Masuasukin postikortti maailmalta

Moi kaikki! Te taisittekin jo kuulla musta? Äiti on pitänyt mut piilossa täällä kuvun alla jo pitkään, ei oo tahtonut liikaa huudella. Ei se vissiin ihan täysin uskonut, että pysyn loppuun asti matkassa mukana. Täällä ollaan vieläkin, oon sitkee tyyppi. Ihan hyvä ehkä niin, oon saanut olla sen ja sen toisen möreäänisen tyypin (Se on mun isi, kuulen senkin äänen aika usein!) oma salaisuus. Ja siis se ilon määrä mikä sitten tuli, kun musta lopulta kerrottiin muille! Oi voisinpa voinut olla paikalla näkemässä. Olin täällä kuvun alla piilossa vaan kuulemassa. Innoissani potkin, mutta ei ne tainneet kuulla mua yhtään. Onneksi pystyn edes kirjoittamaan, niin voin tehdä tämän kortin teille täältä reissusta Prahaan. Äitihän näit kortteja yleensä kirjottaa, nyt on mun vuoroni. Tässä siis matkamuistoni tältä keväältä ja meidän kaikkien yhteiseltä matkalta ympäri Euroopan.

Mun ja äipän yhteinen matkatarina alkoi Tukholmassa vuonna 2015. Olin jo sielläkin mukana, isi jäi kotiin. Olin vasta sellainen tosi minin kokoinen juttu ja kukaan ei tiennyt musta. Siellä mä piilossa tyytyväisenä kasvoin ja kattelin Tukholmaa, kun äippä varmaan luuli, että sillä on vielä pitkään aikaa olla ”yksin”. Hah, siinäs luuli. Vähän mä kyllä mietin, että pitäskö jotenkin alkaa ilmotella itsestään, kun se mätti sitä mätiä kaksin käsin laivalla. Ja joulunakin jatkoi. Joi pari lasia kuohuvaakin ja aattelin, että onkohan tää nyt hyvä juttu. Ei mulle niistä tietenkään käynyt mitään, mutta aattelin, että pian voisin alkaa huudella omasta olemassaolostani. Kun me sitten lennettiin Thaimaahan tammikuussa, mua sitten alkoi ärsyttää, kun se ei yhtään tiennyt musta. Se söi siellä kaikkea katuruokaa, siis sellasta epämäärästä ja likasta (hyi, bakteereja, ne ei sovi mulle!) niin päätin alkaa vähän viestitellä sille mun olemassaolosta. Pistin hormonit liikkeelle ja pian se alkoikin miettiä että oisko sillä jotain siellä masussa. Se valitteli rintojen kipua ja ei voinut nukkua mahalla. Ja mun äitihän nukkuu aina mahalla! Eikä se mua häirinnyt, kun olin niin kauheen pieni, mutta pitihän mun jotenkin kertoa sille, että oon olemassa. Lopulta se sitten sanoi ääneen sen ajatukset Petra-tädille (se on se tyyppi, joka on aina melkeen äidin seurassa, melkee yhtän paljon kun isi!) ja teki testin. Sitten se tiesi musta. Oisittepa nähneet sen! Se oli niin iloinen. Mä en siis nähnyt sitä. Tunsin vaan miten sen sydän löi tosi lujaa. Vihdoin oltiin toisistamme tietosia.

Alkuvuodesta matkustaminen oli tosi iisiä. Mä oikeastaan vain lilluin siellä itsekseni, otin vastaan ruoat mitä sain ja koska mun teki kauheesti mieli jotain raikasta, yritin siitä viestittää myös äipälle. Onneksi se kuunteli, joten sain paljon salaattijuttuja ja se alkoi syömään paljon hedelmiä. Opin jo alussa, että äiti tykkää tulisesta ruoasta ja sama himo tarttui aika nopsaan muhunkin. Sitä me sitten syötiin tosi paljon monta kuukautta, salaattia ja tulista ruokaa. Kerran tahdoin ranskiksia ja äiti paistoi niitä kokonaisen pellin. Ei se kuulema koskaan syö ranskiksia. Ilmeisesti mulla oli siihen aika iso vaikutus. Aika hassua.

Kuulitteko te siitä, että oikeasti meidän ei pitänyt mennä Eurooppaan? Oon aika ylpeä, että mun takia hommat meni ihan uusiksi ja päätettiin Singaporen sijasta kiertää Eurooppaa. Koska ei mua ehkä olisi täällä, jos oltaisiin menty asumaan Aasiaan bakteerien keskelle ja kuumaan helteeseen. Äippä sanoi, ettei se tahdo mennä. Eikä me sitten menty. Ja meillä oli niiin makee kevät yhdessä! Heti kun äiti pääsi siitä sen väsymyksestä eroon (miettikää, se nukkui välillä jopa 15 tuntia päivässä!!) niin pääsin mäkin liikkeelle. Sain nähdä niin monta hienoa kaupunkia ja lenkkeillä vaikka missä. Musta tulee ehkä isona aika urheilullinen, kun äiti on liikkunut raskausaikana niin paljon. Yhtenä viikkona käveltiin 94 kilometriä, enkä yhtään pistänyt vastaan. Aattelin, että antaa sen äipän nyt touhottaa, kun mustakin oli ihan kiva nukkua siellä masussa sillon kun se käveli. Sillon on hyvä uneksia, kun on vauhtia ja vähän keinuu. Sitten kun se on paikoillaan, oon yleensä alkanut jutella sille vähän enemmän. Samalla saatan potkia, että se varmasti kuulee mun jutustelun. 

Niin äiti on jutellut mulle tänne masuun, kertonut, että ne äitin tavat tarttuu kyllä lapseenkin. Siksi se on koko ajan liikkeellä ja tahtoo, että mäkin olisin sitten joskus aktiivinen kuten se. Että musta tulisi sen lenkkikaveri. Isiäkin se aina patistaa liikkeelle, jos se jää makaamaan, ja mä täällä nauran kun se puhisee, jos se ei lähde. Ainiin, sillon ihan alussa kun olin vielä ihan mini, kun pistin niitä hormoneita liikkeelle, sille tuli paha olo aina välillä ja se ei oikein tykännyt siitä. Se kertoi, että se paha olo lähti pois liikunnalla. Aina kun se lähti laskettelemaan tai kävelemään, tuli parempi olo. Ja voi että mä tykkäsin laskettelusta! Olipa makeeta päästä alpeille jo ihan mininä. Tuleekohan musta lautailija vai tykkäänkö mä enemmän suksista? Ainakin ne puhui, että mut laitetaan heti hiihtokouluun, kun oon tarpeeksi iso. Onkohan se jo ihan kohta?

DSC05905

Piti kertoa teille vielä siitä, että ruoat tällä reissulla on olleet tosi hyviä. Oon tykännyt ihan kaikesta ja onneksi äiti on aina kysynyt ravintolassa, että onko kala tuoretta ja kerran se jopa tilasi hampparin pihvin kypsänä. Se ei ollut ennen koskaan tehnyt niin, se teki sen mun takia. Aika makeeta! Paitsi yks juttu on ällöä, se miten paljon jäätelöä se syö. Mulle tule ihan paha olo sellasista makeista jutuista ja siksi oon yrittänyt sille huudella, että söis enemmän suolaa. Ja kerran se sitten söikin sipsejä. Niitäkään se ei ikinä syö, kuulema ei oikeen oo hyviä. No hyvin tuntui maistuvan. Onneksi se on lopettanut sen liiallisen jäätelön syönnin, tais mun viestit mennä perille, kun kuulema tulee melkein kurkusta ylös. Syökööt sitä sitten kun oon syntynyt, eiköhän se ehdi loppuelämästä mättää mitä vaan herkkuja. Ja sillähän tuli muuten se anemiakin ja nyt sen pitää syödä entistä enemmän rautaa ja suolaisia juttuja. Ois vaan kuunnellut mua ajoissa ja jättänyt kaiken turhan hötön väliin, niin ei olisi tätäkään ongelmaa. Lasten suustahan se totuus aina kuuluu, niin oli tälläkin kertaa. Harmi ettei se kuullut kaikkea mitä huusin, ei ainakaan ihan ajoissa.

Hauskin hetki matkassa oli se, kun tajusin, että äiti ihan oikeasti ei kuule mua enää yhtään. Se alkoi puhua isille, että pitäskö mennä lääkäriin kuuntelemaan sydänääniä. Ne oli sillon Turkissa ja ne pohti, että mitähän se ultraus maksaisi siellä. Lopulta ne päätyi kuitenkin ostamaan sellaiset doplerin, jolla ne kuuli mun sydämen. Ei ne osanneet oikeen käyttää sitä laitetta, mutta ne oli kuulema ilosia, kun sai tietää mun olevan kunnossa. Mähän en pitänyt itsestäni siihen aikaan mitään iso mölyä, ihan ihan hiljaa ja keskityin kasvamaan ja välillä yritin potkia, kun ne isoon ääneen pohti, että oonko mä okei. Hassua oli silti se, että heti seuraavana päivänä, kun se dopler oli hankittu, äiti sitten tunsi ekaa kertaa mun potkut. Piti sitten mennä tuhlaamaan siihen dopleriin. Ois nyt voinut malttaa hetken, kun mä kuitenkin potkin koko ajan ja yritin kertoa, että mä oon kunnossa. Eikai mustakin tuu yhtä kärsimätöntä tyyppiä kun mun vanhemmista? Ne vaikuttaa aika rauhattomilta. Ottais vähän henkeä välillä. Eikai geenit periydy?

Siitä ultrasta vielä. Mehän tavattiin reissun aikana vain kahdesti isin ja äidin kanssa, Itävallassa ultraäänen kautta ja sitten Espanjassa mulle tehtiin joku isompi koe. Ne kattoi siellä, että oonko mä normaalin kokonen ja painonen. Mä yritin kyllä vähän juksata siellä ruudulla, että nukkuisin, mutta sitten ne tökki mut hereillä. Ja ne näki mun kolmannen jalan, kun mä liikuin! Kun eihän mulla ole vaatteita päällä ja ne pystyi nähdä ihan kaiken. Silloin ne puhui siitä, että musta tuli kuulema todellinen. Musta se oli ehkä vähän hassua, koska olinhan mä jo aika vanha, melkein puolivuotinen. Miten ne muka vasta siinä vaiheessa tajusi mut? Eikö mun liikkeet, hormonit ja kaikki se muu tehnyt siitä todellista? Sekö vasta teki, että ne kuuli mun olevan poika? Aika outoa. 

Matkalla ehkä kivointa mun mielestä on ollut se, että äiti on ottanut niin rennosti. Mä tunnen tänne masuun, kuinka sillä on hyvä olla. Se on kertonut, että sen tuntemukset tarttuu muhun. No ihan totta! Mullakin on tosi hyvä olo. Välillä oon kuunnellut, kun jotkut sen lähellä stressaa ja se on ihan ihmeellistä hommaa. Joku oli jopa sanonut, että me ei voitas lähteä koko reissuun, koska mä oon tulossa. Aijaa, ai mä en saisi muka matkustaa? Onko se sitten reilua, että vaan syntyneet sais matkustaa? Niin ja kuulema ei ois saanut lasketellakaan. Just. Mun äiti kyllä osaa olla varovainen ja meillä oli tosi kivaa. Isikin opetteli laskettelemaan ja oli siinä tosi taitava. Mä uskon mun äitiä, kun se sanoo, että kaikkea voi tehdä mistä me molemmat tykätään. Kunhan kuuntelee oloa ja muistaa ajatella maalaisjärjellä. Mustakin tulee varmasti tosi järkevä, kun mun vanhemmatkin on sitä. Paitsi että mä en ainakaan makoile ja katso Netflixiä koko ajan sitten kun synnyn. Aion pistää ne molemmat liikkeelle. 

Mikä sitten on ollut mun lempikohde tällä matkalla? No, ehkä Barcelona. Siellä äiti ja isi tuntui olevan koko ajan toisissaan kiinni ja tunsin molempien ääniä paljon, kun ne jutteli mulle. Isi piti välillä päätä ihan lähellä. Mä potkin silloin lujaa. Se tunsi mut ja lauloikin mulle vähän. En mä kyllä aio sitä potkimista jatkaa sitten kun synnyn, vaan sitten mä tahdon syliin. Isin ja äitin syliin. Niin että nään molemmat omin silmin.

En tiedä tykkäsittekö mun kortista. En oikeen voi teille nyt kertoa niistä kohteista missä oltiin, koska kai te tajuatte, että mä en oo itse nähnyt niitä? Oon siis täällä kuvun alla vieläkin. En pääse enää matkoille, joten aattelin alottaa valmistautumisen syntymään. Uiskentelen vielä hetken tyytyväisenä täällä mun altaassa ja naureskelen äidin ja isin tyhmille vitseille. Tarttuukohan nekin muuten muhun? Eikai huono huumori tartu lapseenkin?

DSC04746

Terveisiä Prahasta ja maailmalta! Mihinhän mä pääsen ensimmäiselle reissulle, kun olen syntynyt? 

Terveisin Allu, se äipän salarakas masusta

20 thoughts on “Masuasukin postikortti maailmalta

  1. Täältä myös terveisiä Allulle! Ihana nimi ja ihq kortti! 😍 Joko tiedätte mikä oikea nimi tulee olemaan vai päätättekö vasta myöhemmin? Mun siskoa sanottiin vatsassa sen nimellä ja vaikka se sai uuden nimen, niin sitä sanotaan vieläkin sillä. 😄

    Tykkää

  2. Tädin pieni Allu on aikamoinen veijari eikä täti malta odottaa, että pääsee tuijottelemaan sua masun ulkopuolella ja laulamaan hassuja lauluja <3 Ehkä joku päivä päästään yhdessä kirjottamaan postikorttia niin, että saat itse valita kortin ja raapustaa siihen pienen pienet harakan varpaat etkä joudu huutelemaan masusta, mistä kortista tykkäät eniten ja kyllästy, kun me ei äidin kanssa koskaan kuunnella, mimmosia terkkuja tahdoit masusta kortille kirjotella ;)

    Tädille oot kyllä aina Allu, vaikka susta tulisikin Pelle Hermanni ;)

    Petra-täti

    Tykkää

  3. Sulla on Allu ainakin hyvä huumorintaju ja sana hallussa. Täällä hieman silmät kostuneina sai naureskellen lukea mitä sulla on asiaa.
    ”Onko se sitten reilua, että vaan syntyneet sais matkustaa?”
    Hyvin jo myös kyseenalaistat ja näytät että kaikki on mahdollista <3
    Täälläkin odotetaan sun näkemistä!

    Tykkää

  4. Voi Allu, en tunne äitiäsi muutakun tämän huikean blogin kautta, jota olen pitkään seurannut. Hymyssä suin ja ehkä jopa vähän on havaittavissa silmäkulmien kastumista kun tätä sun postikorttia luin, sulla on kyllä sana hallussa ja pilkettä silmäkulmassa jo ihan elämäsi alkumetreiltä lähtien. Toivottavasti äitisi päästää sut vielä ääneen ennen kuin tulet katsomaan maailman menoa tänne ulkopuolelle, kenties kuullaan tarinoita reissuista suomessa , jotenkin oon saanu sun vanhemmista, no etenkin äidistäsi, sen kuvan , että ettete kotiin nyt jää vaikket enään ulkomaille reissuun pääsekkään.

    Tykkää

  5. Tervetuloa maailmaan, Allu, sitten kun sen aika on! :) Synnyt kyllä niin rakastavien ja ihanien vanhempien lapseksi, että toivotaan niiden geenien sittenkin periytyvän! ;) <3

    Tykkää

  6. Ai että oli hauska lukea tätä postausta:D Ihan nauratti kunnolla ku olit niin hauskasti kirjoittanut.:)

    Tykkää

  7. Ihanaa! Tervetuloa Allu, sitten kun aika on! Olen varma, että suhun tarttuu vain sun vanhempien hyvät puolet, no worries!

    Tykkää

  8. Voi Allu ! <3 Älä huoli, sulla on vuosikymmeniä aikaa ennen kuin alat muistuttaa vanhempias – ainakaan niin, että itse sen myöntäisit. Kerkeät siis kokeilemaan jokaista luonteenpiirrettä ja valitsemaan ne itselles sopivimmat. Ympäristöhän meihin kovasti vaikuttaa ja kuten Petra-täti ylempänä sano, niin susta saattaa tulla Pelle Hermanni, mikä ei ois yhtään hassua koska sulla on vanhemmat joiden huumori on muuten AAAA+++ -laatuluokkaa! ;)

    xxo,
    Janina
    http://www.fittimes.net

    Ps. Terkkui äiteelles ja isilles <3 Rakkaustönäse niit vähän munkin puolesta!
    Pps. Marissa, please, printtaa tää ulos ja laita sinne Allun lapsikirjaan! Itkin ja nauroin, itkin ja nauroin. <3

    Tykkää

    1. Haha, katsotaan mitä Allu on mieltä vanhempiensa huumorista. Mutta kiitos, ainakin tiedän yhden toisen pariskunnan, jonka huumori menee yksiin meidän kahden luokattomien juttujen kanssa ;) :D

      Allu lähettää kiitokset kehuista, se kirjoittelee joskus varmasti lisääkin teille vielä<3

      Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s