Piilotetut päiväkirjani

Vaatekaapin ylimmällä hyllyllä on piilo. Kirjoja piilotettuna sen syvimpään nurkkaan kauas katseilta ja jonkun muun suurelta vahingolta eksyä niitä lukemaan. Kirjojen sisällä sanoja sanan perään ja jokainen nurkka käytetty hyödyksi. Ei yhtään tyhjää kohtaa tai unohdettua riviä. Eikä niitä sanoja kannata itsekään enää lukea. Vanhoja asioita, kuka niitä nyt enää märehtii. Pienen iän värittämiä päiväkirjoja niiltä ajoilta kun tuli vielä kirjoitettua ihan oikeasti jotain paperille. En tiedä miksi kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Miksi en enää sanaile kuten ennen? Miksi en kirjoita kirjan jokaiselle sivulle alusta loppuun ja aloita innoissani heti uutta kirjaa kun aikaisempi on saatu täyteen. Miksi en innostu siitä, että pääsen etsimään uutta kaunista vihkoa kirjakaupan valikoimasta. Miksi en iltaisin aikani kuluksi värittele sivujen reunoja täyteen kauniita kuvia. Miksi en kirjoita runoja ja omia mietteitäni talteen. Eikö niitä enää ole? 

16.4.2005

Taivas täynnä enkeleitä

epäilen

Lintunen varrella oksan

katselen

Rikkinäisin siivin visertää

kuuntelen

Taivas päälleen putoaa

omat siipeni annan

IMG_5623

Vaikka olen taitavasti piilottanut nämä kirjat, niin sinnepä eksyin niitä kuitenkin lukemaan. Löysin kirjan, jota olen aloittanut kirjoittamaan kun olen ollut 14 vuotias. Runokirjan. Ensimmäiseltä sivulta loppuun saakka sanoja, joista voin nähdä hyvin minkälaisia asioita milloinkin olen käynyt läpi. Vahvoja tunteita jokaisella sivulla. Erilaisia sanoja ja painotuksia. Ei, ne runot eivät ole hienoja. Niissä ei ole loppusointua, eikä niissä ole välttämättä minkäänlaista johtolankaa juonesta. Ne ovat vain kauniita sanoja ja tunteita paperilla. Kipua ja onnea. Niin ja kaikkea siltä väliltä.

Sivut vaihtuivat nopeasti kun luin sanojani läpi. Omia kirjoituksia ei ole helppo lukea, niitä kun tulee arvosteltua ja sulateltua vähän liiankin tarkkaan. Miksi mä nyt noin huonosti olen kirjoittanut. Tai miksi olen ajatellut niin kuin olen ajatellut. Enää ei voi ymmärtää eikä nähdä asioista samoilla silmillä. Mutta kukapa se on niinkin nuorena osannut valita aina oikeita sanoja. Vai olivatko ne silloin juuri ne oikeat sanat?

heinäkuu 2004

Sovita sitä kerran

saat sen omaksi

Kanna harteillasi

suurena kipuna

voimana

vuotavana haavana

tahrittuina sormina

Yritä päästä siitä eroon

se juoksee aina rinnallasi

ottaa kiinni ja palaa

piirtää kuvansa mieleesi

valvoo kanssasi

kiduttaa

viimeiseen yöhön

viimeiseen hengenvetoon

 

IMG_5624Tunteet heilahtelee suunnasta toiseen ja kun yhtenä hetkenä on maassa niin toisena olen jo aivan lääpälläin rakastunut. Niin se on mennyt aina ja on ihanaa, että on jotain näinkin kongreettista siitä muistona. Kuvia tottakai myös, mutta myös omia sanoja joita olen jaksanut niinkin paljon kirjoittaa. Ihan omia ajtuksia, joita ei voi uusiksi laittaa. En voi muistaa kaikkea mitä olen mistäkin ajatellut. Ei sitä ikuisesti muista miltä se teini-iän ihastuminen tuntuu tai se kun toinen jättää. Ei sitä kipua tunne enää uudestaan vaan se muuttaa aina muotoaan. Riveiltä sen voi onneksi jälkikäteen lukea. 

2006

Hetken tuskaisen hiljaisen 

yksin lattialla makaan

Tyhjä taivas

pilviverho peitää tähdet eiliseltä

niin sumuinen on maa

Tulisitpa jo syliini takaisin

 ——

Päiväkirjojani en pysty lukemaan. Niissä on niin paljon mustaa niin monilta ajoilta, etten saa sivuja eteenpäin. En tahdo tuntea sitä kaikkea enää, enkä millään tahdo ymmärtää miten jokin onkin voinut saaa mielen joskus silloin niin maahan. Elämä oli silloin toisarvoista, niin minäkin tunnuin olevan itselleni. Turha ja niin merkityksetön.

Se miksi kirjoitan tätä nyt, on että ajat muuttuvat ja vaikka kuinka se olisi kliseinen lause, että aika korjaa kaiken, niin tottahan se vaan on. Ajan myötä sitä kypsyy ja onnistuu pyörittämään ajatuksia päässään paremmaksi. Oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja oppii ettei elämä ole vain täydellinen peilikuva ja rikkeetön elämä. Virheitä tapahtuu aina ja ei aina ole helppoa. Kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on jokaiselle joskus vaikeaa, eikä siitä kukaan selviä ilman satunaisia suruja. Myös aikuisuuteen kasvu on nuoressa iässä monelle todella vaikeaa, eikä ole uusi tieto, että joutuu hetken opettelemaan elämään itsensä kanssa. Oppii hyväksymään oman itsensä eikä aina tavoitele jotain parempaa. Toisen parempaa elämää, jota se ei varmasti kuitenkaan ole.

Aika on tämän kaiken opettanut ja nykyään sanat päiväkirjassani ovat jotain aivan muuta. Runoja siellä ei enää näe, eikä kerrontaa siitä mitä elämässä tapahtuu. Päiväkirjassani kirjoitan tästä elämästä ja siitä miltä milloinkin tuntuu. Millaisia ajatuksia herää iltaisin kun menen nukkumaan ja kuka saa mut voimaan hyvin. Kirjoitan päiväkirjaani ajatuksenjuoksua onnellisista ajoista ja omista onnistumisistani. Siitä miten voisin ehkä kehittyä ja parantaa omaa elämänlaatuani. Omasta itsestänihän se on kiinni. Omista teoista ja valinnoista.

IMG_5649

Miksi tälläistä pohdintaa? Koska tänään on ensimmäinen kansainvälinen onnellisuuden päivä ja sehän ansaitsee osakseen vähän erityistä pohdintaan. Ja koska sellainen olen ihmisenä muutenkin. Pyörittelen ja mietin, muistelen asioita. Tarkkailen ympäristöäni ja katselen sitä uteliain silmin.  Ympäriltäni löydän useinkin paljon asioita joita huomioida ja laittaa mieleeni. Hyviä asioita ja sitten niitä huonoja. En voisi sulkea silmiäni elämältä ja kaikelta siltä mitä siihen kuuluu. Nykyään onneksi paljon onnellisuutta, mutta myös ikävämpiä asioita joita täytyy vain miettiä läpi ja löytää takaisin sinne tielle onneen. Itse voin vaikuttaa vain omaan hyvinvointiini ja omien unelmieni toteutumiseen. Oma asenteeni ratkaisee sen, että olenko onnellinen vai annanko muun maailman masentaa mielen.

2004

Kunpa joskus olisi se päivä kun kehenkään ei satu

ei olisi valheita

Kunpa joskus olisi se päivä kun uskoisin itseeni

ei olisi tuskaa

Kunpa joskus olisi rohkeutta

ei tarvitsisi pelätä että se loppuu

elämä

Kunpa joskus olisi uskoa

ei vain toivoa sen loppumisesta

Kunpa joskus osaisin olla hyvä ystävä

hyvä sisko

hyväksytty tytär

en vain unohdettu menneisyyteen

Kunpa joskus olisin onnellinen

Kunpa

Joskus

——

Olen aina tosiaan ollut ahkera pohdiskelemaan asioita. Paljon on sattunut ja tapahtunut ja helposti olen ottanut muidenkin murheet itselleni. Kaipa se johtuu siitä, että niitä tunteita on ollut aina vähän liikaakin ja niitä on ollut vaikea käsitellä. Paperille kirjoittaessa niitä on saanut ulos ja ehkä on tuntunut hetken aikaa vähän helpommalta. Helpommalta ymmärtää ihmisiä ympärillä ja myös omaa itseään. Käsitellä niitä ajatuksia joita on herännyt päivittäin ja joita ei ole muille osannut kertoa. Nykyään en enää ole aivan niin mustavalkoinen ajattelutavoiltani ja aikuistuminen on kai tuonut sen, etten ota ihan jokaista murhetta omakseni. En välitä kaikesta mitä ympärillä tapahtuu, en mieti ihan jokaista asiaa iltamyöhällä nukkumaan mennessä. Annan muiden miettiä omat murheensa ja puhua muiden asiat läpi. Annan muiden hoitaa turhat juorut. Läyhätköön tytöt vaan keskenään.

Nykyään jos kirjoittaisin runon, se olisi aikalailla kirkkaampi. Siinä olisi toivoa ja kiitosta. Onnellisuus näkyisi sanoistani läpi jokaisella lauseella. Sitä kun pohjimmiltani olen vaikkakin joskus olisi vähän surua mukana matkassa. Se kuuluu varmasti jokaisen elämään, vaihtelevat olosuhteet. Ehkäpä siis tuon viimeisen runon ajatus on toteutunut. Olen kai onnellinen ja osaan elää. Osaan olla rohkea ja jopa itsekäs, jos se on tärkeintä oman hyvinvointini kannalta.  Tarvitseeko sitä suuremmasta enää unelmoida?

Kirjat pääsivät takaisin piiloon ylähyllylle, ehkä niitä voisi joskus lukea enemmänkin. Tällä hetkellä en tahdo katsoa sitä kaikkea suoraan silmiin vaan mieluummin unohdan ne uudestaan piiloon. Ne kuitenkin muistuttavat mua siitä, että ajat muuttuvat nopeasti ja niin sitä vain ihminen kehittyy vanhetessaan. Onni löytyy etsimällä, jos vain muistaa antaa itselleen siihen mahdollisuuden. Ei saa luovuttaa. Välillä voi pydähtyä hetkeksi ja miettiä asioita. Kirjoittaa ne ylös. Joskus se kaikki helpottaa ja tuntuu jo paremmalta. Kuten musta tänään tuntuu. On vahva olo.

Oikein onnellista onnellisuuspäivää! <3

 

14 vastausta artikkeliin “Piilotetut päiväkirjani

  1. Vau mitä runoja! Itse olen kirjoittanut myös runoja paljon teini-ikäisenä ja näistä monet muistutti mua paljon niistä ajoista ja omista ajatuksista. Edelleen kirjoittaitan silloin tällöin, kun sellainen oikea fiilis tulee :)

    Onnellista päivää Marissa<3

    Tykkää

  2. Itse käynyt samaa läpi nuorempana ja kirjoittanut pohdintoja paperille. Aika tuskaista lukea, mutta jotenkin helpottavaa huomata kuinka kaukaselta se tuntuu nykyään ja kuinka paljon kaikki on muuttunut. Hienoja runoja, kivan pohdiskelevaa tekstiä. Tuli jotenkin rauhallinen olo :)

    Tykkää

  3. Hieno postaus!

    Jokaisella on varmasti ollut nuorempana ne omat kasvukipunsa. Minäkin olen jo silloin paljon kirjoitellut vihkoihin omia runojani ja hyvin samantyyppisiä tunteita käsitellyt kun näissä runoissa mitä tähän toit.

    Onnea tähänkin päivään! :)

    http://outinfitness.fitfashion.fi/

    Tykkää

  4. Oon piilottanut omat päiväkirjani niin hyvin, etten varmaan itekään tiiä, missä ne on… :D Mutta en ehkä uskaltaisi avata niitä… Jee, tänään nähdään! <3

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s