Paluu juoksupolulle

Ennen kuin sain itseni kirjoittamaan näitä sanoja, mietin pitkään että tahdonko. Kannattaako asioista huudella ääneen, jos sitä vaikka pelästyy ja ei saakaan itseään liikkeelle? Mitä sitten tapahtuu, pettyykö itseensä? Onneksi en antanut näille ajatuksille sen kummemmin sijaa ja päätin, että tottakai tästä asiasta pitää jutella ääneen. Ehkä siellä on joku muukin joka vielä pohtii liikkeelle lähtöä ja sitä, kannattaako tavoitteita edes asettaa, jos ei ole aivan varma siitä onko omat odotukset realistisia.

Synnytyksestä on nyt aikaa neljä kuukautta ja 13 päivää. Suosituksena oli, että olisin puoli vuotta juoksematta, mutta se oli vain yleinen suositus. Olin itseasiassa ajatellut, että noudatan suositusta, kun ei tässä nyt ole kiire mihinkään ja muitakin muotoja treenailla löytyy. Vaunulenkit on tosiaan yllättävän raskaita ja kun tuolla paahtaa mäkiä ees taas ylös ja alas, nousee kunto nopeasti. Hien saa siis pintaan muutenkin kuin juosten tai hyppien. Kun postiin sitten kilahti kutsu juosta Sportyfeel HCR toukokuussa, heräsi ajatus uudestaan mieleeni. Olisinko valmis juoksemaan? Saanko itseni juoksukuntoon toukokuuhun mennessä? Vastausta ei vrmasti vielä voi täysin tietää, että mutta ainakin päätin yrittää. Keho tuntuu hyvältä ja jaloissa on voimaa. Mun lantionpohjalihakseni ovat myös hyvässä kunnossa, eikä tosiaan erkaumaakaan enää ole.

Joten hei – miksipä ei! ;)

Versio 2
Mukaan lähtee myös ystäväni Elina. Kiitos tsempistä menee hänelle, ilman tämän tytön tukea tuskin olisin uskaltautunut lähteä mukaan haasteeseen! <3

Juoksu on ennen ollut mulle todella rakas harrastus ja sitä se on edelleen, vaikka en oo aikoihin päässyt harrastamaan kunnolla. Ennen syynä oli selkä ja kun siitä vaivasta oli päästy, tulin raskaaksi. Juoksulenkit on olleet viime vuosina vähissä, mutta muuta treeniä on tottakai tullut tehtyä. Viimeisten viikkojen aikana oon päässyt pari kertaa juoksulenkille testaamaan omaa kuntoani. Vastoin kaikkia luulojani, oli juoksu todella helppoa ja sujuvaa. Woohoo! Jalat on kulkeneet kuin ilman käskyä ja olo on ollut juostessa kevyt. Vaunulenkeistä on siis ollut ilmeisesti suuri hyöty ja tulihan mun raskausaikanakin käveltyä ihan sinne loppuun saakka päivittäin pitkiäkin lenkkejä. Peruskunto on näemmä hallussa, siinäpä ehkä syy miksi juoksu tuntuu hyvältä vaikka taukoa treeneissä onkin. Näin ainakin arvelen. :)

Se miksi aluksikin himmailin juoksun suhteen ja miksi edelleenki aion oottaa iisisti, on samat syyt joista ihana lukijani Aurora muistutti tässä postauksessa. Puhun nyt mahdollisista haavereista myöhemmin, kuten kohdunlaskeumasta. Tiedän, että moni ajattelee olevansa kunnossa nyt, mutta muistetaanko asioita ajatella tarpeeksi myös pitkällä tähtäimellä? Kun intoa on liikaa, on vaikea malttaa mielensä. On helpompi uskotella itsellensä olevansa hyvässä kunnossa, vaikka totuus olisi lopulta aivan muuta. Into sumentaa mielen.

Muistan itse, kun selkäni meni vuosia sitten ja piti yhtäkkiä pysähtyä. Silloin tuntui todella vaikealta levätä, se tuntui jopa mahdottomalta. Pariin kertaan teinkin sen virheen, että lähdin liian aikaisin liikkeelle ja siksi parantuminen hidastui. Sain moneen kertaan kirota oman hölmöyteni, mutta onneksi lopulta rauhoituin ja opin tärkeän uuden asian, nimittäin arvostamaan omaa kehoani enemmän. Opin, että joskus on osattava rauhoittua, jottei enempää haavereita satu. Opin arvostamaan lepoa. Tällä hetkellä ollaan hieman eri tilanteessa, sillä kipuja ei ole ja omaa kuntoa ei voi sitä kautta arvioida, joten on oltava vieläkin varovaisempi. Siksi lähden erittäin kevyesti liikkeelle juoksun kanssa, pidän lantionpohjalihasten huoltoa kuvioissa mukana ja muistan, että maltti on todellakin valttia. Ihan sama kuinka kliseinen ja tylsä lausahdus se on, niin muistettava se on silti. Tarkoitus on voida juosta aina vanhaan ikään saakka, joten tuskinpa se parin kuukauden himmailu menoa haittaa. :)

IMG_8009

Iso kiitos Urheiluliitto, että sain kutsun tulla mukaan juoksemaan Helsinki City Runissa. En voi luvata, että juoksen koko matkan toukokuussa, mutta voin luvata yrittäväni parhaani. Intoa ainakin riittää ja jaloissa ja kehossa on jo superisti voimaa pelkästään siitä tiedosta, että olen jälleen päässyt juoksemaan. Lenkkipolulla kulkee siis juuri nyt hyvin, toivotaan että näin on jatkossakin. :)

Juostessa muu maailma unohtuu, mieli kirkastuu ja tulee enemmän kuin onnellinen olo. Vai mitä sinä sanot, miltä juoksu susta itsestäsi tuntuu? :)

7 thoughts on “Paluu juoksupolulle

  1. Just raapustin omia mietteitä samasta aiheesta, hihi.
    Mä oon susta hurjan ylpeä! Senkin vuoksi, että osaat niin järkevästi suhtautua tähän ja edetä oman olon ja tuntemusten mukaan. <3 Ja kuten puhuttiin, vaikka ei ede juoksisi koko matkaa, niin vaatii suurta rohkeutta lähteä mukaan. Oot kyllä supermama.

    Tykkää

  2. Täälläkin yksi joka kovasti tykkää juoksusta ja aloitteli raskauden jälkeen juoksun myös maltilla omaa oloaan kuunnellen. Nyt lenkkeihin on tullut tauko kun olen käynyt enemmän salilla enkä ole talvijuoksija. Talvea rakastan ja ulkona tykkään olla mutta jostain syystä en talvella saa itseäni juoksulenkille. Kevään koittaessa kutsuu taas minun lenkkipolkuni. Mutta olet todella hienoilla ajatuksilla liikenteessä ja voi olla ylpeä kun uskallat lähteä kokeilemaan. Ja ylpeä saat olla itsestäsi oli lopputulos mikä tahansa :)

    Tykkää

    1. Huomaan ihan saman, että talvella ei tule juostua yhtä paljon kuin muuten! Nyt tyätyy vaan yrittää vähän väkisinkin, että saisi juoksukuntoa takaisin. Ja onneksi vaunulenkitkin kehittää kuntoa :)

      Kiitos tsempeistä Mia! :)

      Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s