Siltä kohdin, mistä minä sinua katson

Se on musta aina tosi mielenkiintoista, miten erilaisena maailma meille kaikille näyttäytyy. Alle metrin korkuinen kaveri näkee kaiken todella suurena, se huomaa purkat pöydän alareunassa eikä koskaan yletä keksipurkille. Vähän pidempi tyyppi näkee jo pöydän päälle, se voi vilkuilla huonetta ihan eri silmin. Ja miten hassua se onkaan, että joku voi katsella maailmaa lähes kahden metrin korkeudesta. Samalla onnistuu törmäämään ovenkarmeihin, eikä näe mitä jaloissa tapahtuu. Sieltä korkeuksista näkee selvästi ihan eri maisemat, koska en useinkaan yhtään ymmärrä, mistä se toinen puhuu. Näetkö sä ton? No en näe. Ei täällä metrin ja kuudenkymmenenneljän sentin korkeudessa ole sitä samaa taloa. Sitten se nostaa mut ja mä näen. Vau, tältäkö täällä sun korkeudella aina näyttää? Aika hienoa. 

Aikuisena me kasvetaan tiettyyn pituuteen ja näkymä pysyy aina samana. En voi kulkea kyykyssä koko ajan, enkä ainakan voi aina istua Villen olkapäillä katsomassa sen maisemaa. Lapsenahan se näkymä sentään muuttuu koko ajan, alkaa nähdä aina vain enemmän. Siksi kai vasta vanhempana tajuaa, että se lapsuuden koti ei ollutkaan mikään kartano. Sellaisena sen muistan. Meidän kodin siis, sen joka oli isossa mäessä ja sieltä oli pitkä matka autotielle. Siellä kodissa oli korkeat ikkunat, iso takapiha ja tosi korkea jääkaappi. Iso arkkupakastin, jonka taakse isosisko heitti sipulit salaa, kun se ei tahtonut syödä niitä.

Ei se talo kovin iso ollutkaan. Käytiin siellä kerran, olikohan se viime syksynä? Näin sen omalta korkeudeltani ja hei, yli puolentoista metrin korkeudessa asiat muuttuvat. Yritin kuvitella, mutta ei, ei se toiminut. Pieni talo, ihan tienvarressa. Ei yhtään mäkeä. Ei korkeutta tai kartanoa. Ja kyllähän se vähän nauratti. Vaahtosammuttimena sitä vain näki kaiken ihan erilailla. Isompana ja suurempana. Villen mielestä mä olen sentteineni lähempänä sitä metrikaveria kuin sen silmiä. Ja tiedättekö, välillä tunnen itseni ihan pikku patukaksi tuon rinnalla. Niin ja mä mahdun sopivasti kainaloon, voin kääntää katseen ja nähdä ylhäällä luottavaiset ja varmat kasvot. Jos tahdon pussata, täytyy vähän varvistaa. Se hymyilyttää täältä vähän päälle puolentoista metrin korkeudesta. On kiva katsoa toista ylöspäin, ylpeänä, ja kysellä ”tuuleeko siellä ylhäällä kovastikin?” Hih. 

Hymyjä sun maanantaihin! 

4 thoughts on “Siltä kohdin, mistä minä sinua katson

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s