Syyllisyys

dsc07229

Oon pähkäillyt tässä nyt varmaan kymmenen minuuttia, että mitä kirjoittaisin. Vielä eilen illalla, kun kävelin ulkona, oli mielessä tuhat ja yksi ideaa, mutta nyt niitä ei kuulu missään. Humisee päässä ja vaikka sain vihdoin kolmannella yrittämällä Allun hetkeksi nukkumaan (jes!) ja olisi aikaa istua tässä hetki, niin ei vain toimi. Yhä vaan humisee.

Se se ongelma kirjoittamisessa on, että sanat ei synny käskemällä. Olisi hirmuisesti ajatuksia ja uusia tuntemuksia joista kertoa, mutta mikään niistä asioista ei oikein luonnistu sanoiksi asti, kun joudun tekemään sen kaiken juuri sillä hetkellä, kun olisi se 20 minuuttia aikaa. Joinain päivinä ei ole sitäkään. Luovuus ei herää sussa esiin käskien, sanoi mulle ystävä eilen. Anna itselles aikaa, älä tee mitään nyt ja keskity vain olemaan. Kerrankin. Heh, musta tuntuu että mä aina vain olen ja möllötän. En saa mitään aikaan. Oon täällä omine ajatuksineni, jotka pyörivät lähinnä kodin pölyjen tahtiin. Välillä nään ihania ystäviä kävelyllä ja välillä ne ihanat ystävät on tulleet käymään. Perhettä ja sukuakin täällä on pyörinyt kiitettävästi, se on tuntunut hyvältä. Tuntuu hyvältä, kun joku soittaa, että miten mä jaksan ja mitä kuuluu meidän perheelle. Kaikkein eniten tuntuu mahtavalta se, että niin moni on kutsunut itseään kylään. Multa kun se on kiireessä ja väsymyksessä on jäänyt, mutta läheisest on onneksi huomanneet itse pitää yhteyttä. Kiitos siitä. Pari yllärivierastakin ollaan saatu ovelle, ja vaikka tiedän että moni ei siitä pitäisi, niin musta se on ollut super hauskaa. Yllätyksen on aina ihania!

Syyllisyys otsikossa tulee siitä, että mä en kykene tällä hetkellä olemaan mitään muuta kuin väsynyt äiti. Keskityn vain tähän hetkeen ja siihen, että pysyisin päivisin hereillä ja järjissäni. Arki ei ole vielä meillä rutiinia ja kun lapsi on aika rauhtaton tapaus (olin itsekin, joten tiesin mitä tilasin! ) niin kaikki energia menee siihen. Syyllisyys tulee siitä, että en ole ollut ystävilleni oikea ystävä. Yritän pitää yhteyttä, mutta sitten se jää kaiken muun ohella ja kuluu päiviä, kun huomaan unohtaneeni edes vastata puhelimeen tai viesteihin. Kaikista hienoin juttu on kuitenkin se, että kaikki ovat tuntuneet tajuavan, mistä on kyse. Jokainen on todennut, että ei se kaveruus sieltä katoa, vaikka kuinka olisin kadoksissa. Kunhan en itseäni kadota, sanoi eilen ystäväni, kun vuodatin tuntemuksiani tästäkin aiheesta. Heh, en kadota, vaikka välillä siltä tuntuukin. Tuntuu, että se vanha Marissa on kadonnut ja tilalla on ihan uusi ihminen. Väsynyt, huonomuistinen, hiljainen, hauras nainen, jota en ole ennen tavannut. No, esittelen tänään hänet nyt sitten teillekin. Kasvoista sitä ei aina näe, mutta äänestä sen kuulee. Kaiken sen hämmennyksen.

dsc07228

Nämä kuvat on otettu kaksi päivää sitten, kun me oltiin matkalla mummolaan lettuja syömään. Laitoin kasvoille ripsiväriä ekaan kertaan viikkoihin ja voi että, se tuntui niin erityiseltä. Hitsit, tältäkö mä näytän! Puin päälleni myös vaihteeksi  muutakin kuin imetysliivit ja verkkarit. Hei, mulla on muuten uumakin vielä tallessa ja vanhat vaatteet mahtuu jo päälle. Vau! Oli piristävää näyttää välillä vähän enemmän ihmiseltä ja lähteä ulos ovesta kasvoilla säihkyä ripsissä. Se teki jo ihmeitä, luulenpa että väsymys ei näkynyt niin kauas. Ainakin toivon niin ;)

Syyllisyys tulee usein siitä, kun miettii vähän liikaa. Te tiedätte mut, en ole se joka ei ajattelisi jatkuvasti muita ja ei miettisi, että mitä tapahtuu seuraavaksi. En voi irroittaa otettani, enkä voi vain olla, jos tiedän, että jotain olisi tehtävänä. Tämä pätee ihan kaikkeen. Suhteisiin, kodin laittamiseen, tulevaisuuteen, läheisen hätään. Onneksi oon myös oppinut vanhemmiten puhumaan näistä asioita, niin ei ole kenelläkään syytä loukkaantua. Ainakin tietävät syyn, miksi olen erilainen. Samalla ymmärrän itsekin itseäni paremmin, kun puhun asioista oikeilla sanoilla. Mutta sitä se elämä kai on, että jatkuvasti tulee uusia asioita joita käsitellä ja kohdata. Tällä hetkellä se on tämä äitiys. Siinä tosissaan riittää pureskeltavaa.

Ehkä joku ymmärtää nämä ajatukset ja voi samaistua. Ootko sä jossain elämäntilanteessa tuntenut samoin? 

4 thoughts on “Syyllisyys

  1. Täällä yksi joka tietää tilanteen ja tunteen. Mulla unohtuu puhelin usein äänettömälle ja unohdan vastata siihen et ihmiset on yrittänyt tavoittaa. Se harmittaa ehkä eniten. Tuntuu vaan niin et haluis rauhallisen hetken vastaamiseen, mut eipä niitä juuri oo, niin sit ne unohtuu :( Vauvan ensimmäisten kuukausien aikana olin huono sopimaan tapaamisia, mutta nyt 5kk kohdalla sekin on helpompaa. Toisaalta on raskasta tuntea syyllisyyttä siitä et ei oo enää samanlainen, mutta toisaalta oon mä kyllä nauttinutkin tästä vauvakuplassa olemisesta :)

    Tykkää

    1. Kiva saada vertaistukea aiheeseen! Täysin samat ajatukset sun kanssa, ois niin kiva voida kirjoittaa esim viestit kahdella kädellä (usein vain yksi vapaana ja ärsyttää naputella yhdellä sormella :D) ja puhelimessakin ois kiva puhua rauhassa. Siksi mun puhelut on muille harvassa, kun soitan vain lenkiltä jos olen siellä yksin. Ja no, joskus ei vaan jaksa soitella, kun on niin poikki.. Taidan tosiaan tietää mistä puhun :)

      Eiköhän tämä ajan kanssa helpota, myöhemmin sitten on enemmän aikaa ja voimia taas. :)

      Tykkää

  2. Samoja tuntemuksia olen käynyt läpi itsekin, mutta vähän eri syistä. Parasta ystävääni en ole taas nähnyt sitten helmikuun eikä olla paljoa juteltukaan, mutta silti tiedän että hän ei katoa minnekään. Olemme tunteneet ihan pienestä asti. Enkä ole oikein muitakaan kavereitani nähnyt pitkään aikaan, enkä juuri viestitellyt. Voi kuulostaa hullulta (ja sitä se onkin!) En kuitenkaan enää koe siitä niin pahaa syyllisyyttä kuin ennen. Olen tajunnut, että oma elämäntilanne on mikä on tällä hetkellä, mutta se ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Sitten kun on taas itsellä voimia ja kun se tuntuu hyvältä niin panostaa silloin enemmän. Silloin muutkin saavat minusta enemmän ”vastinetta” jos näin voi sanoa. :)

    Mutta sinun tilanteessasi on upeaa että ystäväsi pitävät huolta tapaamisista ja tulevat kylään! Ja he kyllä varmasti pitävät sinusta edelleen juuri sellaisena kuin olet, vaikka olisitkin muuttunut jotenkin! :) Kaikkihan me elämän varrella muutumme, osa enemmän ja osa vähemmän. Ehkä se syyllisyyskin vähän kaikkoaa kun muutokseen tottuu? Tsemppiä! :)

    Tykkää

    1. Aivan, niin sen pitäisi todella mennäkin ja mun pitäisi vain osata antaa itselleni vapaus olla tässä hetkessä. Normaaliahan se on, että kaikkeen ei ihminen pysty ja kun voimia on vähän, niin pitää keskittyä siihen olennaiseen – tällä hetkellä siis perheeseen. Onneksi näistä asioista keskustelu ja kirjoittaminen helpottaa ja on alkanut itsekin ymmärtää itseään paremmin. Kiitos sullekin hyvistä ajatuksista, oot ihan oikeassa hei siinä, että parempaa vastinetta me muille annetaan sillon kun meillä on siihen voimia. Ei väkisin :)

      Kivaa viikkoa sulle Anna! :)

      Liked by 1 henkilö

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s