Synnytyskertomus, 64 tuskaista tuntia

Perjantaina meidän Allun syntymästä  tuli kuukausi täyteen, joten eikös oteta kaikki kasvoille levee hymy ja onnitella pikkuista ensimmäisestä taipaleesta kotosalla. Onnea pikkuinen! Juhlan kunniaksi voisin nyt myös kirjoitella teille synntyksestä, siitä kun niin moni pyysi kuulla lisää. Tässä siis tiivistetty versio siitä, mitä kuukausi sitten tapahtui.

dsc06789
Kuukausi sitten pallomahani ja minä näytimme tältä.

Kuten ehkä muistatte, mun raskauteni oli melko helppo ja en tuntenut yhden yhtä supistusta ennen synnytyksen alkua. Kun sitten ensimmäinen suppari tuli maanantain pimeinä aamuyön tunteina, olin aivan sykkyrällä onnesta. Nytkö se alkaa?! Jes! En herättyänyt Villeä, vaikka kovasti teki mieli, odotin vain miten tilanne etenee. Ja hyvinhän se eteni, aamulla supistuksia oli jo 6-8 minuutin välein. Kivut olivat siedettävät.

Raskaus oli tässä vaiheessa viikolla 40+4, joten tottakai sitä odotti jo lasta syliinsä ja halusi tilanteen etenevän nopeasti. Maanantai meni odotellessa ja meidän molempien vielä isosti hymyillessä. Kun päivä siitä sitten eteni, niin hymy alkoi pikkuhiljaa hyytymään, ainakin mulla. Ville jatkoi hymyilyä vielä pitkään, pahoitteli vaan jatkuvasti sitä, että oli niin innoissaan vaikka muhun sattuikin todella paljon. Hah, mikäs siinä, innoissaan olin minäkin. Vaikka kivut olivat välillä kovat, niin jostain kumman syystä sitä vain toivoi enemmän kipua ja tiheämpiä supistuksia – tottakai, jotta vauva syntyisi nopeasti.

Maanantaina yritin olla paljon pystyssä, kävin saunomassa ja yritin seistessäkin vähän huojuttaa kehoa, jotta kivut olisivat helpompia kestää. Iltapäivästä kivut alkoivat olla jo kovia ja olin ottanut särkylääkettä. En koskaan käytä särkylääkkeitä, joten uskon, että mun kohdalla lääke auttaa nopeasti silloin kun sitä oikeasti tarvitaan. Soitin Jorviin samoihin aikoihin, sillä siinä vaiheessa supistuksia oli jo 4-5 minuutin välein ja halusin tietää, että mitä tulisi tehdä. No, sieltä annettiin neuvoksi tulla sairaalaan kunhan ei enää pysty olla kotona, siihen asti kivunlievitystä kotona. Jees, näin tehdään, eiköhän tässä vielä pärjää ihan hyvin!

Maanantai illalla tilanne eteni vauhdilla, jo ennen keskiyötä me oltiin Jorvissa sillä kipulääke ei enää auttanut ja supistuksia oli yhä tiiviimmin ja ne kestivät yli 2 minuuttia kerrallaan. Voi että sitä kipua!

Miltä ne supistukset muuten tuntuvat? Mun kohdalla ne tuntuivat siltä, kuin koko selkä palaisi ja pahimman piikin kohdalla kipu iski myös alavatsaan. Sellainen aaltomainen kipu, joka vei kaiken ajattelykyvyn ja olin aivan turta. Pahimpien kohdalla hengitys salpautui ja olo oli sekava.

Yöllä oltiin siis Jorvissa, siellä tehtiin sisätutkimus ja lopulta jäätiin sinne. En ollut auennut, mutta vaikutti siltä, että kaikki voisi tapahtua nopeasti. Saatiin yhteinen huone, jossa odotella tilanteen etenemistä.

img_1364

Yö oli kamala. Kipuja oli paljon ja sain lopulta piikin peppuuni, jotta saisin nukuttua hetken. No, eipä se lääke oikein auttanut, teki vain huonon olon, mutta otti sentään pahimmat kipupiikit pois. Makoilin ja seisoin vuorotellen, mitä ikinä pystyin tehdä. Aina välillä otettiin sykkeitä vaavilta, sitten tutkittiin mikä on mun tilanteeni aukeamisen suhteen.

Tiistai eteni hitaasti. Sain uutta särkylääkettä ja yritin vähän kävellä. Välillä aina tutkittiin ja tunnit kuluivat odottaessa hitaasti. Mitään ei tuntunut kivun lisäksi tapahtuvan ja sitä ihmeteltiin kovasti. Jossain vaiheessa kätilöt eivät enää löytäneet kohdunsuutani ollenkaan (heh, se lähti livohkaan kesken homman!) ja siinä vaiheessa pyydettiin lääkäri paikalle. Hän sitten tutkimuksessa totesi, että olen 3 senttiä auki (joo, oli se kohdunsuu sittenkin jäänyt vielä hommiin!) ja näissä kivuissa voisi lähteä suoraan synnytysosastolle, jotta saisin kunnon kipulääkkeet ja saisin tipan. Pelättiin, että menetän kaikki voimani, jos jään makaamaan kivuissa ja olen jatkuvasti lähes tajuton.

Siitä siis synnytyshuoneeseen, matkasta en muista juuri mitään. Tiedän, että tässä vaiheessa laitettiin ensimmäinen epiduraali. Ah, sitä helpotusta! Kaikki se tuska helpotti hetkeksi, pystyin jopa vitsailla ja hymyillä. Nyt voisin tiivistää tarinaa ja kertoa, että tiistain ja keskiviikon aikana sain yhteensä 7 epiduraalia, mulla nousi kuumetta, johon sain myös antibiootit ja lopussa puudutusten teho alkoi laskea, kipua ei enää saanutkaan pois. Aukesin vuorokauden aikana pikkuhiljaa 8 senttiin saakka. Samaan aikaan jouduin maata vain paikoillaan, sillä aina kun nousin, lapsen sykkeet laskivat. Erittäin ikävää siis, koska tottakai olisin halunnut pysyä ylhäällä, jotta aukeaminen etensi vauhdikkaammin. No, ei edennyt.

 Samalla aloin kysellä, että jaksanko enää ponnistaa, jos tämä vielä jatkuu päiväkausia ja olen aivan voimaton, enkä ole nukkunut moneen vuorokauteen?

Voitte ehkä kuvitella, että keskiviikkona alkoi olla jo aika toivoton ja voimaton olo. Kätilöt olivat ihania ja tsemppasivat todella paljon (nyt muistankin, täytyy lähettää heille Jorviin kiitoskortti!), samoin Ville oli jatkuvasti auttamassa. Myös mun äitini oli siellä käymässä pariinkin kertaan, mikä oli ihanaa.

Oma huoleni alkoi herätä siinä vaiheessa, kun kuulin, että sykkeet laskevat lapsella välillä ja tottakai mietin, että mitähän kannattaisi tehdä. Kukaan ei kuitenkaan edes sanalla maininnut sektiota, ja koska itse en sitä halunnut, niin en pystynyt sitä ottaa puheeksi. Odotin vain aina mitä kätilöt sanovat ja tekevät. Kaikista musertavin hetki tuli kuitenkin keskiviikko iltana. Tilannetta tuli katsomaan uusi lääkäri. Olin saanut hurjan määrän lääkettä ja he päättivät tehdä tsekin, että miten tästä jatkettaisiin. Epiduraalia kun ei voi loputtomiin antaa ja mun saama määrä oli siinä vaiheessa jo todella suuri, eikä sekään enää tehonnut. Samalla aloin kysellä, että jaksanko enää ponnistaa jos tämä vielä jatkuu päiväkausia ja olen aivan voimaton, enkä ole nukkunut moneen vuorokauteen?

dsc06817

Lääkäri teki sisätutkimuksen. Jaahas, et sinä olekaan enää kuin maksimissaan 7 senttiä auki ja lapsi on noussut takaisin ylöspäin. Voi sitä kyynelten ja surun määrää. Kauhea työ tehty, kidutettu kivuissa ja nyt tämä. Kysyin lääkäriltä, että mitä hän suosittelisi ja pian hän ehdotti leikkausta.

Mitäpä siinä enää muuta kuin nyökyttelemään, että ottakaa se lapsi sieltä turvassa pois. En tahdo enää pelätä, että kohta siellä käy jotain. Mieluummin leikkaus ja vauva turvaan!

Kauhea pettymys iski siinäkin ja itkeä vollotin taas aivan väsyneenä. Miksi mun keho ei toimi?

Ja niin sitä mentiin leikkaussaliin. Sinne ei kuulema ollut kiire, mutta olin salissa valehtelematta neljässä minuuttissa. Ville pääsi sinne aluksi mukaan, mutta kappas kappas, mulla ei jälleen toiminut puudutus ja piti nukuttaa. Kauhea pettymys iski siinäkin ja itkeä vollotin taas aivan väsyneenä. Miksi mun keho ei toimi? Miksei mikään onnistu? Nukuttaessa isän ei anneta olla salissa mukana, joten Ville ohjattiin pois. Ja niin mä nukahdin, samalla kun lääkärit hoitivat meidän rakkaan ulos masusta.

Kaikki tämä kesti 64 tuntia, koko sinä aikana ei ollut kuin lyhyitä hetkiä kun kivut olivat poissa. En syönyt, en nukkunut, enkä miettinyt mitään muuta kuin sitä hetkeä kun näen meidän lapsemme. Pettymys omasta kehosta oli alkuun suuri valtava, mutta tottakai kun hormonimyrsky ja väsymys oli nukuttu pois, olin kuin uusi ihminen. Tajusin, että tärkeintä oli saada pieni lapsi syliini. Meidän ihana Allu, maailman suoisin pieni poika <3

dsc06886

Moni on kysynyt, että voisinko enää tehdä samaa uudestaan? Voin paljastaa, että siinä hetkessä ja vielä seuraavina päivinäkin vielä mietin, että ei, en voisi. En koskaan enää tahdo sitä tuskaista kipua ja sitä huolta, että vauva ei selviä synnytyksestä. Olin myös itseeni todella pettynyt ja kyselin kätilöiltäkin välillä, että miksi minä en kestä tätä kipua ilman puudutusta, kun jotkut kestävät. Kätilöt sitten kertoivat, että usein se kipu on melko lyhytaikaista, että harva kestää sitä pitkään. Moni kuulema päättää aluksi olla ilman lääkkeitä, mutta jos kipu venyy kuten mulla, on lääkitys poikkeuksetta lähes aina käytössä. Muuten sitä ei oikein pysyisi edes tajuissaan.

Mitä tulee siihen, että voisinko tehdä saman uudestaan, niin kyllä, voisin. Nyt nimittäin tiedän, että jos vielä joskus saisimme toisen lapsen, niin tilanne on ainakin tuttu. Voisin jo alussa päättää tehdä leikkauksen, jos näyttäisi siltä, että mun kohdalla tilanne ei etene. Niin ja mä kovasti haluaisin vielä kokea luonnollisen synnytyksen. Vaikka se sitten olisi vieläkin kivuliaampi.

Syy miksi Allu ei tosiaan syntynyt alateitse, oli virheasento ja hän oli lisäksi vielä onnistunut kietoutumaan napanuoraan. Tästä johtui ilmeisesti ne sykkeiden laskutkin tiistain ja keskiviikon aikana. Onneksi siis leikattiin, muuten olisi voinut pian käydä huonosti. Jos olisin ollut hieman selväjärkisempi siellä salissa (heh, kukaan tuskin on synnytyksessä kovin selvänä!) niin olisin pyytänyt leikkausta aiemmin. Mielestäni olisi pitänyt tajuta, että jos lapsen sykkeet laskee, jossain on mahdollisesti hätä. Vai luottivatko kätilöt ja lääkärit sitten siihen, että leikkaus on nopea, jos jotain käy? Ehkä niin. Turha sitä on enää sinänsä miettiä, kaikki kun kuitenkin on hyvin. :)

Kysykää ihmeessä kommenttiboksissa, jos tahdotte tietää jotain lisää. Yritin tiivistää tätä tarinaa, mutta pitkä siitä näytti tulevan silti ja moni asia jäi välistä kertomatta. Elämäni jännittävimmät, pelottavimmat ja hulluimmat päivät ovat takanapäin, onneksi niistä saatiin myös todella upea lahja palkinnoksi. Kaikki oli sen kivun ja huolen arvoista. <3

29 thoughts on “Synnytyskertomus, 64 tuskaista tuntia

  1. Huh, oot kyllä vahva! Synnytyksiä on niin monenlaisia ja sinullekin sattunut vaikeita asioita tielle. Itse en ole synnyttänyt/raskaana, mutta voin VAIN kuvitella missä kivuissa olet ollut! Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin :)!

    Tykkää

  2. Hei onnea pikkuisesta! En oo ennen kommentoinut tänne blogiin, vaikka jo tovin olen sun kirjoituksia seuraillut. Itsellä ei ole synnytyskokemusta, mutta sellainen tulossa kaiken toivon mukaan maaliskuun alussa. Kovasti en ole miettinyt tulevaa. Ainoastaan vain, että ehkä viisain on olla tekemättä ainakaan kovin pitkälle vietyjä mielikuvia, kun ihan mitä tahansa voi tulla vastaan. Ihan mitä vaan. Pikkusisko suunnitteli luomusynnytystä ensimmäisen saadessaan, mutta niin vain se oli valmis menemään vaikka sektioon, kun käynnistyksestä elettiin viidettä vuorokautta. Toista tehdessä oli sitten kovat pelot ja poika tuli kuin oppikirjoissa.

    Uskon kyllä, että varmasti henkilökunta tiesi mitä tehdä :). Jokainen kokemus yhtä arvokas ja ainutlaatuinen, oli sitten alatiesynnytys millä mausteilla hyvänsä tai suunnitteltu tai suunnitelematon sektio. Mielellään kuulisin myös postoperatiivisesta toipumisesta joskus :).

    Tykkää

    1. Juuri sitä suosittelen, että ei liikaa odota mitään! Itsekin menin synnytykseen melko avoimin mielin, enkä ollut etukäteen mitenkään miettinyt mitä se voisi olla. Ainakaan liikaa. No, yllätyshän se sitten oli, mitä siellä odotti :D Melko herättävä sellainen ;) Onneksi kaikki synnytykset on erilaisia, joten toivon sulle ainakin kovasti sellaista helppoa ja nopeaa synnytystä. Kaikki menee varmasti hyvin ja maaliskuussa ootte onnellisia vanhempia <3 :)

      Sun siskosi tarina kuulostaa tutulta, oon kuullut nyt pari samanlaista kokemusta kun tästä asiasta on tullut keskusteltua. Niin se lääkitys vain tulee kuvioihin, kun kivut onkin jotain muuta mitä on kuvitellut tai sitten ne pitkittyvät. Ei me sentään mitään superihmisiä olla :) Wi

      Tykkää

  3. Huh miltä synnytyksesi kuulostaa! Kovan työn olet tehnyt ja varmasti oli raskasta. Itsekin muistan nuo kyseiset supistuskivut vaikka minulla ne ei noin kamalia ollutkaan ja kaikki meni omalla kohdalla muutenkin kuin oppikirjoissa. Joten voin vain kuvitella mikä pelko sinulla on ollut vauvan voinnista. Mutta olet tosiaan ollut urhea ja ihanaa että kaikki sujui kuitenkin lopulta hyvin ja saitte terveen pojan syliinne :)

    Tykkää

    1. Oli se aikamoinen kokemus, vaikka nyt voin jo ajatella, että monella muulla varmasti sata kertaa vielä kauheampi. Tärkeintä tosiaan, että kaikki päätyi hyvin, muulla ei ole väliä <3 :)

      Tykkää

  4. Itsellä oli juurikin samanlainen synnytys muutama vuosi sitten, ainoastaan vain vauva joutui heti teholle viikoksi ja itselläkin oli tulehdusarvot yli 200. Onneksi molemmat selvittiin, mutta kyllähän se vaikuttaa siihen, että toista lasta ei uskalla enää välttämättä yrittää, kun haluais pysyä hengissä tuolle ensimmäiselle lapselle :)

    Tykkää

    1. Ymmärrän täysin sun huolen! Ihan varmasti tulee mietittyä moneen kertaan, että pystyyko samaan uudestaan. Eikä kukaan haluaisi ottaa riskiä, että oma lapsi jäisi ilman äitiä. Onneksi voit ainakin luottaa siihen, että Suomessa on hyvät hoidot ja on harvinaista että sattuu mitään todella ikävää. <3

      Tykkää

  5. Ootte kyllä aikamoisia sissejä ihan koko perhe! Ja mahtavia selviytyjiä <3 Jospa tuossa oiskin ollut pahimmat koettelemukset jo heti kärkeen, ja tuleva olisi paljon tasaisempaa :) Näin ainakin toivon ihan koko sydämestäni <3

    Tykkää

  6. Aikamoinen kokemus kyllä ollut, mutta niin ihana päätös, oma prinssi maailmassa <3
    Onkohan Rikun kummitäti ollut sulla jossain vaiheessa kätilönä, kesällä tais olla puhettakin, että se on siellä Jorvissa :D

    Tykkää

  7. Mua lohduttaa kuulla,että vaikeankin kokemuksen jälkeen olisit valmis uudestaan ja lopuksi sanoit,että kaikki oli sen huolen ja vaivan arvoista!❤️ Ihanaa, kun tuo on ohi ja jos saatte vielä joskus lapsen/lapsia niin toivon (ja uskonkin), että voi olla helpompaa! Hui, itellä tommoset vasta edessä ehkä joskus jos lapsi saadaan❤️

    Tykkää

    1. Ehdottomasti pidät sen mielessä, että jokainen kokee nämä asiat eri tavoin ja vaikka meillä oli vaikea synnytys, voi sulla olla ihan toisenlainen. Ja kaikesta tosiaan selviää, pitää vain työstää asioita ja arvostaa sitä mitä saa, tällä kertaa se on tämä ihana lapsi. <3

      Tykkää

  8. Itsellä sama kaava käyty läpi, mutta ajassa 36 tuntia. Huh, vedit pidemmän korren :D onnea saavutuksesta! Yllättävän pian ne ikävät muistot synnytyksestä unohtuvat. Ja sitten alkaakin uudet haasteet ;) tsemppiä vauva-arkeen. Terkuin pian vuosikkaan poitsun äiti.

    Tykkää

    1. Hehe, joo on jo aika nopeasti huomattu, että uudet haasteet todella on alkaneet ;) Paljon vielä edessä! :D Teille myös sinne terkut ja tsemppiä, me täältä perästä tullaan pikkuisen kanssa :)

      Tykkää

  9. En osaa kuvitellakaan, kuinka vaikea synnytys on sulla ollut! ❤
    Meidän poika syntyi myös sektiolla, kun sydänäänet heikkeni aina supistellessa. Mun synnytys jouduttiin käynnistämään verenpaineiden ja vähäisen lapsiveden takia. Torstaina ballonki (joka jo illalla valahti pois) ja perjantaina alotettiin käynnistys tableteilla. Supistukset oli aivan kauheat, mutta synnytys ei kuitenkaan ollut edennyt ja sydänäänet tosiaan heikot supistellessa. Epiduraali laitettiin, joka auttoki ja sain vähän nukuttua. Klo 23 illalla yhtäkkiä kätilö tulee ja käskee kääntyä konttausasentoon. Pojan sydänäänet oli niin heikot, että piti vaihtaa asentoa. Edelleenkään ei ollu edenny synnytys, joten onneks sillon jo lääkäri pääty sektioon. Napanuora oli kietoutunu pojan vartalon ja jalan ympärille ja sen takia ei synnytys lähteny käyntiin.

    Meillä onneks lääkäri aika nopeasti ehdotti sektiota, johtuen varmaan käynnistyksestä ja mun verenpaineista.

    Mutta onneks kaikki meni hyvin sekä siellä että meillä. Sehän on kuitenki tärkeintä, että saa oman lapsensa ehjänä syliin. ❤

    Tykkää

    1. Tosi hyvä, että nopeasti otettiin sektio puheeksi! En tiedä miksi omalla kohdalla niin ei ollut, ja vasta lopussa melkeinpä itse sitä ehdotin, mikä oli kamalinta. Onneksi meillä molemmilla päätyi kaikki hyvin ja nyt voi jälkikäteen vain olla tyytyväinen :) Oppiihan sitä jokaisesta kokemuksesta jotain, ehkä tällä kertaa oppi sen, että ei voi todellakaan valmistautua elämässä kaikkeen ja pitää osata pitää pää kylmänä. Kaikesta lopulta selviää :) <3

      Tykkää

  10. Kuullostaa tutulta tarinalta. Itselläni synnytyksestä on nyt vajaa viikko, ja synnytys jouduttiin käynnistämään ja se kesti reilun vuorokauden. Lopulta beibi syntyi alakautta, mutta siihen tarvittiin vahvat lääkkeet niin käynnistämiseen kuin kivunhoitoonkin. Käynnistetty synnytys on kai usein tuollainen. Mä koin myös todella pettyneeni omaan kroppaan ja itseeni. Nyt se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, ja vauva on parasta hoitoa siihen. Mutta vaikka fyysinen voini korjaantui nopsaan, niin henkinen puoli vaatii vielä hetken palauttelua.
    Kiitos kun jaoit tarinasi, se antoi vertaistukea.

    Tykkää

    1. Juu, oon kanssa ymmärtänyt, että käynnistäminen tuo ekstra kovat kivut monille. Uskon, että sulla se olo helpottaa vauhdilla, anna vaan ajan kulua ja mietit tuntemuksia paljon. Huomaat varmasti pian, että lopulta onkin kiitollinen itselleen siitä kaikesta mihin pystyi ja miten hyvin kaikki meni. :) Onnea pienokaisesta! <3

      Tykkää

  11. Mahtava, rohkea kertomus! Aikamoinen kokemus takana, mutta aikamoinen palkinto nyt käsillä ❤. Itellä kun on ollut niin kivulias raskaus ja nyt tämä lepokäsky päällä, niin on synnytyksen kanssa päässä sellainen ajatus, että ihan sama, miten tyttö tulee ulos, kunhan tulee ja selvitään molemmat. Mä aion ottaa kaikki mahdolliset kivunlievitykset ja ihan sama vaikka leikattais. Tässä on kärsitty ihan tarpeeksi ja malttamattomana odotan, että elämä taas jatkuu ☺. Eilen sovin 6v siskonlikan kanssa, että kunhan vauva on syntynyt, on suski taas eka leikkitelineillä!

    Tykkää

    1. Palkinto tässä on se paras asia, siksi ei osaa oikein enää edes ajatella koko tapahtumaa kovinkaan negatiivisesti. Se on nyt koettu ja kaikki oli sen arvoista <3

      Olisi pitänyt tuossa vielä vahvemmin tuoda se esiin, että jokainen synnytys on omansa, eikä saa pelätä liikaa, vaikka on joillain meistä tällaisia vähän pidempiä settejä. Toivon kovasti, että sulla siellä on nopea ja helppo synnytys. Jos se nyt voi helppo koskaan olla ;)

      Tykkää

  12. Kiitos kun jaoit kokemuksesi, aikamoinen koettelemus , voin vaan kuvitella kuinka raskas tuo on ollut! Mua kiinnostaisi tietää että milloin sait vauvan syliisi, heti herättyäsi vai milloin? Ja kauan sun ”annettiin” nukkua leikkauksen jälkeen? Ei tarvitse vastata jos ei siltä tunnu, mua vaan kiinnostaa kun aloin miettiä tuota sektiota ja sitä miten asiat sitten käytännössä menee…

    Mulla on reilu vuoden ikäinen taapero ja mun synnytys oli tosi helppo ja nopea, kaikki tapahtui niin nopeasti etten ehtinyt edes epiduraalia saada vaikka olisin halunut. Ponnistusvaihe oli kyllä kivulias, mutta se kesti vaan 7 minuuttia joten eipä siinä kauan joutunut kärvistelemään. Mä en ollut valmistautunut synnytykseen mitenkään enkä myöskään suunnitellut mitään. Olin ajatellut että jos ei muuten niin kai vauva sitten leikataan ulos. Nyt vasta jälkeenpäin olen lukenut kaikista luomusynnytyksistä ja muista toiveista mitä naisilla usein on synnytykseen mentäessä. Jos olisin asiaan perehtynyt etukäteen niin mullakin varmaan olisi ollut kaikenlaisia toiveita ja odotuksia, ja jotenkin mulla on sellainen olo että sitten ei varmasti asiat olisi mennyt niin. Ja nyt mulla on myös sellainen olo että jos joskus toisen lapsen saan niin synnytys ei mitenkään voi olla yhtä helppo ja nopea kuin tämä ensimmäinen. Kaikkea sitä ihminen miettiikin :D Mutta tosiaan, oli synnytys sitten millainen tahansa, pitäisi vaan olla kiitollinen että lapsi ja äiti voivat hyvin :)

    Tykkää

  13. Mulla on 2 synnytystä takana. Ensimmäinen meni tosi hyvin muuten ja ehdin aueta 8cm ja kestin kivut todella hyvin mutta päätyi sektioon kasvotarjonnan vuoksi jota seurattiin koko synnytyksen ajan. Yhteensä synnytys kesti 23 h. Toisen synnytykseen valmistauduin ja toivoin alatie synmytystä ja sen sainkin. Synnytys oli todella kivulias ja lopulta huusin spinaalia ja se oikresti tuntuu niinku taivaaseen pääsis ko sen saa :D Vauvalla koko synnytyksen ajan sydänäänet laski aina kum tuli isompi supistus jasitä tutkittiin 5! kertaa synnytyksen aikana. Itse olin jotenki sekasin enkä ymmärtänyt (toisaalta onneksi) tilanteen vakavuutta. Lopulta kun pääsin ponnistaan kätilö ja lääkärit sano heti että on mahdollisuus imukuppiin. Noh sydänäänet laski enemmän ja spinaali oli vieny multa tunnon lähes kokonaan niin ei ollut kunnolla supistusvoimaa joten jouduttiin nopeuttamasn synnytystä imukupilla. Ensimmäisellä yrityksellä imukuppi irtos ja otettiin järeämpi imukuppi ja vauva tuli niin nopeaa iloa että seurauksena 4 asteen repeämä+Suomen limakalvoa ja ihoa myös.. siinä kun imukuppi otettiin sanottiin että jos se ei tule joutuu hätäsektioon. Ponnistin niin lujaa kun tunnottomuutta pystyin. synnytys kesti 14h kovissa kivuissa spinaalin sain 12 tunnin kohdalla..Luojan kiitos vauva on täysin kunnossa joten siihen nähden kokemus ei ollut mitään. Jälkeenpäin olen miettinyt että miksi ainoastaan yksi lääkäri väläytti sektion mahdollisuutta ja tilannetta tutkittiin niin kauan ettäihmettelen miksi sektioon ei päädytty. Kuitenkin hapenpuuttella voi olla todella vakavat seuraukset :/ anteeksi pitkä ja epäselvä teksti :D ps. Luonnolinen synnytys oli silti mukavampi kokemus ehdottomasti! Mutta se ei vaan ole enään mahdollista jos uudestaan repeäis :/

    Tykkää

  14. Vitsi, ollaan oltu Jorvissa samaan aikaan! Mun synnytystaival alkoi keskiviikkona ja lauantaina pieni vihdoin tuli maailmaan. Ollaan varmaan viereisissä synnytyssaleissa huudettu. 😄 Munkaan synnytys ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, mutta nyt kun aikaa on kulunut niin tuntuu ettei se niin paha ollutkaan. Selvästi aika kultaa muistot! 😄

    Tykkää

    1. Eikä, hauskaa! Siellä me tosiaan ollaan oltu samoihin aikoihin. Me päästiin lauantaina jo pois, vaikka alkuun piti olla alkuviikolle saakka siellä. Onneksi palautuminen kävi nopeasti, en olisi enää jaksanut olla siellä yhden yhtä päivää lisää :D

      Aika todella kuultaa muistot, hyvä kuulla, että sullakin kävi niin ;)

      Onnea pienokaisesta <3

      Tykkää

      1. Kiitos ja onnea myös teille pienestä suloisesta nyytistä! <3
        (Tässä huomaa kuinka univaje vaikuttaa aivotoimintaan, en edes muistanut onnitella edellisessä viestissä.)
        Uskomatonta että nää pienet paketit on jo 5vk! 😍😍

        Tykkää

  15. Kiitos kun jaoit kokemukseni, toimi upeana vertaistukena. Ihan kuin olisin omaa synnytyskertomustani lukenut, minulla todella samankaltainen kokemus viime joulukuulta. Tunnistan myös täysin nuo pettymyksen tunteet omaa kehoa kohtaan, muistan miettineeni kuinka huono äiti olenkaan kun en pystynyt edes synnyttämään lastani alakautta ja miten pettynyt olin siihen etten kerta kaikkiaan kestänyt sitä kipua. Onneksi palkinto kovasta kokemuksesta on paras mahdollinen. Ja aika todellakin korjaa haavat, niin fyysiset kuin henkisetkin: nyt tekisin ehdottomasti kaiken uudestaan jos palkinto olisi yhtä hyvä.

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s