Liiankin tuttavallinen

No hei haluutko sä vaikka tulla meille kylään? Juodaan kahvit! Eihän se haittaa, vaikka vasta törmättiin kadulla ekaa kertaa, mutta kun vaikutat niin kivalta tyypiltä. Oikeastaan hei, haluaisitko sä vaikka tulla kesällä meidän mökille? Niin ja mun äidin luona on kiva piha grillata, tuu miehes kanssa mukaan? Laita mulle viestiä! 

Kun lähtee aina täysillä kaikkeen mukaan ja innostuu heti satasella uusista ihmisistä, saa useimmiten myös kokea paljon uusia ihastumisen tunteita. En puhu nyt mistään romanttisessa mielessä tapahtuvasta ihastumisesta, vaan kaipa sellaista voi tapahtua myös ihan kaverillisessakin mielessä. Huomaa toisessa ihmisessä jotain kivaa, aistii samankaltaisuutta ja pian on jo hymy huulilla ja suu käy kuin huomaamatta.

En tiedä onko meidän koko perhe ollut aina tosi tuttavallinen, mutta ainakin itse koen olevani helposti lähestyttävä ja uusiin ihmisiin on aina kiva tutustua. Uuden ihmisen tavatessani oonkin super utelias kuulemaan siitä uudesta tyypistä kaiken ja jos toinen vaan yhtään antaa lankaa josta ottaa kiinni, niin kyllä mä vedän. Kivahan se on ottaa kiinni tarjotusta eleestä tai itse olla se joka tekee sen ensimmäisen eleen. Tähän liittyen mulle on aina ollut vierasta sellainen, ettei uusia tyyppejä otettaisi porukkaan mukaan. Elämä kun kuitenkin vie meitä aina eri suuntiin ja uusia ihmisiä tulee mukaan elämään ihan sattumalta. Se oli musta jo nuorena outoa, että joku halusi aina nähdä vain kaksin, eikä koskaan esitellyt muita ystäviään. Kuulin kun puhuttiin siitä ja siitä kivasta tyypistä, mutta koskaan niitä ei näkynyt missään.

No hei, ota ne mukaan joskus!

Äh, en mä tiedä. Me nähdään meidän omalla porukalla ja meillä on kato vaan meidän omat jutut. Helpompaa niin. 

Koen, että täällä Suomessa me ollaan aika vahvoihin raameihin tottunutta porukkaa ja tahdotaan pitää ne omat rajamme visusti kiinni. Se näkyy tottakai siinä, että ei olla valmiita ottamaan pakolaisia Suomeen, mutta myös ihan tavallisessa arjessa se näkyy siinä, ettei uusia tyyppejä tahdota elämää kovin helposti mukaan. Mulla on jo tarpeeksi kavereita, ei kiitos. Omaan perheeseen ei sotketa kavereita kovin herkästi, eikä siihen omaan kaveriporukkaan kelpaa kukaan ulkopuolinen. Ei, vaikka se ois kuinka hyvä tyyppi. Se kun ilmeisesti vois uhata sitä vanhaa porukkaa ja vaikka viedä jonkun kaverin pois. Työelämässä oon kokenut ihan saman jutun, kasataan ympärille pieni porukka johon muut eivät mahdu ja se osoitetaan juoruamisella ja muita hyljeksimällä. Ja pahoittelut kun kerron kärjistettyjä esimerkkejä, mutta pakko puhua niin, että kaikki ymmärtävät mistä puhua. :)

Itse taas ajattelen ihan päinvastoin ja mun mielestäni ystäviä ja kavereita ei koskaan voi olla liikaa. On upeaa tutustua uusiin ihmisiin ja kutsua heitä kylään. Mitä isompi porukka, sitä enemmän väriä elämässä, eikö vaan? Eikö jokainen uusi ihminen ole rikkaus elämässä? Jokainen sun kuulema tarina ja kokemus, kaikki toisen ajatukset ja mieltymykset? Miksi ne omat rajat pitää olla niin tiukasti kiinni? Miksi mä kuulen usein vaan jonkun kivan tyypin nimen, mutta koskaan en saa tavata häntä?

Joo, me lähdetään ulos perjantaina. Ihan vaan meidän tyttöporukka. Vähän viinii ja silleen, tosi hauskaa! 

Ihanaa, pitäkää hauskaa! (Äh, oiskohan pitänyt taas kysyä voinko mennä mukaan? Mitä jos taas tulee kieltävä vaustaus? )

En myöskään pystynyt ymmärtämään silloin nuorempana, että miksei jotain uutta bussissa tavattua ihmistä saanut heti pyytää kotiin kylään. Kun se tyyppi kerta oli niin mukava ja juttu luisti, niin tottakai ois kiva tutustua lisää. Nykyään ehkä ymmärrän, että ihan jokaiseen hymyyn ei voi luottaa ja toiseen pitää tutustua ensin ehkä vähän enemmän kuin kutsuu omaan kotiinsa aivan vierasta ihmistä. Tai no, riippuu tilanteesta. Taidan mä silloin tällöin silti aina kutsua, jos kuvittelen että siihen toiseen voi luottaa. Oon aina ollut hitusen naivi luottamaan kaikkiin ihmisiin ja onkin tapahtunut kaikenlaista. Ihan vaan nyt esimerkkinä sellainen kiva tapahtuma, kun kaverin kaveri varasti kolme moottoripyörää meiltä kotoa (jep, elämäni kauhein päivä!) kun oli kutsuttu bileisiin mukaan ja luotin siihen, että kyllä nyt kaveri varmasti tuo kivan tyypin mukanaan. No, eipä tuonut. Ja kävi aika huonosti.

Kävelen aina hymy edellä ja omaan suuren kiinnostuksen muihin ihmisiin. Toisaalta sitten taas, oon liiankin herkkä perääntymään, jos huomaan merkkejä, että en olekaan niin toivottu. Jos ei kysellä takaisin, ei kutsuta mukaan, ei vain osoiteta kiinnostusta, niin kyllä mä sitten jään väliin. Välillä oonkin todennut olevani vähän naivi, kuten tuossa jo aiemmin siitä puhuinkin. Kuvittelen liian herkästi, että joku haluaisi tutustua muhun, vain jos itse haluan tutustua siihen toiseen. Eihän kemiat aina ole molemminpuolisia, ei vaikka niin itse kuinka toivoisi.

Moi, keitäs te olette? Onko hyvä meininki? 

Sori, meillä on vähän juttu kesken…

Me ollaan nyt järkätty tässä häitä. Tila on varattu ja kutsut laitettu menemään. Kun me vaihdettiin meilejä meidän juhlatilaa pitävän Jessican kanssa, mä siinä samalla myös mainitsin, että joo tottakai ootte muuten kutsuttuja meidän juhliin mukaan, tulkaa ihmeessä nostamaan malja meidän kanssa, kun ootte siellä tilalla muutenkin! Mun ihmetykseksi Jessica kertoi, että tämä oli heidän 20 vuotta kestäneellä urallaan ensimmäinen kerta, kun joku pyytää heitäkin juhlaan mukaan. Olin aidosti yllättynytNiin, eikai se sitten ole normaalia, että on heti intona kutsumassa kaikki mukaan ja haluaa kertoa, että hei kun tää nyt on teidän paikka, niin tulkaa ihmeessä. Meillä on aika pienet häät ja vaikka sinne on kutsuttu rajattu porukka (tila on pieni) niin kyllähän nyt isäntäväki voi nostaa meidän kanssa maljan jos ehtivät. He siis ovat siellä töissä koko illan ja yön muutenkin, joten pitääkö heidän tosiaan olla vain töissä? Eivätkös hei voisi nostaa maljan meidän kanssa, kun kerta meidän juhlassa ovat muutenkin mukana?

Mutta juu, ilmeisesti se ei ole normaalia. Innostun joskus vähän liian nopeasti. Kun joku antaa mulle sitä lankaa ja nappaan kiinni, useimmiten tilanne etenee hyvään suuntaan. Tottakai joskus saatan myös kupsahtaa aika nopeasti kun tajuan, että se langanpää olikin vähän kuin vahingossa ojennettu. Mutta sellaista sattuu ja sitä se elämä on. Luonteelleni kun en voi mitään ja musta on aina ihana tutustua uusiin ihmisiin. Jos ei se toinen ole halukas tutustumaan, niin homma jää usein siihen. Niin tai käyhän siinä myös joskus niin, että itsekään en ole enää pienen juttelun jälkeen kiinnostunut. Eihän kaikkien kemiat kohtaa eikä jokaisen kanssa voi olla sama sävel. Se on ihan normaalia. :)

Nyt ois hauska kuulla, että mitä te olette aiheesta mieltä? Ollaanko me tosi rajoittunutta porukkaa ja pitäisikö niitä rajoja vähän avata? Vai oonko mä vaan liiankin tuttavallinen ja ei sitä niin vain kuulu tutustua uusiin ihmisiin ja raahata ihan joka paikkaan mukaan? Kertokaa mitä ajatuksia heräsi. <3 :)

12 thoughts on “Liiankin tuttavallinen

  1. Tää teksti voisi olla melkein kuin mitä itse olisin kirjoittanut!!
    Mä oon todella suorasukainen, jos tuntuu menevän kemiat yksiin kenen tahansa kanssa!
    ”Hei, sä oot tosi mukava, juttu luistaa – let’s get to know each other!” ja välillä tuntuu, että innokkuudellani pelästytän ihmisiä poiskin.. Samoin kutsun mielelläni samanmielisiä ihmisiä mukaan happeninkiin xyz, jos se on ok muulle porukalle, koska the more the merrier! Ja kyllä, kavereita ei voi olla liikaa! :D

    Tykkää

  2. Mä oon muuttanu elämäni aikana about 2 vuoden välein (eli tähän mennessä asunu 15 eri asunnossa ja 4 eri paikkakunnalla). Monesti harmittaa että ei ole ”kotikotia” eikä tunnu kuuluvansa mihinkään. Kun joku kysyy, mistä oon kotoisin nii vastaus vaihtuu vähä tyypistä riippuen.. Läheltä Helsinkiä, Hyvinkäältä, Mäntsälästä, tai no, syrjäkylältä Mäntsälästä – vai oonko tamperelainen kuitenkin. En tiiä itekää. Mut mikä hyöty tästä on ollut mun elämässä, on saanut ja vähän joutunutkin etsimään aina uusia tyyppejä elämään. Lapsesta asti hankkinut aina uusia kavereita, kun asuinpaikka ja koulu muuttunut. Tyypit, joihin tutustuin 7 luokalla (edellee ollaan ystäviä) nauraa vielä nykysinkin sitä, ku 13-vuotiaana menin vaa niiden porukan luo ja kysyi ”voinks mä tulla mukaa teijä jengii?” :’D Joopa joo.

    Mutta siis mistä tää pitkä kommentti niin sun hyvästä postausaiheesta! Pystyn samaistumaan tohon et on vähä liianki avoin ja naiivi välillä ihmisten kanssa. Multaki varastettu rahat kerran ku ei kaikki ollukaa nii luotettavia… Mut hyvää on se, et monta huikeeta hetkeä on vietetty ku oon yhdistelly kaikkia kaveriporukoita ja yhdessä lähetty juhlimaan tms. Hassu pelko, että hyvät tyypit ei olis vieläki hienompia yhdessä. Ei multa ainakaa oo kavereita viety vaikka oon ihmisiä tutustuttanut toisiinsa. Mutta oon kyllä kuulu juurikin nämä sun mainitsemat epäilykset…. kai osa ihmisistä sit haluaa olla vaan siinä omassa pienessä inside-porukassa. Tiedä sitten miksi (?)

    Tykkää

  3. Mä oon välillä ihan samanlainen. Tutustun todella herkästi uusiin ihmisiin ja ystäviä on tullut löydettyä vähän sieltä sun täältä. En oikein jaksa sellaista väkinäistä kaavan mukaan tutustumista ja jos joku ihminen tuntuu hyvältä tyypiltä niin aika nopeasti kerron itsestänikin avoimesti ja ehdotan tekemistä. :D Toki se on joskus ollut vähän huonokin juttu, kun on tullut koettua sitten pieniä pettymyksiäkin, mutta onneksi suurin osa jutuista on olleet positiivisia ja elämään on jäänyt ihania ystäviä. Koen myös nykyään että ihan hyvin voi tutustuttaa ystäviä toisiinsa ja varsinkin mulla, kun ei ole mitään selkeää kaveriporukkaa juurikaan vaan yksittäisiä hyviä ystäviä niin on ihan huippua, kun nähdään muutaman kanssa nykyään esimerkiksi kolmistaan! Nykyään myös siskonkin kanssa menee vähän niin että tunnetaan toistemmekin kavereita eikä ole mikään ongelma mennä vaikka yhtäkkiä siskon ja sen kaverin kanssa rannalle. Uskon, että kun vanhenee niin tuollaisesta tulee entistä luonnollisempaa.

    Ja aivan ihana ele tuo, että kutsuit isäntäväkeä juhliin! <3 Juuri tuollaisia eleitä tarvitaan tähän maailmaan lisää!

    Terveisin se innokas, joka tarjosi Instagramissa lastenhoitoapua ja tapaa mielellään uusia ihmisiä! :DD

    Tykkää

  4. Kun vain mäkin kohtaisin jonkun tuollaisen mukavan ihmisen, kun itselläni ei ole kavereita/ystäviä ollenkaan työn ulkopuolella! Voihan tuon ominaisuuden ajatella niinkin, että voit tuottaa sillä iloa henkilölle, jolla ei ehkä ole paljon sosiaalisia kontakteja samalla, kun noudatat itsellesi luontaista toimintatapaa eli win-win! Kaikille uusiin ihmisiin tutustuminen ei käy helposti esim. koulun tms. ulkopuolella, joten mielestäni tuota ominaisuutta ja rohkeutta kannattaa vaalia.

    Tykkää

  5. Hei itse toivoisin olevani hieman rennompi ns. alkututustumisvaiheessa. Luulen että se on kotoa opittu tapa, äitini on hieman erakkomainen nykyään varsinkin ja pienenä muistan kun isäni oli vielä elossa että oli tarkkaa kavereiden kutsumisen kanssa, tai vaikka ruoka-aikaan, meillä ei toisten lapsia ruokittu :/ Itse olen viime vuosina vasta oppinut kutsumaan kylään toisia, en ole aiemmin niitä sanoja saanut ulos suustani, mutta sitten itse olen osannut kutsua itseni kylään toisille. En tiedä mikä oman reviirin suojelu on ollut itselläni tässä asiassa ja myös tuo että kahvittelun ehdottaminen jossain kahvilassa puoli tutun kanssa on sellainen että tuputanko seuraani liikaa. Olen ehdottoman samaa mieltä siitä että kavereita ei voi olla liikaa! Arvostan tuota tuttavallisuutta ja siitä olen oppinut nykyiseltä avopuolisoltani lisää :)

    Tykkää

  6. Huvittaa. Löysin ihan itseni tästä sun kirjoituksesta! :D Muutaman rupattelukerran jälkeen olen yleensä jo innokas pyytämään kahville kotiin. Varsinkin jos siltä toiselta osapuolelta saa jonkunlaista vastakaikua. Musta positiivinen uteliaisuus toista kohtaan kertoo yleensä siitä, että se toinen on aidosti kiinnostunut susta… Eihän sekään aina näin ole, mut mä olen melko ennakkoluuloton ja hyväuskoinen ihmisistä. Välillä ehkä liiankin, ja olen myös miettinyt, et miksei kaikki ihmiset halua lisää ihania ihmisiä ympärilleen. :)

    Tykkää

  7. Olipa taas ihana teksti! Itse en ole kovin hyvä tällaisessa tutustumisessa tai eri kaveriporukoiden yhdistämisessä. Periaatteessa ei ole mitään tätä vastaan, mutta en vain itse osaa toimia ”yhteyshenkilönä”, ja koen helposti tilanteen kiusallisena, jos minun pitäisi vastata tästä tutustuttamisesta.
    Ihailen kuitenkin kovasti tällaista taitoa ja avoimuutta ihmissuhteita kohtaan. Pitäisi itsekin harjoitella tätä enemmän ja ottaa rohkeammin kontaktia muihin. Kiitos tästä inspiroivasta ja lämminhenkisestä kirjoituksesta! Vaikutat aivan ihanalta ja mukavan helpostilähestyttävältä ihmiseltä <3 Pidä tuo mahtava asenteesi!

    Tykkää

  8. Voi että, olisipa mukava tutustua suhun! :D Itekin oon niin monesti ärsyyntynyt juuri tuosta, että kaveriporukat pidetään visusti erillään, ja niihin porukoihin on aika mahdotonta päästä mukaan, kun ne ovat kerran muodostuneet. Minulla ei ole peruskouluaikojen jälkeen ollut mitään selkeää kaveriporukkaa vaan paljon eri kuvioista tuttuja kavereita, joista suurin osa ei tunne toisiaan, ja opiskelupaikoissa olen aina jotenkin jäänyt sivuun niistä ydinporukoista, vaikka olen puhelias ja innokas tutustumaan uusiin ihmisiin. Vierastan vaan niin paljon sitä porukoitumiskulttuuria, etten oikeastaan edes halua olla mukana siinä vaan tutustua avoimin mielin moniin erilaisiin ihmisiin :) Tässä viime aikoina olen myös yrittänyt kovasti tutustuttaa kavereitani toisiinsa järkkäämällä juhlia ja illanistujaisia silloin tällöin, ja tähän asti kokemukset ovat olleet ihan mahtavia! Uusien ihmisten kanssa huomaan kyllä arastelevani aika paljon sitä kahville kysymistä tai muutenkin ystävystymisen yrittämistä, se tuntuu melkein yhtä pelottavalta kuin tekisi aloitteen romanttisessa mielessä, jos ei tiedä toisen tunteista mitään :D Minusta olisi ihanaa ja niin paljon helpompaa, jos kaikki toimisivat niin kuin sinä :)

    Tykkää

  9. Hei! Ei liity tähän tekstiin niin mitenkään, mutta leveilijän mustikkapiirakan ohjetta kaipaan :D Löysin vanhan blogitekstin, mutta kuvat eli se itse ohje oli pudonnut pois. Harmittaa, etten aikoinaan ottanut tätä kerrassaan niin loistavaa ohjetta ylös! Saisiko sen vielä näkyviin? :)

    Tykkää

  10. Oon samanlainen! Helposti tutustun ihmisiin ja höpöttelen ja kyselen kaikenlaista, mitä ehkä yleensä kysellä heti aluksi :D
    Illanistujaisiin kutsun kavereita ja yleensä pyydän tuomaan jonku kaverin heidän toisesta kaveriporukasta, koska on vaa hauskempaa mitä enemmän jengiä ja uusia tuttavuuksia! Harmittaa, kun yleensä on aina ne samat naamat ja esim. sinkkuna tässä elellään niin ois hauska tutustua uusiin tyyppeihin kavereiden kautta ;)

    Tykkää

  11. Mä en oo ollu koskaan kauheen sosiaalinen, mutta nyt kun oon ollu 9kk vauvan kanssa kotona oon alkanu kaipaa ihmisiä ympärille. Ens viikolla alkaa perhekerhot ja päätin että pakko vaan lähtee (oon myös tosi huono lähtee mihinkään). Toivottavasti siellä on joku joka vetää mun langasta.

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s