Miksi minä näen sen, mitä sinä et?

Kuinka moni on kokenut seuraavanlaisen tilanteen: Olette viettäneet kavereiden kanssa yhdessä iltaa ja tilanteesta on otettu paljon kuvia. Katselet jälkikäteen kuvia, joissa sinä olet ja mietit, että niinä on useissa jotain vikaa. Muut kyllä kehuvat kuviasi, mutta sinä itse et ihan ymmärrä mistä ne puhuvat. Mullahan on tossakin kauhea kaksoisleuka, ja ilme tässä yhdessä kuvassa on ihan että hyi yök. Näytät toisille sun mielestäsi sen parhaan kuvan ja muut saattavat sanoa, että se on niistä kuvista kaikista huonoin juuri sinusta. Ethän sä näytä tässä yhtään itseltäs! Onhan se ihan kiva, mut valitse mieluummin tämä tai tämä? 

Mietit asiaa ja lopulta julkaiset itsestäsi ehkä juuri sen kuvan, mitä muut eivät ymmärrä, mutta omasta mielestäsi se on kaikkein paras ja ylpeänä laitat sen esille. Mikä on musta ihan oikein, koska eikös se niin mene, että itse pitää olla tyytyväinen tekoihinsa ja itseensä, ei muiden. Jos julkaisisit kuvan vain muiden painostuksesta, et olisi lopulta yhtään tyytyväinen. Vai olenko ihan väärässä?

Nostaisin silti vielä huomion siihen, miksi me nähdään toisemme aina niin erilaisin silmin. Miksi me itse katsotaan itseämme usein niin kriittisesti? Miksei me nähdä samoja kauniita vivahteista itsessämme kuten muut näkevät?

Jos tää tilanne ei soittanut sulle kelloja, niin ehkä sä olet vain todella poikkeuksellinen yksilö ja olet jo nuoresta asti ymmärtänyt sen, että on turha katsoa itseään liian tarkkaan. Oot ehkä sellainen ihminen, jota olen koko elämäni ihaillut ja katsonut ylöspäin? Oon nimittäin aina ihaillut itsevarmoja ja itseään varmuudella kantavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät kritisoi itseään jatkuvasti ja samalla muita, kun yrittävät nostaa itseään liikaa jalustalle. Koska itsevarmuus ei ole muiden polkemista alas, vaan itsevarmuus on sitä, että tahdot nostaa muutkin mukanasi ylös.

Nykyään musta on upeaa ajatella, että itsekin olen ehkä jonkun silmissä ihailtava. Ei, en mä sitä ihailua itsessään kaipaa, vaan musta on tosi mahtavaa tajuta, että vuosien työn jälkeen olen itsevarma ja mua ei niin vain heilauta muiden arvostelut, eikä ainakaan mun oma arvosteluni. En arvostele enää itseäni samoin kuten joskun ennen, enkä ainakaan ulkoisista seikoista. En koe tarpeelliseksi arvioida esimerkiksi omia kuviani tai vaikka peilikuvaa lähtiessäni ulos. Minä olen minä ja vain teoilla on merkitys, ei ulkomuodolla. Koska kai tekin jo tiedätte sen, että mitä paremmin käyttäytyy muita kohtaan ja mitä enemmän hymyilee, sitä paremmalta myös näyttää muiden silmissä? Ehkä omissakin? ;)

Jostain syystä luonnollisuudesta on tullut mulle todella tärkeää ja siinä missä joku ehkä ihailee vahvaa meikkiä, on musta puhdas iho ja kasvot se kaikkein kaunein asuste ihmisillä. Lähes kaikki jotka olen nähnyt sekä ilman meikkiä, että meikillä, ovat aina kauneimpia ilman pakkeleita kasvoilla. Ilman mitään maskia, joka peittäisi sen ihmisen omat vahvat piirteet. Ne, joiden kanssa hän on syntynyt ja joita hän on omilla elämänvalinnoillaan vahvistanut. Juuri ne piirteet mä mieluiten näen ja niistä aistin kuka se ihminen oikeastaan edes on. Vahvan pakkelin alta sitä ihmistä ei näe samoin, ei aitona.

Tuli muuten myös mieleen sellainen ajatus, että eihän se ole ihme, että ulkopuolelta ihmiset näkevät meidät aivan erilaisin silmin, sillä katsotaanhan me toisiamme ihan eri kulmasta. Peilikuvaa katsotaan usein aivan liian läheltä, samoin niitä meistä otettuja kuvia tihrustellaan liian tarkkaan läheltä. Siksi voisi olla hyvä nähdä itsestään vaikka videokuvaa, joka on otettu toisen kulmasta katseltuna. Näetkö jotain erilaista? Huomaatko samat kauniit hymykuopat, kun sun ystäväsikin sussa aina näkee? Näetkö sä saman kiltteyden silmissä? Et välttämättä näe, sillä sun huomio kiinnittyy vielä vääriin asioihin. Kun sä kohdistat katseen vaikka niihin isoihin pohkeisiin, joista et itsessäsi yhtään pidä, niin kaikki muu jää huomaamatta. Kun katse on naulattuna yhteen kohtaan, piilottaa se taakseen kaikki muut kauniit piirteet, joiden valoa et enää näe.

Sen olen itse oppinut, että kun keskittyy enemmän hyviin kohtiin itsessään, alkaa ne niin sanotut huonot puolet jäädä parempien puolin varjoon. Nimimerkillä Marissa, joka ennen vihasi isoja reisiään ja pieniä rintojaan, mutta nykyään ymmärtää, että ne reidet ovat vahvemmat kuin monella muulla ja ne pienet rinnat ovat nykyään täynnä maitoa, jolla ravitaan pientä lasta. Tarvitseeko rintoja oikeastaan mihinkään muuhun? En keksi syytä, että tarvitsisi. Sen sijaan vahvoja reisiä tarvitaan päivittäin.

Sä olet niin kekseliäs, kunpa mäkin olisin! 

Mun pointtini tässä aiheessa oli kai se, että yrittäkää keskittyä enemmän niihin hyviin puoliin itsessänne ja unohtakaa liika arvostelu. Jos joku joskus kehuu teitä jostain osaamisesta tai vaikka kasvojenpiirteestä, niin ottakaa ne sanat tosissanne. Me suomalaiset vähätellään itseämme ihan kauheasti ja mullekin meni vuosia ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että muiden kehut ihan oikeasti kannattaa ottaa tosissaan vastaan. Sä olet niin kekseliäs, kunpa mäkin olisin, sanoi joku tärkeä ihminen joskus ja mulla kesti aika pitkään sisäistää ne sanat. Ensinnäkin se, että hän ihaili mua jossain ja toisena se, että minäkö muka kekseliäs. Nykyään kannan ylpeänä ajatusta niistä sanoista. Miten hienolta tuntuu, että joku pitää mua kekseliäänä. Taidan pitää vähän jo itsekin. ;)

Palatakseni vielä tuohon alun esimerkkiin kuvista ja siitä miten eri tavoin me itse itsemme kuvissa nähdään kuin muut, niin nuorempana mulle oli itsellenikin tosi tarkkaa mitä kuvia missäkin näkyy. Nykyään taas on oikeastaan ihan sama minkälaisen kuvan joku musta julkaisee. En koe että sillä on niin suurta merkitystä, että onko mulla aina se täydellinen ilme kuvassa tai hyvä asento, jotta mun vartalo näyttäisi hoikalta ja täydelliseltä.

Luotan myös siihen, että mun läheiset julkaisee musta kuvia, joissa en näytä ihan pässiltä. Tottakai, koska niinhän välittävä ihminen tekee. Itsekin valikoin tarkkaan kuvat, joissa mun silmissäni ystävät näyttävät hyvältä. Tottakai tahdon tuoda ihmisistä heidän parhaat puolensa esiin. Joskus olen myös huomannut, että saatan julkaista kuvan, jossa itse näytän hassulta (omaan silmääni siis) ja ystäväni hyvältä. Niin se vain ajatusmaailma muuttuu ja kun kiinnittää katseensa tarkemmin muihin hyvässä mielessä, loppuu se omaan napaan tuijotus ja keskittyminen aivan vääriin asioihin ja ihmisiin. Kun katse kohdistaa tärkeisiin asioihin, alkaa havainnoida enemmän asioita ympäristöstä ja ehkä myös alkaa olla itselleen armollisempi. Näin ainakin itse oon kokenut tapahtuvan. En tiedä ootko sä ehkä havainnoinut saman?

<3

Kuvat otettu vuosi sitten Nizzassa. :)

10 thoughts on “Miksi minä näen sen, mitä sinä et?

  1. Hyvä kirjoitus! Itselläni on ainakin todella paljon opeteltavaa itsensä hyväksymisen kanssa. Jostain sitä varmuutta täytyisi saada lisää. Ihan liikaa pohdin ulkonäköä ja juuri sitä millaisia kuvia voin julkaista. Tämä postaus antoi taas aihetta ajatella asiaa :)

    Tykkää

  2. Mua kyllä odotus ja äitiys vähän muutti. Tukan laitan yhä ja kynnet on lakattu. Tykkään myös pukeutua nätisti,mutta nykyisin meikkaan tosi harvoin. Moni on kehunutkin mun ihoa lähiaikoinan. Itse en ole sitä pitänyt mitenkään erikoisen kuulaana, mutta kai se sitten on. Heh. 😀😇

    Tykkää

  3. Hyviä ajatuksia ja nyökyttelinkin täällä aika monen kohdalla :) Olen joskus pohdiskellut suhdettani meikkaamiseen ja ehostamiseen, sillä itselläni se alkoi nimenomaan huonon ihon/aknen peittämisenä. Meikkaaminen on jatkunut vaikka ihon sainkin kuntoon ja nyt koen, että minun ei tarvitse enää peitellä epäkohtiani. Meikkaan, koska pidän siitä, mutta toisaalta koen myös pienen ehostuksen korostavan parhaita puoliani. Onkohan tässä siis kuitenkin taustalla ajatuksia siitä, että olen kauniimpi meikillä kuin ilman? Tiedä häntä, pitäisi joskus kysyä tuttujen mielipidettä :)

    Tervettä itsevarmuutta pitäisi kehittää myös sen suhteen, että ei ajattelisi niin paljon muiden ajatuksia ja sitä, että mitähän muut nyt ovat tästä mieltä – pääsisi monissa asioissa paljon helpommalla tässä elämässä, kun osaisi vähän hellittää :D Mutta eihän se auta kuin tietoisesti harjoitella ja muuttaa ajatusmallejaan :)

    Tykkää

    1. Uskon, että lähimmäiset kyllä sanovat totuuden, jos kysäiset mitä ovat mieltä. :) Kyllä mäkin tykkään joskus meikkiä laittaa ja ehkä se on myös niin, että pieni meikki korostaa myös niitä parhaita puolia. Musta on vaan niin jännä, miten tosiaan usein itsestäni kaikki näyttävät aina paremmalta ilman meikkiä, tai ainakin sellaisella luonnollisella meikillä.

      Ymmärrän täysin, että on halunnut peittää akne jälkiä, sillä kaikki tekevät niin. Kun sitä ei näe katukuvassa, tulee heti mieleen että se pitää peittää. Itselläni ei ole aknea ollut, ei ainakaan kovin pahana, joten en voi edes tietää miltä tuntuu kun kasvot on aivan arpien peitossa. Sinä siis tiedät parhaiten miten itseäsi tahdot ehostaa ja millaisena on itsevarmin olo <3 :)

      Pikkuhiljaa ne ajatusmallit muuttuu, kun tiedostaa, että on jotain mitä kehittää. Terve itsevarmuus ei muilta kysele, mutta haluaa kyllä tehdä kaikki parhain päin niin, että muillakin on hyvä olla. Ainakin näin sen ajattelisin :)

      Tykkää

  4. Voi miten ihana postaus! Hymyilyttää ja samoja juttuja oon miettiny! Eniten kolahti tuo sun itsevarmuuden määritelmä: ei itsensä ylemmäs nostaminen vaan muiden nappaaminen mukaan sinne yläilmoihin :)

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s