Minä ennen ja nyt

Siitä on jo yli vuosi. Vuosi tekstistä, jossa kerroin melko avoimesti omaa historiaani ja suhdettani ruokaan ja kehooni. Kerroin syömishäiriöstäni. Vuosien piinasta, joka vuosi sitten vielä oli aika läheisessäkin muistissa ja elin itseasiassa vielä aika herkkää aikaa elämässäni. Muille se ei ole koskaan näkynyt, enkä koe sitä tarpeelliseksi näyttäkään. Silloin kirjoitinkin tämän tekstin.

Pitkä teksti, joka tuntuu jo nyt vieraalta ja ja aivan kuin joku muu olisi sen kirjoittanut. Nyt kun luen tekstiä niin koen suurta helpostusta. Helpostusta siksi, että aihe kuulostaa suurelta osaa vieraalta ja voin sanoa sen olevan menneisyyttäni. Muistan kyllä kaiken mitä olen käynyt läpi ja ymmärrän niitä ajatuksia sen sairauden takaa. Siltikin kaikki se mitä kirjoitin on vierasta siinä mielessä, että enää en pystyisi nin yksityiskohtaisesti kirjoittamaan asiasta. En vain yksinkertaisesti osaa ajatella yhtä sairaalla tavalla ja muistaa niitä tuntemuksia joita olen aiemmin tuntenut. Jossain tuolla sydämen pohjalla ne kyllä vielä ovat ja osaan samaistua moneen muuhun joka näitä asioita käy läpi, mutta itse en enää tunne samoin. Vaikka mulla onkin melko hyvä muisti, niin selvästi niitä ikäviä asioita yrittää väkisinkin pyyhkiä pois. Ikävät asiat on niitä, joita en enää muista kokonaisina vaan kaikki tuntuu melko sumealta. Tahtoisin vain unohtaa. Vaikkakin joo, ne ovat tehneet sen mitä olen nyt, niin kyllä ne itse asiat voi jäädä menneisyyteen. Mitäpä teen ikävillä tiedoilla itsestäni muuta kuin että pystyn ymmärtämään montaa muuta ihmistä paljon paremmin. Osaan nähdä asioita muidenkin näkökulmasta katsoen, enkä vain sokeana kulkien omaa ajatuskanavaani pitkin. Osaan nähdä myös muut ihmiset ympärilläni, osaan kokea tunteet joita te ehkä tunnette. Osaan ymmärtää.

Voi kunpa kukaan ei joutuisi käydä sitä sairautta läpi, jonka itse olen sairastuanut. Kukaan ei ansaitse sellaista surua elämäänsä. Ei kukaan.

IMG_2489

Matka tähän hetkeen on ollut pitkä. En voi sanoa, ettäkö koskaan voisin päivittäin olla tyytyväinen siihen mitä olen, mutta ainakin suurimmilta osin voin. Ei joka päivä voi hymyilyttää olla minä, mutta en valehtele jos sanon, että kyllä mä 97 prosenttia ajasta voin antaa itselleni armoa ja ymmärrystä. En enää katsele maailmaa niillä silmillä, jotka näkevät vain muut ylhäältä ja itseni sielä alhaalla. Luonteena en ole se vahvin vastaan väittäjä, joten kyllä tulee niitä hetkiä kun annan muille periksi. Annan muiden näyttää vahvuutensa ja jään jalkoihin. Se on kuitenkin luonnekysymys, ei enää sairaus joka puhuu. Kun sairaus oli jokus pahimmillaan, niin koin, että kaikkien muiden elämä on tärkemäpi kuin mun. Muistan sairaalassa ollensani miettineeni, että vien vain paikan sairaammilta. Surin sitä, että mun laitetaan paikkaan, johon on jono ja muut ansaitsisivat hoitoa enemmän. En ymmärtänyt, että minä olin ihan yhtä tärkeä kuin muutkin. Olin mielestäni vähemmän sairas. Se kun on aika normaalia ajattelua ihmiseltä, joka ei näe kuin oman surkean itsensä. Alistuu ja haukkuu itseään. Itkee sisältä, hymyilee ulos. Suuri hymy se olikin, kukapa sen hymyn taaksen olisi osannut katsoa.

Luin tekstin eilen uudelleen, jonka kirjoitin noin vuosi sitten. Sanat tuntuivat kovin tutuilta, mutta samalla mietin, että miten olenkaan osannut kuvailla sairautta niin läheltä katsoen. Enää en osaa. En pysty ajatella ruoasta ja ulkonäöstä samoin, enkä voi kokea enää sitä samaa. En tahdo laihtua takaisin pieneen kokoon ja olla heikko. Tahdon olla vahva ja normaalin kokoinen. Kevyt olo on tärkeä ja sitä tavoittelen tällä hetkellä. Tahdon palata siihen entiseen juoksukuntoon mikä oli aikaisemmin, mutta siinäkin on kyse vaan siitä, että kevyessä kropassa on helpompi juosta. Sanokoot kuka mitä sanoo, mutta ainakaan mun reisilläsi ei juosta pitkää matkaa silloin kun ne ovat näinkin isot kuin nyt. Tahdonkin siis myös lihasta pois, en välttämättä siis vain sitä rasvaista osuutta. Juoksemallahan se kaikki lähtee, ei siinä kauaa mene. Sitten voin taas iloisena juosta pitkiä lenkkejä ja olla tyytyväinen itseeni.

Tällä hetkellä on suurta huutoa olla lihaksikas ja voimakas. En tiedä mikä mussa on, mutta aina kun suuri joukko tekee jotain, niin tahdon tehdä aina eri tavalla. Siksi ehkä olenkin kyllästynyt siihen hekumaan, että lihaksikas ruumis ja suuret voimat olisivat tärkeitä. Ei se kaikille sovi. Minä ainakin henkilökohtaisesti pidän kropasta silloin, kun se on kantajalleen sopiva. Osa meistä on ronskimman ja vahvemman näköisiä. Osa ruipelompia. Minulle sopiikin ehkä paremmin se kevyt ruumis ja nopeat jalat juosta. Tai näin ainakin tahdon kuvitella niin.

IMG_2129

Ennen ja nyt. Ennen olin nuori ja hain paikkaani. Olin monesti niin kovin yksin ja en uskaltanut hakea tukea. Ei moni pysty ymmärtämään niitä ajatuksia joita silloin on käynyt läpi. Ajatuksia joita vielä hetki sitten puin päässäni ja yritin hakea tukea ympäriltäni sanattomasti. Valitettavasti liian usein on eksynyt väärään seuraan ja esimerkiksi vaikea parisuhde vain pahensi tilannetta. Toiselle kun oli niin vaikea ymmrtää sitä mitä käy läpi. Se toinen vain haukkui ja haukkui, ajoi nurkkaan. Kertoi, että koko maailma vihaa minua. Kertoi että olen surkea ja huono ja jätti yksin tuleen makaamaan. Minä uskoin sen kaiken. Silloin sairaus otti taas yhä lujemmin kiinni ja tukeuduin siihen. Oli helpompi uskoa poikaystävään ja sairauteen, kuin että olisi kysynyt itse ystäviltä onko ne puheet totta. Eivät ne olleet. Tuskin kukaan mua vihasi. Sairaus ne sanat sanoi, ei kukaan muu.

Tällä hetkellä mulla on ympärilläni monta hyvää ystävää. Elämä on kulkenut eteeenpäin ja olen tullut tilanteeseen, jossa mulla on hyvä olla itseni kanssa. Kyllä aina välillä vähän tulee nyrpistettyä nenää kun lähtee ovesta ulos, mutta se on vain harvoin. Eihän aina voi olla hyvä päivä? Joskus on hiukset huonosti ja on noussut vähän väärällä jalalla, mutta se on normaalia elämää. En anna sen masentaa. En myöskään enää määrittele itsenäni ulkonäön ja rasvaprosentin tarkkuudella. Se ei kerro musta ihmisenä, että onko mussa 12 prossaa rasvaa vai 22. Olo kertoo. Katse ja sanat. En sano, ettenkö voisi vielä joskus olla paljon kevyempi kuin mitä nyt olen, mutta ei ole suuri katastrofi, että nyt sairastellessakin on kertynyt vähän ylimääräistä painoa. Eiköhän tästä vielä joku päivä hommata kroppa parempaan kuntoon, mutta juuri nyt se ei ole ajankohtaista. Tahdon syödä normaalisti ja voida hyvin. Kyllä, tarkkailen sitä mitä suustani alas laitan koska tahdon että kroppa voi hyvin ja on hyvä olla. Tahdon olla energinen ja iloinen, kuten moni näkeeki mun aina olevan. Ei se kuulkaa rasvaa ja herkkuja syömällä onnistu. Huono energia tuo juuri sitä huonoa energiaa, enkä ainakaan minä ole silloin oma energinen itseni. Jos makoilisin kaiket päivät, en huotaisi kehoani ja söisin huonosti, niin eipä siinä kyllä energiaa kasvatettaisi. Voisin huonosti ja olisin kotona. Työnteosta ei tulisi yhtään mitään. Ei ainakaan hymyilystä.

Ystäväni mainitsi pari päivää sitten, että oli huomannut miten vältän nykyään enemmän vartalokuvien laittamista blogiini. Se sai ajattelemaan. Teenkö tosiaan niin? On totta, että jossain vaiheessa kun tuli treenattua enemmän, niin tuli tosiaan jaettua enemmän kuvia kehityksestä ja siitä millaiselta keho näyttää kun tekee sen eteen jotain. Kuvissa näkyi hauista ja vilahtihan siellä ne vatsalihaksetkin. Silloin kun ne vielä näkyivät. Tällä kertaa esimerkiksi Thaimaan matkalla tuli vähemmän kuvailtua itseään, eikä kuvia tänne selkävammaisen laiskottelijan kehosta eksynyt. Oliko se tietoinen valinta? Olenko huomannut itse, etten olisi niin tyytyväinen kehooni nyt kun en pääse liikkumaan? En tiedä. Myönnän sen, että enää en laita kuvia salilta koska en siellä käy. En myöskään tahdo esitellä kasvanutta kehoa, jossa on enemmän rasvaa. En siltikään ehkä koe sen olevan yhtään huonompi keho, sen eteen on vain nähty vähän vähemmän vaivaa. Olo on parempi kuin miltä keho omaan silmään peilistä näyttää, joten kyllä täällä ihan hyvin menee. Katson siltikin ilolla teidän muiden kuvia treenatuista kehoista ja edistyksestä salilla. On se vaan niin mahtavaa nähdä miten paljon työtä porukka tekee oman kehonsa eteen ja minkälaista mielenlujuutta se usein vaatii. Kyllä hyvin treenattua kroppaa on aina ilo katsella. Kaipa sitä joskus oli itsekin ylpeä kun oli onnistunut saamaan ne vatsapalkit esiin.

 

IMG_0438

Kyll

Ennen en voinut käydä brunsseilla tai syödä mitä tahdon. Ajatuskin buffetista olisi saanut juoksemaan karkuun. Liikaa houkutuksia ja paineita siitä mitä pitäisi syödä. Olisin kuitenkin syönyt liikaa. Omasta mielestäni. Ennen jouduin miettiä jokaista annosta joka suustani alas laitan ja itkin päivittäin peilin edessä sitä miltä näytän. Koskaan ei ollut tarpeeksi. Mietin usein jo seuraavaa päivää kauhulla, vaikka olisi pitänyt olla siinä hetkessä jossa olen juuri nyt. Tänään olenkin onnellinen juuri siitä asiasta, että tämä kaikki on menneisyyttä. Ei tarvitse miettiä turhia asioita, vaan voin keskittyä ihan oikeaan elämiseen. Tähän elämään, ei siihen elämään jota koko ajan tavoittelen. Kuviteltuun elämään.

Toivon paljon voimia teille, jotka elätte edelleen sitä vaihetta joka mulle on tällä hetkellä vain sumea muisto. Vuosien muisto, mutta nyt jo niin kaukainen, että vaikeapa siitä on puhua. Toivoisin vain, että näette mitä muuta elämässä voi olla kuin vain ulkonäkö ja keho. Ei niillä pitkälle pääse vaan tarvitaan paljon muutakin. Tarvitaan sinut. Kokonaan sinut, ei vain osaa siitä kaikesta mihin pystyt. Sairaus vie vuosia elämästäsi, eikä niitä saa enää takaisin. Olisiko aika päästää irti? Jos voisin, niin auttaisin siinä kaikkia teitä jotka apua tarvitsette. Valitttavasti ne ajatukset ovat kuitenkin vain oman mielemme muodostamia valheita ja luuloja itsestämme. Valheita, joihin ei pidä uskoa. Mutta koska minäkin jätin jo ne valheet, uskon siihen, että sinäkin voit ne vielä unohtaa. Ehkä kohta sinäkin voit kirjoittaa näitä samoja sanoja mitä itsekin kirjoitin tänään. Toivottavasti nopeammin kuin uskotkaan.

Tässä minä nyt olen ja niin olet sinäkin. Voitaisko edes tänään olla tyytyväisiä itseemme? <3

26 thoughts on “Minä ennen ja nyt

  1. Ihana postaus, sinulla on ihan mieletön taito pukea asioita sanoiksi! Olen seuraillut blogiasi aika pitkään ja ihaillut positiivista ja hyvällä tavalla huoletonta elämänasennettasi. Myös brunssipostaukset ovat saaneet monesti miettimään kuinka paljon sellaista kaipaisinkaan. Siis että pystyis syömään mitä vaan ilman syyllisyyttä ja ahdistusta. Kaikista eniten jonnekin syvälle kolahti tämä lause: ”Sairaus vie vuosia elämästäsi, eikä niitä saa enää takaisin. Olisiko aika päästää irti?” Niin totta ettei minulla ole siihen mitään lisättävää…. muuta kuin KIITOS Marissa. <3

    Tykkää

    1. Kiitos Tiu! Toivottavasti ajatukset jäävät mieleen pidemmäksikin aikaa ja ehkä huomaat pian, että itsekin voit päästää irti. Pikkuhiljaa.

      Voimia <3

      Tykkää

  2. Voi Marissa, tuntuu, ettei tarvitsisi kirjoittaa tähän muuta kuin: <3

    Pystyn samaistumaan useampaan kohtaan. Esimerkiksi siihen, etten enää muista "mitä rataa" ajatukset sairaina aikoina kulkivat. Eräs päivä sen tajuttuani melkein pelästyin. Vaikka se ei olekaan muuta kuin positiivinen asia.

    Välillä kun tulee vaikeita hetkiä, mä mietin, haluanko oikeasti seistä loput päivät elämästäni peilin edessä itkemässä itseäni. Vai mieluummin – vaikka sitten isompana – oikeasti elää.

    Ja sä olet kuules Marissa tuollaisena(kin) ihan hirmu valloittava, kaunis ja sopiva. <3

    Tykkää

    1. Niin, eikös tähän sun kommenttiisi voi vain sanoa myös lyhyesti, että: <3

      Seuraan kaikkea mitä siekin kirjoitat ja tulee aina niin ylpeä olo sun fiksuista ajatuksistasi. Kauniimpaa olla vahva, kuin heikko ja epävarma :)

      Tykkää

  3. Nyt veti vähän sanattomaksi tää teksti. Mä oon kateellinen noille ajatuksille. Kuitenkin iloinen sun puolesta ja annat mulle(ja varmasti monelle muullekin) toivoa kaiken tän keskelle. Voi että, kuinka mäkin haluan joskus ihan vilpitömästi todeta olevani onnellinen. Itseeni ja elämääni. Oot ihan veljesi vastakohta(ei pahalla S). Oot herkkä ja äärimmäisen kaunis ihminen. Ansaitset niin ton kaiken hyvän.

    Tykkää

    1. Hih, nauratti vähän tuo veli osuus. :D Sen kanssa ollaan vähän joo erilaisia. Ehkä ihan hyväkin ;)

      kiitos sanoista Karkki <3

      Tykkää

  4. Ei sitä osaa edes kuvitella noita ajatuksia, mitä sunkin päässä on joskus ollut. Toisen saappaisiin on niin vaikea astua, mutta hienoa, että oot päässyt yli siitä ja susta on kasvanut vahva ja tasapainoinen ihminen, joka voi olla esimerkkinä monelle muulle saman kanssa painivalle :) Ulkonäön ei pitäis olla kaiken keskipiste, vaan oma hyvä ja tasapainoinen olo, keho, jossa viihtyy ja jolla voi tehdä haluamiaan asioita.

    Tykkää

  5. Ihana postaus, ja vaikka oon saattanut sanoa tämän ennenkin, niin sanon sen taas: olet kyllä ihailtavan rohkea, kun kerrot näin avoimesti ajatuksistasi ja vaikeistakin asioista täällä! :) Ihmisten selviytymistarinat ovat aina ihanaa luettavaa, tulee itsellekin toiveikas ja hyvä mieli, kun kuulee, miten vaikeista asioista muut ovat selvinneet voittajina (vaikka itsellä ei ihan tuohon verrattavissa olevaa ongelmaa olekaan, mutta kaikillahan jotain ongelmia on) :)

    Tykkää

    1. Kiitos Nanna! Välillä kyllä tulee mietittyä, että mitäs kaikkea sitä taas tuli hölistyä, mutta toisaalta eipähän näissä asioissa oo salailtavaa. Yleisiä asioita ja harva niistä puhuu ääneen, ehkäpä siis ihan hyvä että edes osa meistä puhuu niistä suoraan. :)

      Tykkää

  6. Olipa kertakaikkisen ihana ja ajatuksia herättävä postaus! Mun tekis kauheasti mieli kommentoida tähän jotain fiksua ja järkevää, mutta tuon tekstin lukemisen seurauksena mun ajatukset tuntuu olevan vain yhtä sekavaa massaa pään sisällä eikä järkevästä kommentoinnista taida tulla yhtään mitään :D Musta on kuitenkin ihanaa kuulla, että sun asiat ovat paremmin ja että vaikeat ajat ovat häilymässä utuisiksi menneisyyden muistoiksi – oot kertakaikkisen upean oloinen nainen! Käsittelin just hieman samankaltaisia asioita omassa blogissani, kun tajusin, että ympärillä pyörivät odotukset, suositukset ja trendit alkavat vaarallisesti sekoittaa mun omaakin päätä ja alan pikkuhiljaa tekemään asioita siksi, että kuvittelen, että mun kuuluisi tehdä niin enkä omasta tahdostani. Googlettelin ortoreksiaa, bulimiaa ja anoreksiaa, laskin viikon treenimääräni minuutilleen ja ruoskin itseäni henkisesti, jos yksi päivä jäi väsymyksen takia väliin. Onneksi ehdin tällä kertaa itse itseni väliin, ennen kuin mitään pahempaa pääsi sattumaan – vaikkakin samanaikaisesti tieto siitä, ettei kaikille käy yhtä hyvin, satutti hirveästi. En voi väittää kokeneeni mitään oikeasti pahaa tai vakavaa, mutta ainakin sain pienen häivähdyksen siitä, millaista syömishäiriöisen ihmisen elämä voi olla. Maailma on nykyään julma paikka.

    http://maailmanauraa.blogspot.fi/2014/02/oh-you-want-to-know-what-im-training.html

    Kiitos, kun oot olemassa ja jaat meille muille näin avoimesti tuntemuksiasi, mielipiteitäsi ja näkemyksiäsi. Se on tärkeämpää kuin ehkä uskotkaan :)

    Tykkää

    1. Kiitos itellesi Laura! Alkaa olla aika monellakin varmasti ajatukset ja pää sekaisin kun kaikkialta tulee ristiriitaisia viestejä. Hyvä, että itse huomasit mihin suuntaan olit kulkemassa ja ehkä nyt osaat ajatella itsestäsi ja tavoitteista vähän enemmän maalaisjärjellä. Sitä kun helposti alkaa tavoitella turhia asioita ihan vain siksi kun luulee, että niin pitää muka tehdä. Eikä oikeasti pidä yhtään mitään.

      Hyviä ja fiksuja ajatuksia Laura! :)

      Tykkää

  7. Blogisi jokainen postaus on ollut hyvä. Joku on naurattanut, joku itkettänyt, joku koskettanut pintapuolisesti, joku jäänyt mietityttämään pidemmäksikin aikaa. Jok Ikinen kerta, kun bloglovin ilmoittaa että olet jotain uutta kirjoittanut ilahdun. Ilahdun kovasti, usein jopa innostun. Jo monesti olen suuren tunnekuohun vallassa ajatellut että tämän parempaa tekstiä en aiemmin ole lukenut. Niin koskettavaa ja analyyttistä ja rehellistä ja kanssani samaa arvomaailmaa edustavaa!!! Tulee tunne että haluaisin huutaa koko maailmalle LUKEKAA TÄMÄ!! Tai haluaisin soittaa siskolleni tai ystävilleni tai äidilleni tai kenelle milloinkin ja lukea tekstistä ääneen tai vähintäänkin keskustella postauksesi herättämistä tunteista. Tai usein, esim nyt haluaisin soittaa SINULLE ja ääni väristen itkunsekaisesti sopertaa sanat: kiitos kiitos kiitos että olet olemassa ja kiitos että käytät uskomattoman upeaa lahjaasi eli kykyäsi todella koskettavalla verbaalisella ulosannillasi kertoa elämästäsi rehellisesti❤️En nyt taaskaan kykene ilmaisemaan riittävän voimakkaasti sitä mitä sisälläni tunnen. 18 vuotta hukattua elämää ( onneksi paljon hyvääkin on vuosiin mahtunut!!) takana. Se on yli puolet koko elämästäni! Elämä on niin suunnattoman suuri lahja että voi miksi, MIKSI se saatanallinen riivaaja minut sai 15-vuotiaana valtaansa??? Siihen en vastausta kaiketi koskaan saan mutta tärkeämpää kuin roikkua menneisyydessä onkin suunnata kohti tulevaa. Kohti parempaa huomista❤️Ja siinä sinä ja sinun mahtava blogisi olette hurjan tärkeä osa!

    Olen sanaton. Niin mielettömän paljon haluaisin sanoa niin sinulle kun upeille blogiasi seuraaville muillekin naisille. Nyt vaan ei pysty. Sinä kun aina ennätän sanoa kaiken mitä ajattelen.

    Tykkää

    1. Voi Nata! Kiitos kaikista näistä sanoista, en osaa tarpeeksi kiitää siitä miten hyvän olon tuo kun saa jonkun tuntemattoman ihmisen kertomaan näin suoraan omia ajatuksiaan. Tulee aika tärkeä olo. Tai no enemmänkin kuin tärkeä! Tosi ikävää kuulla, että sullakin on niin suuri määrä vuosia valunut hukkaan elämästä vaikka kutienkin huomaan, että osaat itse nähdä miten hölmöä se on. Sehän siinä juuri tyhmää onkin, että vaikka aivot olisivatkin perillä tilanteesta ja osaisi ajatellea järkevästi, niin silti asioita on vaikea muutta. Vie vuosia, joillain kai koko elämän. Karua. Onneksi on olemassa aina tulevaisuus ja ehkä se oikeasti vielä joku päivä näyttää valoisammalta.

      Ihan kauheasti jälleen voimia sinne. Tuhat kiitosta kauniista sanoista <3

      Tykkää

  8. <3

    Sä oot tullut ihan valtavan pitkän ja rankan matkan. huh. ansaitset vain parasta ja ihana lukea, että kaikki on paremmin nyt :)<3

    Ps.

    täällä toinen juoksija, joka ei oikein saleilusta niin paljon innostu ja kroppa ei ehkä lähentele tän hetken ihanteita, mutta olo on hyvä ja kevyt ja lenkkitossut lentävät ;)

    Tykkää

  9. Olen niin onnellinen puolestasi siitä, että olet päässyt irti sairauden otteesta. Elämä on paljon kivempaa ilman sitä. Jos tuon sairauden kanssa elämistä nyt edes elämäksi voi kutsua.

    Luin myös tuon vuosi sitten kirjoittamasi tekstin. Siinä ja tässä postauksessa oli paljon tuttuja ajatuksia. Mullekin ne alkavat onneksi olla menneisyyttä. En ole asiasta (vielä?) blogissani kirjoittanut, mutta ehkä teen sen joskus. Jos siltä tuntuu.

    Tahdon vielä sanoa, että olet kyllä rohkea ja upea ihminen! Selviytyjä.

    Tykkää

    1. Taidan olla onnellinen meidän molempien puolesta jos sinäkin pystyt puhua siitä jo menneisyytenä. Harmi vaan, että monelle se on tällä hetkellä nykypäivää. Aivan liian monelle. Siksi onkin kai hyvä puhua rohkeasti näistä asioista ja antaa rohkaisua, että kyllä siitä on mahdollista päästä irti. Pitää vaan antaa itselleen aikaa!

      Tykkää

  10. Hieno ja rohkea teksti :) jäin miettimään tuota mitä sanoit että haluat ”juoksijan kropan” takaisin ja sinua ärsyttää kun valtavirta hehkuttaa lihaksia ja bodailua – olen tismalleen samaa mieltä! Ihan tahallani jätän proteiinit syömättä ja lihaskunnon tekemättä etten vaan saa lihaksia ;) no ei nyt ihan, mutta itsekin RAKASTAN juoksemista (kaippa sillä samalla tavalla kuin sali-ihmiset sitten salia) ja pidän itsestäni hoikkana ja kevyenä juoksutyyppisenä ihmisenä. Se on vaan Minua :) vakavasti puhuen tottakai lihaskunnon ylläpito on tärkeätä, mutta ymmärtänet pointin :)

    Tykkää

    1. Samoja ajatuksia siis kun mullakin! Juokseminen on aivan ihanaa ja se sujuu parhaiten kevyellä kropalla. Sitä kohti siis keväällä, niin pääsee juoksemaan heti kun alkaa olla lämmin. :) Lihaskunto tottakai pitää pitää yllä, mutta ei siihen salia edes tarvita. Oma kehokin riittää vastukseksi aivan hyvin. :)

      Tykkää

  11. Hei Marissa! Löysin blogistasi pari viikkoa sitten jonkin brunssiarvostelun, ja minunhan piti saman tien lukea ne kaikki! Sait minut haaveilemaan ihanasta brunssista, jonka aionkin toteuttaa heti seuraavalla vapaalla :)

    Mutta se miksi minulle tuli pakonomainen tarve kirjoittaa sinulle, oli tämä tekstisi (vielä oikeammin se yli vuoden takainen, johon olit laittanut linkin) Luin sen silmät kyynelissä. Se sai minut palauttamaan mieleeni sen surkean teini-ikäisen/parikymppisen joka olin itse syömishäiriöisenä. Kunpa olisi tajunnut silloin monia asioita. Olen nyt 27 ja voin sanoa olevani terve. Anteeksi itken lisää kun musta on niin ihana sanoa tai jopa kirjoittaa se :) Onneksi sinäki olet löytänyt elämänilon <3 Olet niin kauniin ja terveen näköinen! Kiitos rohkeudesta.

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s