Talvisinkin aamuissa on sitä

Aamun aikaan, nyt juuri joulun pimeinä tunteina ennen kuin juuri mikään valo iskee ikkunasta sisään. Pimeys, kynttilät ja odotus. Lumesta, ehkä vähän keväästä, kaikesta muustakin. Siltikin, ei mulla ole tästä mihinkään kiire. Tunnelma syntyy siihen hetkeen, jossa sitä kuluttaa. Keskittyy, antaa joskus tiettyjen asioiden vain olla. Onhan meillä kynttilän valo, on mielestä nousevat uuden aamun energia. Talvellakin siis ne ihan samat onnen purskahdukset, siitä kun herään ja pitää nousemaan ylös. Tai siis, kun mä saan nousta ylös. Kun onni on huomata, että kello on taas uusi aamu. Talvisinkin. Ja juuri jouluna.

Kynttilät sitä tekee, pieni hetki lumisadetta. Jos tulee räntää, ei kannata katsoa ulos. Ikkunoiden valot kello kuuden lenkillä, valonauhat parvekkeilla. Uudet kohteet innostukselle, malttamaton uni, ja taas pian ylös se huomaamaan. Mitä juuri aamulla mun käsillä on. Vähinkin energioin sen jostain syystä koen niin vahvasti, taian ja uuden nousun. Ihan sama mitä edellinen päivä mulle tarjoili, sillä onneksi on aina uusi aamu. Yön aikana on ehtinyt tajuta sen oleellisen, että talvisinkin. Ja juuri nyt talvella aamuissa on erityistä taikaa.

Haluaisin sanoa, että ihan jokainen sen voi kokea, mutta tiedän, ei se ole totta. Vain sellainen joka sen saman ajatuksen on joskus vähän vahingossa löytänyt ja jolle aika kulkee samalla radalla, voi sen kokea. Ehkä joku muukin joskus sen huomaa, vaikka hyvällä tuurilla. Niin toivon. Ehkä unohtaa kuitenkin, koska ei usko siihen eikä anna sen kasvaa. Mielellä on vahva voima, eikä sitä niin vain huijata. Ei sellainen pysy, mihin ei usko totena. Ei edes talvisin, tai joulun aikaan. Ei ainakaan näinä pimeimpinä hetkinä vuotta.

Aamut, joissa mä sitä ihmeellistä taikaa tunnen, on jotain mitä sinä et välttämättä ymmärrä. Ne pitää ottaa vastaan omana itsenään, pitää aistia se energia joka hyökkää sängystä noustessa vastaan. On niin paljon ajatuksia, kehon viestejä ja tunteita, ettei niitä voi ohittaa. Tai siis en mä ainakaan voi ja siksi joskus jos ei saa juuri silloin aamuisin hetkeä hengähtää ja pureksia niitä juttuja, tuntuu olo raskaalta. Omat tunteet hautautuu ja joskus jopa unohtuu. Vaikka eihän ajatus unohtamalla oikeasti unohdu. Se jää kasvamaan ja paakkuun ikävästi ja yrittää vetää kurkkua umpeen. Siitä kai sana ahdistus, tunne ettei kaikki nyt kulje kuten pitäisi. Vaikka todellisuudessa jos olisi ollut se hetki aikaa sinä kauniina aamuna se käydä läpi, ei olisi mitään paakkuja. Olisi vain uusi ihmeellinen aamu ja mielen kypsyttämän ajatukset.

Sillä hei kyllä, talvisinkin aamut ovat ihmisen parasta aikaa. Tämän ihmisen, todetusti jonkun muunkin. Neljältä tai kuudelta, ei kellolla niin väliä. Kenen aamu milloinkin nyt on. Kunhan sen itse hoksaa, että pitää ottaa kiinni ja vähän uskoa silloinkin kun valo ei tuo uskoa sinne mieleen. Pitää nousta ylös, tarra energioista kiinni ja nostaa ne pintaan. Yön kehittämät pienet juonet, joita pyöritellä mielessä ja antaa niiden kasvaa niin, että niistä syntyy jotain uutta ja hienoa. Niistä syntyy tämä päivä, ja lopulta taas uusi ihana huominen.

Tämän aamun tuomin ajatuksin toivotan teille ihanaa päivää kaikille, 

Marissa

 

Lue myös:

Anna mä näytän miltä aamut musta tuntuu

Anna mä näytän, miltä aamut musta edelleen tuntuu

Sinä mun oveni takana yllättämässä

Joskus mä sängyssä unen tuloa odotellessa mietin niitä asioita. Hyviä ja huonoja. Joskus taas en. Iltaisin olen väsynyt kaikkeen työstämiseen, muistamiseen ja ajatteluun. Aamulla aikaisin alkanut, kello neljältä kun silmät aukeaa ja kun ne yhdeksältä suljen, on aika pysähtyä. Siihen se loppuu, varmaankin puoleen lauseeseen ja sumeaan mieleen. Mieli on täynnä, ei siellä ole tilaa uudelle. Muutamalle kiitolliselle muminalle ehkä, mutta yhtään monimutkaista juonta siinä on turha pähkäillä. Parempi vain nukkua ja jatkaa aamulla. Uneksia, kunnes aamu taas koittaa.

Joka viikko joku sitä kysyy, miten sä jaksat valvoa niin paljon ja silti hymyillä sun lapselle aamun hämärässä muiden vielä nukkuessa? No, kaipa se on tämä kaikki mikä elämässä nyt yleensä pistää hymyilyttämään. Onnistumiset. Arjen ilot ja koko tämä paketti. Elämän oikein paikalleen loksahdelleet palaset. Asiat, jotka on järjestyneet ja ne mitkä on laitettu järjestymään, jos eivät muuten olisi sitä sattuneet itsekseen niin tekemään. Kaikkeen kun voi aina itse vaikuttaa, nostaa pepun ylös tuolista ja sen kuin vain tekee. Jos ei itsensä, niin muiden hyväksi.

Koska ainahan elämässä on tilanteita, joita ei voi suunnitella etukäteen. Eteen tulee yllätyksiä, joissa pitää olla kärsivällinen. Tulee sairauksia, eikä aina itselle. Kun joku lähellä lakoaa polviin, ei sitä voi sivuuttaa ja kertoa omasta kiireestä. Ei sellaisen tunteen kanssa voisi koskaan elää ja ihmettelinkin joskus sellaisia, joita omalle tielle on sattunut. Niitä, jotka kävelevät tyynesti ohi ja antavat vain olla. Sori, mulla on mun omat huolet, ei pysty. Ai sä autoit mua kaikki ne vuodet, kun mulla oli hätä? No, mitäs autoit, mulla on nyt parempaa tekemistä.

Se, ettei pysty sivuuttamaan muita ihmisiä ympärillä, on joskus raskasta. Se saa mielen pörräämään myös silloin ilta ysiltä kun pitäisi nukahtaa. Joskus silmiä ei saa kiinni, sänky ei rauhoitu. Pää on puuroinen. Toisaalta taas, ihan samasta syystä silloin kello neljää yli neljä aamuyöllä kahvinkeitintä ladatessa huulissa näkyy hymy. Kun osaa käsitellä elämässä ikävätkin asiat, on aito halu auttaa muita ja tuntee elävänsä täysillä, on turha ajatella että voisi mitään muuta kuin hymyilyttää. Ei ehkä 365 aamua vuodessa, mutta ehkä 360. Ja se on jo aika hyvin se.

Uskon näin; Kun katsoo toisen silmiin ja on valmis antamaan itsestään ihan kaiken, saa itsekin sylitäydeltä takaisin. Joku voisi ajatella, että toi on saanut kaiken eteensä valmiina, helppohan se on hymyillä. Elämässä koko paletti kasassa, ei huoltakaan. Ensinnäkin, kuka määrittelee huolet ja kenellä niitä on ja ei? Entä jos se onkin niin, että kun antaa paljon, myös saa takaisin? Kun on valmis antamaan viimeisen energiarippeensä toisen hyväksi, joku sen tuolta kaukaa kyllä kuulee ja antaa tuplaten takaisin? Niin se menee, uskokaa pois. Niissä tilanteissa, kun on itsekin ollut väsynyt, voimaton ja silti antanut toiselle, on joku on kuullut sen kaiken. Nähnyt ja ajatellut samaa kuin minäkin; heikointa ei saa koskaan jättää yksin, eikä koskaan voi olla niin voimaton ettei kuulisi läheisen hätää.

Se on kuin jättäisi sydämen ulos kehostaan ja vain antaisi olla. Kuka siihen pystyy? Mihin ne on sydämensä piilottaneet, vai onko se sydän niin katkeruudesta musta ettei siitä enää ole sykkimään? Sitähän se katkeruuskin kai vähän on. Musta mieli, joka ei anna valon tulla sisälle. Muistelee menneitä, ei usko huomiseen. Ei kuuntele enää linnunlaulua joka tahtoisi päästää kauniit sävelet sisälle ikkunasta. Ikkunat on kiinni, eikä niitä jaksa enää katkeruuksissaan avata.

Usein mua ihan tosissaan hymyilyttää jo herätessä ja varsinkin kello viittä yli neljä aamuyöllä kahvin valmistumista odotellessa. Silloin siinä hetkessä mä sen muistan, kun mun oveni taakse tultiin yllätyksenä. Suklaalevy kainalossa, kyyneleet silmissä, halaten. Silloin mä muistelen omaa hölmistystä ja kiitollisuutta. Enkä saanut yhtään järkevää sanaa ulos. Niin harvoin kukaan tulee oven taakse, keskellä viikkoa, keskellä päivää. Tietäen, että kaipaan juuri sitä halausta. Ja sen tunteen mä muistan sillon aamulla kello kymmentä yli neljä vielä kahvia juodessakin. Sen ja aika monta muuta asiaa, jotka on mun eteeni tehty. Mä muistan ne ihmiset, jotka on antaneet mulle valonsa ja ojentaneet apunsa pyytämättä. Ovat tehneet, eivätkä vain puhuneet.

Koska kyllä, kuunnella me voidaan kaikki, mutta kuka toimii oikealla hetkellä, toisen sitä pyytämättä? Kuka kuuntelee hiljaisia sanoja ja toimii, kun toinen ei osaa pyytää? Aika harva. Silti tarpeeksi moni on niin tehnyt omassa elämässäni. Kun antaa, saa takaisin.

On tässä elämässä paljonkin asioita, joiden takia voisi valahtaa lannistuneena hartioiden taakse piiloon ja äksyillä muille, kun ei saa nukkua uniaan putkeen eikä olla vapaa kuin taivaan lintu. Kun on väsynyt ja asiat eivät mene kuten oli suunniteltu. Kun on ite mokannut, eikä ole syyttää ketään muita kuin itseään. Itse tässä on valinnat elämässä kuitenkin tehty, ainakin suuntaviivat ja niissä viivoissa on parasta maata kuin on pedannutkin. Onneksi ne suuntaviivat on tehty kuten itse on tahtonut, eikä kukaan ole pakottanut. Eikä mitään tarvitse tehdä vain miellyttääkseen toista tai yrittääkseen esittää jotain. Ja hei, ei elämässä ole tarkoitus vain suorittaa ja odottaa, että joku tekisi onnen sulle sun puolestasi. Helppoahan se on valahtaa toisen syliin odottamaan onnea, mutta ei se niin mene. Pitää osata tehdä itsekin jotain. Kestää ne ikävät hetket ja ottaa elämä vastaan kokonaisuutena, sateine ja paisteineen. Ei kääntää katsetta ja sitten syyttää muita, kun ei huomannut.

Avaa se ikkuna ja päästä valo sisään. Elämä on tässä ja nyt. Ei somessa tuntemattomien ihmisten tykkäyksinä, eikä menneisyydessa jonkun teoissa. Tässä ja nyt.

Se aito ja leveä hymy kello neljältä herätessä löytyy siitä ajatuksesta, kun oppii että juuri tämä on se hetki, kun pitää toimia. Juuri tämä on se hetki, kun pitää elää itseään varten ja tehdä kaikkensa, että myös läheisillä olisi hyvä olla. Ei voi odottaa aina huomista, kun ei sitä huomista aina tule. Eikä voi ojentaa onneaan toisen käsiin, kun ei se toinen tosissaan voi tietää mistä sun onni syntyy. Kun sä ojennat ne sun kätesi mieluummin sille toiselle ja annat tuntea sun kehosi lämmön, silloin sä ehkä saat onnen myös itsellesi. Kun olet oikeasti läsnä ja oikeasti olet kiinnostunut myös muista kuin vain itsestäsi.

Vai oliko se ihan väärin selitetty? Osaisitko sä kuvailla nämä asiat paremmin?

Kun on aitona ihmisten edessä, on helppoa olla. On helppoa nukahtaa silloin ysiltä illalla, pää täynnä kiitollisuutta ja joskus myös raskaita ajatuksia. Tietäen, että on tehnyt parhaansa. Itsensä ja muiden eteen.

Rakkaudella,

Marissa