonka te näette täällä ja jonka sanat pystytte ymmärtämään vain vilkaisulla. Aamuenergia on se, joka laulaa mielessä ja kertoo positiivisia ajatuksia ja kokoaa edellisten päivien aatoksia yhteen. Mulle siis. Mulle aamuenergia on sitä.

Aamut ja kirjoittaminen, se oli ennen mun tapani nousta sängystä ja se oli se mun juttu heti kun mä heräsin. Paras kirjoitusenergia syntyy silloin kello viisi kun mä nousen ja jos ei sitä siinä vaiheessa herättele, ei se nouse ollenkaan. Ei se tule esiin kello kahdeksalta aamulla, eikä ainakaan ilta seitsemältä. Hyvin harvoin ehkä tulee, mutta sellaista hetkeä ei sovi kädet näppiksillä odotella. Silloin sopii käyttää aamuenergia johonkin muuhun. Liikkumiseen ja häärimiseen näin yleisimmin. Sanojen keräämiseen seuraavaa aamua varten.

Jatkossa kun te tulette mua täällä näkemään, se tarkoittaa sitä, että niinä aamuina oon saanut keittää kahvin rauhassa ja suunnata heti ensimmäisenä koneen äärelle. Oon avannut koneen kannen ja alkanut kirjoittaa. Ilman häiriötä ja niin, että kukaan ei hoputa vieressä. Huudossa ja hälinässä kun tämä ei onnistu, ei ainakaan mun herkästi ympäristön hälylle altistuvalta mieleltäni. Jos ei sanoja kuulu, ei näy kuvia musta kesäesailemassa tai mitään muutakaan, niin silloin mä olen luultavasti mun pikkuisen vastapalani kanssa lattialla istumassa ja leikkimässä. Sellaisia ne aamut nykyään on ja olen tehnyt oman valintani. Jokaista hetkeä ei voi saada itselleen ja itsestään ei voi repiä sellaista energiaa irti, jota ei ole.

Simppeli asia, mutta kesti hetken sekin tajuta. 

Toivottavasti taas tavataan pian uusien sanojen parissa. Ja jos ei tavata täällä, niin tuu ihmeessä Instagramin puolelle. Siellä näet meidän aamujen toisen puolen. Kaiken sen arkisuuden, aamujen pohdinnat ja samalla myös ne pienet nautinnot. <3

DSC02006

Niin. Kuviin on valittu muutama hetki meidän aamuja täältä kotoa. Niitä hetkiä, kun en ole kirjoittamassa, mutta mulla on silti jotain, mikä saa mun mielen kutkuttamaan ja oon mulle hyvin tärkeän tehtävän parissa. Oon viettämässä aikaani läsnäolevana äitinä ja pienen vastapalani äänen kaikuna. :)

Ihanaa viikonloppua! 

Hetken hiljaisuus

Hiljaisuutta,  mä pyydän. Ihan hetki vain. Tahdon pysähtyä ja vain kuunnella. Hengityksen ääntä, sateen ropinaa ikkunaan. Lehden rapinaa. Mun sormien kiellettyä oleilua suussa, jonkun mielestä ärsyttävää maiskutusta, kun puren kynsinauhaa. Tahdon kuunnella lintujen laulua puussa, tuulta joka aukoo ikkunaa edestakaisin. Kodin hurinaa mun ympärillä, mun omaa hengitystäni. Auringon ilmestymistä varjojen takaa. Kyllä, tiesitkö että siitäkin kuuluu ääni? Tai sitten kuvittelin sen äänen. Johtuu sekin hiljaisuudesta, ehtii ajatella asioita ja syntyy mielikuvituksen tuotteita. Ei äänessä ehdi niin miettiä, ei mun mieleni laula, kun sen ympäröi turha häly ja hälinä. Tai siis, eikai sekään ole niin selkeää, että mikä sen melun aiheuttaa ja missä mieli laulaa. Joskus vauhdissa mä keksin kaikkein eniten, tarinoin ja muistelen, synnytän ja pohdin. Joskus taas liika häly saa aikaan vain mielen apaattista muminaa, joka ei synnytä kuin porua ja haljut säryt. Ei, en mun päätäni siis korkaan särje, vaan mun mieltä. Se on joskus rikki ja ujeltaa, että hei pliis, saisko nyt ihan vaan hetken hiljaa. Ihan hetken vain. Ollaan vain ja kuunnellaan. 

DSC01624DSC01631

Usein taidan yhdistää hiljaisuuden kahviin ja siihen, että voin hetken istua juomassa omassa pienessä kuplassani ja kuunnella omaa ääntäni. Hiljaisuus on mulle aamuja ja sitä, että saan olla rauhassa ja yksin. Tai siis sitä se oli ennen, ei ole enää. Siksi kai juuri nyt onkin niin vaikea saada tavoitettua omia ajatuksiani ja huomaan, että tännekin on vaikea tuottaa materiaalia. Ei ole ääntä joka kertoisi mitä sanoa, kun oma ajatus on hiljentynyt niin vaimeaksi. Viime aikoina ei ole ollut montaa hiljaista hetkeä ja huomaan, että se tekee mun mieleeni suuren loven. En kuule itseäni, en saa kiinni niistä sanoista joita kyllä olisi siellä, mutta en vain yksinkertaisesti kuule niiden kaikua.

Kesä on jo pitkällä ja paljon ihanaa on ehtinyt tapahtua ja varmasti tulee tapahtumaan vielä paljon enemmän. Tänään juhlitaan mun vikaa päivääni 28 vuotiaana, huomenna hienoon kakskytysiin, joka kuulostaa ainakin mun omasta mielestäni tosi hienolta. Melkein voisi sanoa, että se kuulostaa siltä, että oon aikuinen nainen. En enää pieni tyttö, vaan nainen isolla ännällä.

Hiljaisuutta teidän päiviinne ja samalle tottakai toivon sitä myös omiin päiviini. Edes pieninä hetkinä. <3

.