Ennen ja nyt.

Tämä aihe on ollut monen toiveena jo pidempään ja luonnoskin on jo vaaninut olemassaolollaan tuolla listallani yhtä pitkään. Aina välillä olen kirjoittanut muutaman sanan ja sitten taas pyyhkinyt kaiken pois. Nytkin pelkään, että jos luen omat sanani liian moneen kertaan uudestaan, en saa aikaiseksi julkaista kirjoitustani. Tahdon sen kuitenkin tehdä, koska olen niin luvannut ja varmasti se kertoo paljon enemmän taustastani ja siitä miksi ajattelen nyt niinkuin ajattelen. Onhan mennyt aika kuitenkin se, joka musta on tehnyt  sen mitä juuri nyt olen ja muokannut mun ajatusmaailmaani siihen suuntaan joka täällä teille näkyy sanoina joita kirjoitan. Jokaisella meillä on oma menneisyytemme, oli se sitten minkälainen tahansa. Itselläni se on ollut samanlainen kun monella muullakin tytöllä, karu ja kivinen, samalla opettava ja paljon antava. Polvet ruvella on kuitenkin noustu, eikä maahan enää kaadu yhtä herkästi kuin ennen. Nouseminenkin on helpompaa.

Alkujaan oli tarkoitus tehdä tämä blogi, koska tahdoin päästä jakamaan sitä kaikkea intoa joka mulla on ruokaa ja urheilua kohtaan. Jakaa iloisia asioita, joita elämässä tapahtuu, itsekin samalla nähdä miten hyvin asiat voi olla. Terveellisiä ruokia, urheilupäiväkirjoja, suunnitelmia salille, uusia ruokia, kommentointia ihanilta uusilta tuttavilta ja mitä kaikkea muuta ihanaa tää kirjoittaminen onkaan tuonut viime keväästä saakka. Positiiviset kirjoitukset on kai olleet mun ns. tavaramerkkini, mutta nytpä joudun raottamaan esirippua ja kertomaan, että eihän se elämä aina niin ruusuista oo ollutkaan. Eikai varmaan kenelläkään. En kuitenkaan ole aina ollut samanlainen ja vaikka olen jo pienestä iästä saakka pitänyt itseäni terveellisyyden vaalijana, niin asiahan on ollut aivan päinvastoin kuin uskoin itse. Liian terveellisestikin voi syödä.

Te tiedätte sen ihmistyypin, joka seuraa liikaa ruokailujaan ja punnitsee joka annoksen. Se ihminen muuten tietää tarkkaan jokaisen ruoan kalorimäärän ja kuinka paljon urheilua sen kuluttamiseen tarvitaan. Se ihmistyyppi myös kuvittelee syövänsä terveellisesti ja hyvin vaikka oikeasti kaikki menee aivan yli rajojen ja lopputulos on jotain aivan muuta kuin piti. Sitten on vielä se ihmistyyppi, joka sekoittaa tähän herkut ja kielletyt ruoat, syö niitä salaa eikä kerro kenellekkään. Peittää sen puolen elämästään ja häpeää himoaan epäterveelliseen ruokaan, kun eihän nyt niin saisi tehdä. Poistaa ahdistustaan ruokaan, turvalliseen pakokeinoon. Hyi häpeä. Tämä ihminen lihoo ja laihtuu, lihoo uudestaan ja laihtuu sitten niin ettei kukaan enää tunnista edes kasvoja. Jojo-efekti, joka nyt on kaikille suomalaisille naisille tuttu, mutta tuskinpa ihan näin suurissa mittakaavoissa. Tämä ihminen myös näkee itsensä suurempana kuin on, uskoo olevansa norsun kokoinen ja myös peili sanoo samaa.

Minä olen kaikki nämä ihmiset, joita luettelin, enkä kiellä omaa typeryyttäni ja naiviuttani ruoan suhteen. En ole tänäkään päivänä täysin sinut oman vartaloni kanssa, mutta matkaa on tultu eteenpäin ja olen enemmän kun onnellinen, että nykyään osaan jo käyttää aivojani enkä vain katso siihen rikkinäiseen peiliin, joka näyttää minut harmaana ja ylipainoisena. Niin, siltä minä omaan silmääni näytän yhä ja edelleen, enkä voi sille mitään. On päiviä kun katse kirkastuu ja huomaan, että olenkin ihan kivan näköinen. Sitten tuleekin se aamu kun astun sängystä väärällä jalalla, housut kiristävät ja kasvoissa ilme on vääristynyt. Niitä päiviä on siis yhä, vaikken niitä täällä hehkutakaan. Olen kuitenkin löytänyt oman tapani selvitä näistä ajatuksista ja se on urheilu. Vaikka täällä monet usein minua neuvovat, että pitäisi liikkua vähemmän ja olla välillä paikoillaan, niin mullepa se urheilu on keino voida hyvin. Olen pakattu suurella määrällä energiaa ja koska rakastan hyvää ruokaa on sen syöminen kompensoitava jollain tavoin. Plus että kun liikun paljon, on oloni parempi, tiedän olevani kunnossa fyysisesti. Samalla myös henkisesti. Tällöin en edes katso peiliin, vaan luotan omaan olooni. Siksi se olo ja tuntemus on tärkein. Ei peilin kuva, se ei puhu totta, ei ollenkaan.

Henkilökohtaisin asioita, mutta koska niin monet ovat aiheesta pyytäneet kirjoittamaan niin jaetaanpa nyt vähän tätä mun harmaata historiaani. Onnellisia aikoja on ollut todella paljon, mutta onpa siihen aikaan mahtunut myös paljon nuoren tytön melankolista pohdintaa ja syrjäymistä, kun on tuntenut itsensä niin erilaiseksi jo nuoresta saakka. Mistäs aloittaisin. 

Olin 12 vuotias, kun muistan ensimmäisen kerran havahtuneeni siihen ajatukseen, että olen kamalan lihava ja muutenkin huono ihminen. Tottakai, eihän ihmisiä tietenkään arvioida muuta kuin ulkonäön perusteella. Näin siis uskoin. Isovanhempien luona käytiin tuohon aikaan usein ja siellä syötiin paljon herkkuja. Samatenkin harrastin paljon tanssia nuorena joten tuli syötyä iltaisin treenien jälkeen paljon, eikä herkuiltakaan välttynyt. Näin itseni tanssissa koko ajan peileistä, eikä näky ollut itselleni kovin mukava, trikoot eivät korostaneet parhaita kohtiani eivätkä muiden tyttöjen trikoot ollet samanlaisia. Ne olivat kapeampia ja kauniimpia. Kadehdin heitä, kadehdin myös omaa perhettäni, jotka kaikki olivat hoikkia ja laihoja ja itseni tunsin aivan erilaiseksi. Siitä se kai sitten alkoi. Kieltäytyminen ja ruoan piilottaminen, kun  ei meillä kotona saanut jättää lautaselle mitään. Kieltolistoja alkoi eksyi huoneeni laatikoihin, ei vehnää ja sokeria, ei sitä ja tätä. Joka päivä keksin uusia ruokia, joita en voinut syödä. Seinilläni oli ohjeita miten tehdään illalla paljon vatsalihasliikkeitä ja rutistuksia niin, että saa kauniin vatsan. Vatsa tyhjänä menin nukkumaan ja uskoin, että on vain pakko olla syömättä ja aamulla sai sitten syödä jogurtin tai jotain muuta pientä. Leipää ei ainakaan. Muistan kuinka lehdissä kerrottiin, että kello yhdeksän jälkeen illalla ei saanut syödä tai lihoo. Minähän sitten uskoin. Uskoin paljon muutakin soopaa.

Koulussa söin näkkileipää ja vihreää salaattia. Kotona meillä oli yhteinen ruoka ilallla kahdeksalta. Päivällä yritin olla syömättä sinä välissä, mutta jos söin, olin huono ihminen. Voi sitä itsesyytöstä ja surua, kun epäonnistuin. Se tarkoitta lisää tanssitunteja ja enemmän yöllisiä vatsalihaksia. Näin jatkui kunnes olin varmasti 16. Elin siis erittäin pienellä ravinnolla vuosia, jonka takia luultavasti pituuskin on jäänyt puolitieten ja vartalonkin kehitys on melko huono. Itse olenkin aina naureskellut, että kyllä se peppu aina kasvaa, mutta kas kun ei rinnat. Omaa tyhmyyttähän se vain on kun nyt asiaa katsoo. Omaa silkkaa tyhmyyttä.

Yritin muuten kaivaa kuvia nuoruudestani, mutta eipä ole näköjään ollut intoa hymyillä valokuvissa. Vanhempia kuvia minulla ei tallessa ole omalla koneella, mutta ehkä ne vielä joku päivä tännekin saan kaivettua. Monissa löytämissäni kuvissa olen selin tai katson toiseen suuntaan. Tässä seuraavassa olen 16 ja muistan, että tuohon aikaan pidin itseäni aivan kauhean näköisenä ja vertasin itseäni parhaaseen ystävääni joka oli kaunis ja paljon hoikempi kuin minä. Voitte varmaan arvata, että kun nyt katson kuvia uudestaan niin sieltäpä näen, että itse olen ollut se pienempi tyttö… voi niitä silmiä joilla olenkaan katsonut. Voivoi. Rikkinäinen katse ja peilissä vain mustaa.  

16 v. Omasta mielestäni ylipainoisena..

Teini ikä oli rankkaa aikaa. Siinä iässä muutenkin hormonit heittelee ja eipä helpottanut asiaa, että onnistuin vielä sotkemaan niinkin helpon asian kun syömisen. Yksikään supala ei ollut sallittu, yksikin leipä saattoi olla liikaa päivittäiseen syömiseen. En ollut tyytyväinen itseeni, en mihinkään suoritukseenikaan. Katkaisin ensimmäisen pitkän parisuhteeni ollessani pahimmassa tilassa itseni kanssa ja rikoin tällöisen poikaystäväni sydämen. Vuoden suhde ei antanut itselleni mitään, koska keskityin vain ruokaan ja vartalooni. Millään muualla ei ollut väliä. Elämääni kuului työ ja ruolla leikkiminen. Sama kaava siis toistui vuosia ja jossain vaiheessa myös herkkujen salaa syönti ilmestyi kuvioihin. En muista kuinka vanha silloin olin, mutta toivonpa etten koskaan olisi sitä ruvennut tekemään. Kierre teki minut kipeäksi ja myönsin itselleni 17 vuotiaana, muistaakseni elokuussa, että nyt taidan olla aika huonossa kunnossa. Itkin pitkiä aikoja ja kaikki energiani meni syömiseen ja liikkumiseen. En kertonut kenellekkään olostani. Oli helpompi vain hymyillä. Olla se minkälaisena mut muutenkin aina nähtiin. Mikään ei ollut riittävästi, eikä koskaan ollut sellaista oloa, että elän normaalia nuoren naisen elämää. Piti miettiä ja pohtia, tavoitella jotain mikä ei ikinä olisi mahdollista.

Heinäkuussa 2005 muistan punninneeni itseni ystäväni luona. Mittari näytti jotain minkä muistan aina, 45 kiloa. Tunsin olevani lähempänä tavoitettani, joka muuttui koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Voitte varmaan kuvitella, että tuosta ei kovin paljoa olisi kukaan tahtonut mennä alaspäin ja ulkopuolinen olisi jo neuvonut kävelemään suoraan ruokapöytään. Itselläni kun paino on normaalissa niin, että kiloja on ainakin kymmenen lisää. Peilistä minua kuitenkin katsoi 100 kiloinen tyttö. Kierot silmät ja rikkinäinen peilikuva ei siis ollut mitenkään helppo yhdistelmä siinä iässä, kun olisi pitänyt panostaa tulevaisuuteen ja tehdä päätöksiä koulutuksen suhteen. Mikään ei kiinnostanut, eikä ainakaan koulu. Olin voimaton, enkä keksinyt mistä energiaa yrittämiseen saisi lisää. Epäonnistuin mielestäni kaikessa mihin ryhdyin. Ahmimisen ja syömättömyyden kierre viiden vuoden ajalta oli tehnyt musta sairaan enkä itse nähnyt pakokeinoa ulos siitä helvetistä johon olin eksynyt. Kenellekkään en kertout mitään, en uskonut että ketään kiinnostaisi. Olihan isompiakin ongelmia, kuin mun kriisini teininä. Olette kuitenkin varmasti huomanneet, että olen iloinen ja positiivinen luonne, enkä kovin helposti muuta ulos näytä. Samanlainen olin silloin ja tunsin itseni niin huonoksi, etten saisi ketään häiritä omilla ongelmillani. Näin muiden ongelmat isompina ja purin omat surumielisyyteni päiväkirjoihin joita on muuten vuosien varrella tullut kymmeniä. Niitä en tänä päivänä pysty lukemaan, kun masennun näkemästäni. Niin paljon mustaa ja harmaata, että pienikin sydän siinä jo rikkoutuu. Mikä ihme saa aikaan pienessä ihmisessä niin kieroituneita ajatuksia? Miksi ulkonäkö on niin tärkeää, kun oikeasti ihmisessä pitäisi merkitä vain se sisin? Kunpa joku oli silloin kertonut ja pelastanut.

No, eihän se olo siitä helpottunut. Olin hölmö ja aivan lopussa, tunsin syyllisyyttä poikaystävän jättämisestä ja muutenkin olin aivan sekaisin. Voimani olivat lopussa ja paino lähti lisää laskuun. Sitten taas nousuun, kunnes taas laskuun. Voi kamalaa. Tein huonon ratkaisun heikkona hetkenä ja päädyin syksyllä sairaalaan. Silloin ei enää riittänytkään pelkkä poikaystävän rydämen rikkominen vaan teinpä niin koko perheelle ja samalla ystävilleni. Kukaan ei ollut tiennyt ongelmistani kun en ollut mitään ääneen sanonut. Peitin kaiken ja vasta sairaalan sängystä avunhuutoni nähtiin todellisena. Olin surkea näky kun kaikki vihdoin näkivät kalpean tytön ja surulliset kasvot. Voi sitä surun määrää. Siellä sitä oltiin pitkä jakso, enkä edelleenkään tuntenut ansaitsevani apua. Tiesin jo silloin miten paljon nuorilla on ongelmia ja miten huonosti muilla on asiat. Tunsin huonoa omatuntoa viedessäni paikan sairaalasta kun muilla asiat olivat huonommin. Olin vain muiden tiellä.

Täysin kahdeksantoista seuraavana kesänä. Mikään muu ei ollut muuttunut, kun muiden tietämys ongelmistani. Ystäviä olin menettänyt, koska heidän mielestään olin huono ihminen kun en kertonut ongelmistani. He olivat loukkaantuneita ja jättivät minut yksin, puhuivat selkäni takana pahaa. Koin olevani huono ystävä, yksi raksi ruutuun lisää. Epäonnistumisissa. Ymmärrän sen, eiväthän hekään olleet kovin vanhoja vaan teinejä vasta ja huonoja tekemään isoja päätöksiä. Sitäpaitsi, kukaan ei voi ymmärtää niin nuorena asioita joita itse kävin läpi, ellei ole kokenut samaa. Ei sitä tunnetta voi ymmärtää, kun näkee itsensä vääränlaisena ja aivan väärän kokoisena. Harva sitä tajuaa, minkälaista helvettiä elämä silloin voi olla ja miten kapeakatseinen voi tyttö olla. Itsekin siis olin ja näin vain itseni ja epäonnistuneen elämäni. Lihava mikä lihava. Eihän musta olisi ikinä mihinkään. 

Onko tämä sitten kaunista? 

No, tästä seuraavat vuodet ovat menneet sumussa. Yritelmiä seurustelussa ja ystävyyssuhteissa. Ne ovat kuitenkin aina menneet pieleen, sillä uskon ajattelutapaan, että ”jos et rakasta itseäsi, niin tuskinpa koskaan voit ketään toistakaan rakastaa”. Niinpä olen eristäytynyt vuosien aikana helposti ja viettänyt aikaa työpaikan seinien sisällä. Siellä olen tuntenut olevani tarpeellinen eikä ole tarvinnut lähteä kavereiden kanssa koko ajan ulos. Se kun oli sitä normaalia nuoruuden elämää, johon en itse tahtonut kuulua. Miksikö? Alkoholi lihottaa ja känni tekee masentuneen olon seuraavalle päivällä. En myöskään ikinä saanut alkoholista sitä samaa intoa kun muut, jouduin esittämään että juon. Tahdoin olla kuten muutkin, normaali. En myöskään saanut itseäni usein uos ovesta kun piti pukea päälle. Hameet ja housut kiristivät, eikä mun kasvoissani ollut kehumista. Jäin siis kotiin, kun en ahdistukseltani saanut puettua päälle. Siinä ne loputkin kaverisuhteet katkesivat, koska faktahan se vaan on että ne suhteet muodostetaan baarin tanssilattialla ja viinapullo kädessä. Ainakin siinä elämässä jota minä olen elänyt. Niin ja tottakai mun kekittymiseni ruokaan ja liikkumiseen on aina vaikuttanut suhteisiin ympärillä. Ei kukaan jaksa katsoa ihmistä, joka vain keskittyy syömiseen ja itsesyytöksiin. Kuka jaksaa tukea loputtomiin ja kysyä, että kuinka sä voit?

Ruokapäiväkirjoja ja kieltolistoja, joissa on kaikki sokeri ja hiilarit kiellettynä. Hedelmätkin. Lihankin syönnin lopetin jossain vaiheessa, kun se tuntui olevan liian epäterveellistä. En tiedä mistä senkin sain päähäni. Karkkia annoin itselleni luvan syödä, mutta silloinpa ei sitten ruokaa laitettu suusta alas. Tiesinhän, että kun syö karkkia, niin kalorit tulevat nopeasti täyteen eikä silloin voi syödä enää ruokaa. Helppo ratkaisu, eikö? No ei kovin fiksu ainakaan. Ravintoarvot olivat aivan päin helvettiä, eikä kyllä energiaa siihen aikaan ollut mihinkään. Se siitä terveellisestä syömisestä siis ja tervetuloa syömishäiriöinen nuori nainen. Kyllä, myönnän sen kaiken ja sairauskin on aivan selvä. Nyt kun jälkikäteen mietin, niin tätä kaikkea on jatkunut siihen saakka, kunnes täytin 22 vuotta. Kymmenen vuotta siis, enemmään ja vähemmän sairas tyttö. Enemmän ehkä sairas. Ulospäin erittäinkin terve ja muistankin yhden lauseen jonka olen kuullut tytöltä, joka ei minua kovin hyvin tuntenut. Tämä oli talvi 2009, kun elin vaikeaa aikaa ja työni oli 12 tuntisia päiviä ja tämän jälkeen vietin pääosin aikani kotona sen jälkeen. Muuta en jaksanut tehdä. Tämä tyttö oli sanonut, että ”Marissallahan on täydellinen elämä ja koti ja kaikki. Sehän vielä näyttää täydelliseltä.” Naurahdin lauseelle, jonka ystäväni kertoi kuulleensa. Hän tiesi ongelmistani ja sanoi itsekin että siltä minä kyllä ulospäin varmasti näytän. Eivät ihmiset nää sisintä, joka on peitetty kovalla kuorella. Itkin tämän jälkeen pitkään peilin edessä. Mietin mitä se sillä tarkoitti, kun en itse nähnyt samaa. Mun peilissäni oli aivan toinen ihminen, aivan toiset kasvot. Täydellisyydestä en ollut kullutkaan, mitä se on? Saatoin siinä hetkessä kuitenkin tajuta jotain ja aloin työstää omaa ajattelutapaani. Silloin alkoi salilla käynti ja juoksu, joka oli jäänyt pitkäksi aikaa. Urheilu oli muutenkin ollut jo pidempään poissa elämästä kun työ vei kaiken ajan. Olin veltto ja väsynyt, kroppani huusi apua. Ravintoa se ei ollut saanut kunnolla vuosiin ja paino oli alhaalla. Oli tehtävä jotain ja vihdoin otin itseäni niskasta kiinni. Ainakin ihan vähän.

Nyt olen 24 vuotias. Katson tarkkaan mitä syön, en kieltäydy silti syömästä asioita joita tarjotaan. En tietentahtoen ota ruokia, joiden tiedän lihottavan minua turhaan. Siitä tulee vain paha mieli. Syön rutiineilla ja täytän jääkaappini niillä ruoka-aineilla, joilla uskon voivani hyvin. En herkuttele liikaa, etten pääse kierteeseen, jolloin tulen sairaaksi. Pidän syömisestä, joten siksi urheilen paljon. Vielä suurempi syy on hyvä olo joka urheilusta tulee ja joka antaa voimia. Rakastan pomppia sata kertaa ilmaan ja tuntea kuinka jalat kipeytyvät.  Tahdon, että kroppani pysyy hyvässä kunnossa ja että kasvoistani näkyy elämänilo. Elän tällä hetkellä onnellista aikaa ja koska peilikin on välillä antanut vihreää valoa kasvoilleni, voinkin sanoa, että olen jo paremmalla puolen huonoja aikoja. Enää en kieltäydy kaikesta enkä jää kotiin piiloon. Enää en myöskään mieti kaikkea ulkonäon varjosta vaan osaan tunnustella omaa oloani ja nauttia siitä. Koen olevani terve ja onnellinen, enkä tahtoisi kenenkään ikinä käyvän läpi samoja ajatuksia joihin olen itse vuosien varrella törmännyt. Elämä on nauttimista varten ja meidän vartalo on vain väline liikkumiseen. Tahdon kohdela kehoani siksi hyvin ja tästä syystä on tärkeää syödä terveellisesti. Ruoalla tosiaan on väliä. Ei vartalolla pidä ylpeillä, eikä sen pidä näyttää miltään barbinukelta, kuten joskus luulin. Eihän ne ole edes todellisia.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka käy tälläkin hetkellä samoja asioita läpi kuin minä joskus? Mieti hetkeä ja mieti mitä annettavaa elämällä meille on. Itsekään en sitä silloin nähnyt, mutta nyt nään. Jokainen päivä voi olla viimeinen, ei sillä ole väliä minkänäköisenä viimeisen päiväsi vietät. Sillä on väliä miten sen teet. Nauttien. Voit saavuttaa elämässäsi kaiken mitä ikinä tahdot, ei sillä ole väliä miltä näytät kun sitä teet. Luonnollisuus on sitäpaitsi kauniimpaa, kun mikään feikattu kauneus. Mitä väliä on yhden kilon painonnousulla, kun kukaan ei sitä kuitenkaan huomaa. Ei sillä viidelläkään kilolla ole väliä, kun ei se tee meistä yhtään sen fiksumpia. Meidän sanat on ne mitkä merkitsee ja teot. Ethän sinäkään arvostele ystäviäsi ulkonäon perusteella? Minä en ainakaan. Enkä ikinä pyytäisi ketään laihduttamaan, koska siinä kierteessä olen elänyt yli kymmen vuotta. Hölmö nuori tyttö katsoi itseään aivan kieroituneilla silmillä, joita ei kukaan osannut kääntää oikeaan suuntaan. Nimittäin tulevaisuuteen. Kunpa joku olisi tullut iskemään mua lujaa ja saanut tajuamaan, että tässä maailmassa on isompiakin asioita joista huolehtia. Toisilla ei ole ruokaa ja minä vain mietin, että miten saisin pois kymmenen kiloa painostani. Kyllä, silloinkin kun olin alle 45 kiloinen mietin, että vielä on matkaa täydellisyyteen. Mikään ei siis riitä, kun sille tielle lähtee. Kävele siis kaukaa ja juokse lujaa karkuun. Et tahdo tahdo kävellä sitä tietä.

Aika syvällisiä sanoja ja tekstiä, mutta teinpähän työtä käskettyä. Aika pintapuolisesti olen käynyt ajan läpi, joka sisältää kuitenkin paljon muutakin kuin mitä osasin tänne laittaa. Tiedän, että ne ihmiset jotka ovat käyneet samoja asioita läpi, pystyvät ymmärtämään yhdestä sanasta kaiken. En näe näitä asioita enää salaisina ja voin myötää menneisyyteni. Myönnän myös, etten tänäkään päivänä ole päässyt yliterveellisestä ajattelusta eroon ja on päiviä kun pää ei vaan annan periksi. Toisaalta ei välttämättä tarvitsekaan, koen syöväni terveellisesti ja kroppa voi hyvin. Paljon syöminen on pikkuinen ongelma ja siksi esimerkiksi lihasmassan kavatus on erittäin vaikeaa, kun sitä ruokamärää ei vaan saa suusta alas. Joku peikko se sieltä huutelee pään sisältä ja kieltää. Ehkä joku päivä se on kadonnut kokonaan ja voin sanoa sille hyvästi. Edistystä kuitenkin on, kun katsoo esimerkiksi vuoden takaisia kuvia, jolloin muistan painaneen neljä kiloa vähemmän kuin nyt. Aika vähän silloinkin, mutta enpä muista olleeni mitenkään laiha…Päinvastoin. Silloin kyllä jo söin paremmin, mutta salilla ja juoksemassa käynti tottakai teki tehtävänsä. Muistelen juosseeni viikossa jopa 70 kilometriä, joka on määrällisesti työssäkäyvälle ihmiselle aika paljon. Tarjoilijan työ kun ei ole mitään paikallaan seisoskelua. Kuvat näyttävät kuitenkin siitä ajasta totuuden ja ainakaan nykyiseen kauneusihanteeseen ne eivät sovi. Ehkä sinun silmäsi sanoo toisin, mutta miustapa olen vähän liian luiseva akka… :D

Tammikuu 2012

Kausittain tulee syötyä enempi tai vähempi ja nytkin vaikka olen omasta mielestäni vähän pullukassa kunnossa, niin varmasti puolen vuoden päästä kuvia katsoessa olenkin taas eri mieltä. Jokin näissä mun silmissä on vikana, kun ei sitä vaan totu omaankuontaloon ja täytyy joka päivä kertoa itselleen yhä uudelleen, että hyvä se on. Usko pois. Onneksi osaan kuitenkin nykyään kuunnella itseäni ja kroppaani, enkä enää säätele syömistä samaan tahtiin. Vielä kun saisi syötyä laajemmalla skaalalla ruokaa, niin olisin erittäin tyytyväinen…

Se siitä selostuksesta. Parempaan minä en pysty, kun tämä aihe ei muutenkaan ole mikään helpoin itselleni. Hyväksyn kyllä ne asiat mitä on vuosien aikana sattunut, mutta eihän niitä ole koskaan kiva ajatella. Parempi on elää tässä päivässä ja olla tyytyväinen tähän hetkeen. Olen onnellinen, syön hyvin ja jaksan urheilla paljon. Niin ja töissäkin mulla on energiaa vaikka millä mitalla ja saan paljon aikaan. Voiko elämä tästä enää parantua? :)

2012 Joulukuun Marissa. Onnellinen ja hyvinvoiva.
Näkyykö se vaikka silmänaluset onkin vähän mustat? :)

Tämä herätää ehkä kommenttien helinää, ehkä ei. Toivon kuitenkin, että kunnioitatte mun ajatteluani ja jätätte ilkeät kommentit omaan tietoonne. Tämä on mun menneisyyteni ja nyt elän tässä hetkessä. Se oli ja meni, ja nyt on nyt. :)

Ihanaa sunnuntai iltaa! Tää söis nyt ison annoksen rahkaa ja hedelmiä ja sitten on suunta salille painojen kimppuun. Vuorossa olis selkäsaunaa. Heippaheii <3

 

31 thoughts on “Ennen ja nyt.

  1. HIeno ja ajatuksia herättävä teksti! Uskon että vaati paljon rohkeutta julkaista tämä mutta kiva että julkaisit :) Samaistun tiettyihin ajatuksiisi.Mutta tosiaan turha jäädä menneisyyteen kun nykyhetki on se millä on väliä :)

    Tykkää

  2. Kiva, että sinäkin rohkenit avata menneisyyttäsi ja omia heikkouksiasi meille muille, tämä varmasti rohkaisee niitä jotka samojen asioiden kanssa kamppailee! :) Vaikka näitä tekstejä on ahdistavaa kirjoittaa ja koko ajan tekisi jälkeenpäin mieli poistaa kaikki mitä on sanonut, niin jollain tavalla se kuitenkin vapauttaa ja niistä salaisuuksista voi päästää irti. Ei meistä kukaan ole täydellinen eikä varmasti selvinnyt ilman omia kivikkojaan, tarvitaan rohkeutta jakaa ne muille <3

    Tykkää

  3. Tää teksti sai mut todella hiljaiseksi, mutta haluan kiittää tästä. <3 Olen itse käynyt läpi vähän saman tapaista vasta vähän aikaa sitten, mutta se ei kestänyt kovin kauaa. Tai no, tarpeeksi kauan, että laihduin liian paljon ja hormonitoimintanikin lopetti toimintansa. Ärsyttää miten ”itsekäs” onkaan ollut ja tehnyt itse hallaa omalle terveydelle, kun toiset sairastuvat tahtomattaan syöpiin ja muihin, mutta minä, aloin pilata niin tyhmällä tavalla terveyttäni että.. Nyt kuitenkin uskon, ja tiedän olevani jo paljon vahvempi ihminen, ja olen saanut painoa melkein 10 kg lisää ja jokaisesta kilosta olen ylpeä! Lisäksi en halua olla enää se ”laiha” tyttö, vaan terveen sekä vahvan näköinen tyttö. Joinakin päivinä sisälläni elää vielä pieni mörkö, mutta en halua kuunnella sitä enää. On kuitenkin vielä vaikeaa mennä ystävien kanssa syömään yhdessä, varsinkaan jos kyse on ruuan mättämisestä.. Muutamat ystäväni todella ymmärtävät minua, mutta toiset eivät, enkä edes niille ”kehtaa” yrittää selittää. Mutta se siitä ja asiaan; minusta olet juuri tällä hetkellä todella kaunis kroppainen, ja varmasti kauneutesi vain lisääntyisi muutamilla lisäkiloilla, joten älä siitä ainakaan huolehdi! <3 Tsemppiä, olet vahva tyttö!

    Tykkää

  4. Oot rohkea kun uskalsit julkaista tän kirjoituksen! Kaikki ei sitä uskalla tehdä, ja esimerkiksi mä en itse ole vielä ihan viitsinyt kirjoittaa omaa stooriani, enkä tiie tuunko koskaan kirjoittamaankaan. Anyways, kaikilla on omat ongelmansa eikä kenenkään elämä ole täydellistä. On kiva kuulla että sä oot tajunnut tuon ongelman ja lähtenyt korjaamaan asioita. Veikkaan että aika monelle nuorelle tän tekstin aihe on tuttu ja ajankohtainen, joten hyvä että uskalsit kertoa siitä! :)

    Tykkää

  5. Kiitos rohkeasta tekstistä. Täällä nieleksittiin kyyneleitä, niin paljon omia ajatuksia ja tuntemuksia tämä toi esiin. Kiitos ja tsemppiä!

    Tykkää

  6. Olen myös 24 ja käynyt läpi samat vaiheet syömättömyyden ja syömisen kanssa kuin sinäkin. En tosin ole vielä yhtä pitkällä itseni hyväksymisessä kuin sinä. Ihailen lihaksikasta timmiä kroppaa, mutta painon nousemista on vaikea hyväksyä, vaikka kyse olisi lihaksista. Jostain syystä se mikä näyttää muilla hyvältä, ei ole minulle sallittua.Kiitos kirjoituksestasi. Oli rohkeaa kertoa menneisyydestäsi. Tiedän, ettei se ole helppoa. Kirjoituksesi antoi minulle voimia jaksaa uskoa, että asiat voivat muuttua. Elämä ei ehkä ole loputtomiin syömättömyyden ja syömisen miettimistä ja toteuttamista. Tsemppiä jatkoon!

    Tykkää

  7. Meistä jokaisella on menneisyys ja se tekee meistä sen, mitä olemme tänä päivänä. Kiitos, että uskalsit jakaa omasi meidän kanssa :) Musta on kohtuullisen huolestuttavaa, miten monella 20-30 -vuotiaalla nuorella naisella on jonkinlainen ongelmallinen syömishistoria… Toivottavasti sun elämäsi jatkaa parempaan suuntaan ja voimia jokaiseen huonoon päivään… <3 Parantuminen on pitkä ja kivinen tie, mutta toivo siitä, että jokin päivä voi katsoa peiliin ja nähdä siellä itsensä sellaisena kuin oikeasti on ja olla onnellinen siitä, on varmasti tavoittelemisen arvoista ;)

    Tykkää

  8. <3 Tää teksti oli monellakin tapaa koskettava, ja kuten varmasti arvaatkin niin löysin tosi monista kohdista ”itseäni”. Miun mielestä se, että pystyt kirjoittamaan/puhumaan näistä asioista avoimesti tarkoittaa että oot tosi vahva ja pystyt käsittelemään asiaa. Hyvinvointisi todellakin näkyy, niin tuosta viimeisimmästä kuvastasi kuin viimeaikaisista postauksistasikin! :)

    Tykkää

  9. Rohkea olet. Tuntuu, että tosi monella on omat mörkönsä ruokien suhteen, ollut joskus tai on edelleen. Itsellänikin on ollut asioita, joista ainoastaan mieheni tietää. Sen verran henkilökohtaisia, ettei edes äidille niitä ole kertonut, vaikka muuten kerronkin kaikki. Ja sinusta tosiaan huokuu se hyvinvointi ja onnellisuus nykyään! <3

    Tykkää

  10. aivan ihanan rehellinen teksti.myös mulla on vaikea menneisyys ruuan ja oman kehonkuvan kanssa ja vieläkin ajoittain joudun sen kanssa kamppailemaan. uskon, että monella terveyteen ja liikuntaan keskittyvällä bloggajalla on omat mörkönsä ja siksi olikin hienoa, että kirjoitit aiheesta, auttaa varmasti monia :)mä oon pitänyt sua aina semmosena ylipositiivisena ihmisenä ja ihanaa, että raotit vähän meille, että sullakin on ollut / on välillä paha olo. tunnistan tossa tosi paljon itteäni: oon myös ottanut vuosien varrella sen neitiaurinkoisen roolin ja kun omat ongelmani aikoinaan kärjistyivät, oli todella vaikea siitä luopua ja antautua autettavaksi.oot vaan niin ihana ja rohkea!

    Tykkää

  11. Täytyy kyllä nostaa hauttua! Aihe on erittäin arka sinulle, minulle ja monelle muullekin. Olet kuitenkin päässyt eteenpäin ja pahimman yli (itse en..) Näytät erittäin hyvältä ja onnelliselta. Ehkä minullakin on vielä toivoa, vaikken ikinä ehkä noin syvällä olekaan käynyt (sairaalassa). Omin neuvoin on selvitty tähän asti ja tullaan selviämäänkin. Pikkusen on jo tullut järkeä, vaikka välillä karkaa kyllä käsistä tuo syöminen.Kyynelet tuli silmiin, sillä monessa kohtaa tunsin itseni. Jännittävää miten tähän jokainen kommentoinutkin on kokenut niin.. Jotain täytyy olla vikaa muuallakin kuin omassa päässä.terveisin, A

    Tykkää

  12. Oot kyllä tosi rohkea kun uskallat puhua näin henkilökohtaisista asioista! Ihanaa että jaksoit syventyä asiaan eikä vain pintapuolista selitystä. Kiitos siitä :) Oot käynyt kyllä hurjan taistelun ja oot vahva nainen <3 Tästä varmasti moni ammentaa paljon, jos kamppailee samankaltaisten ongelmien kanssa.

    Tykkää

  13. Ihana teksti, olet selvästi vahvistunut vuosien saatossa muutenkin kuin fyysisesti :) Samastuin tekstiin vaikka oma ongelmani oli nuorempana täysin päinvastainen, mutta eiköhän tuo itseinho ole yhtä kamala tunne oli sitten mielestään liian lihava tai laiha. Tosin omassa tapauksessani peili puhui ihan totta että olin laiha, mutta olin terve eikä minulla ollut ongelmia syömisten suhteen (muutakuin lopulta yritin lihottaa itseäni varsin epäterveellisellä ruokavaliolla) joten kaiken sen energian jonka käytin oman kroppani ällöämiseen olisi voinut keskittää muuhunkin. Suurinta typeryyttä oli pelätä että liikunnalla laihtuisin vain entisestään! Sittemmin olen valaistunut ja vaikka tosiaan parin vuoden saatossa saamani kilot taas lähtivätkin niin kyllä se lihaksikas, terve kroppa vain on paras vaihtoehto ainakin minulle :) Komppaan täysillä ajatustasti siitä että kroppa on väline, se on tarkoitettu liikkumaan. Koolla ei ole väliä kun kehomme toimii siinä mihin se on luotu. Toivoisin niin kovin että kaikki itsetunto-ongelmien kanssa kamppailevat löytäisivät sen oman lajinsa, joka saisi heidät tajuamaan kuinka upea heidän vartalonsa on ihan sellaisenaan ja mihin kaikkeen se pystyykään.

    Tykkää

  14. Hyvin rohkeasti kyllä kerrot menneisyydestäsi. Herkkä teksti. Itse olen kulkenut myös hankalan polun, osittain samanlaisen kuin sinä, osittain erilaisen. Suurinpaan osaan tekstistäsi pystyn kuitenkin samaistumaan. Yhä ajatukset kiusaavat välillä ja vaikka kehonkuva on muuttunut paljon parempaan suuntaan, toivoisin, että joku päivä voisin katsoa rehellisesti peiliin ja pitää itsestäni ja ennen kaikkea syödä nälkääni kuin pikku lapsi, en kellon mukaan, tottumuksen tai kalorien saannin takia. Matkaa on siis vielä edessäkin…

    Tykkää

  15. Kiitos jokaiselle teille siitä, että luitte tekstini kokonaan ja ihan oikeasti ajattelitte mun sanojani. Aivan mahtava olo kun näkee että muillakin on samoja fiiliksiä ja täällä on niin paljon ihmisiä, jotka ajattelee samoin. Toivon teille voimia, jotka vielä käytte läpi samoja asioita, koska todellakin tiedän miten vaikeaa se on ja kuinka pitkä prosessi on tervehtyä. Itsekin oon vielä matkalla, joten varmasti tarvitsen itsekin vielä tukea näissä asioissa. Se on kummallista, miten paljon sitä laittaa itselleen vaatimuksia ulkonäön suhteen ja vaikka osaisi ajatella fiksusti, niin huonoina päiviniä ne aivot jää narikkaan ja peilikuva on ainut mikä merkitsee. Siitä olisikin päästävä eroon. Tsemppiä ihan jokaiselle ja kiitos tuhannesti sanoistanne <3

    Tykkää

  16. Kiitos tästä tarinasta.”Pidän syömisestä, joten siksi urheilen paljon.” Muista kuitenkin, että myös urheilun kanssa voi mennä liiallisuuksiin. Kaikkea syömääsi ruokaa ei tarvitse kuluttaa. Jos sinusta tuntuu, että sinun on pakko tehdä jotain (mennä salille/lenkille) kannattaa pysähtyä ja miettiä, olisiko parempi kuitenkin levätä.Tsemppiä!- S

    Tykkää

  17. Mä en oikein osaa pukea tän hetkisiä ajatuksia sanoiks, mutta kiitos että jaoit sunkin tarinan meidän lukijoiden kanssa. Tästä oli mulle ittelle paljon apua ja voimaa <3 Sanoit hyvin- me jotka olemme syömishäiriöhelvetin kokeneet, tiedämme vain yhdestä sanasta sen mitä toinen tarkoittaa.Toivon sulle tosi tosi paljon tsemppiä jatkoon. Toivottavasti pystyt joku päivä elämään täysin ilman sitä peikkoa- eläminen sen ehdoille on nimittäin kaikkea muuta kuin elämistä. Haluan vielä muistuttaa siitä miten kaunis nainen oot. Ihan oikeesti. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin. Älä vaadi itseltäs liikoja- oot jo nyt täydellinen Marissa, just hyvä tuollaisena :) Anna itselles oikeus nauttia elämästä. Ei tehdä siitä itsellemme pelkkää suorittamista, ”täydellisyyden” tavottelua ja kärsimystä.Ihanaa joulunodottelua <3

    Tykkää

    1. Onpa kiva kuulla, että tuli hyvä mieli tekstistä. Vaikka on vaikeita asioita, niin se helpottaa, kun tietää että muutkin käy samoja asioita läpi. Kiitos kauniista sanoista ja muista itsekin yrittää ajatella juuri niin kun sanoit mulle. Tiedän että on helppo neuvoa toista, kun tietää miten asia oikeasti on. Pitäisi vaan itsekin muistaa se sama ajatus. Tsemppiä meille molemmille :) <3

      Tykkää

  18. Ai kamala mikä samaistumisen multihuipentuma. :< Tosin, itse olen ”vasta” 2 vuotta syömisen ja liikunnan kanssa kamppaillut, tää alkoi vasta 17 vuotiaana. Ja en ole lähelläkään tervettä, kauempana vain koko ajan.. Olenn pyörinyt kanssa samoissa painoissa, oletko säkin 160cm? :DIhanaa että sä olet parempaan päin. <3Vielä tuosta”sä olet niin terve, täydellinen..”-jutusta, että itsekin saan kuulla kavereilta tästä. :( en todellakaan ole, vaikka siltä näytän muka, hah. Jouduitko sä sairaalaan syömishäiriön takia jossain välissä siis, en ihan tajunnut..? Miten tää tapahtui, vai ootko yrittänyt itsemurhaa, yms??Paljon tsemppiä sulle jatkoon! Kaunis nainen! :)

    Tykkää

    1. Onpa kiva lukea, että ihmiset ymmärtää. Vaikka en toivois kenenkään oikeasti ymmärtävän vaan parempihan se olis mitä harvempi joutuis näitä asioita miettimään. Harmi vaan, että on niin yleisiä nää jutut :/ Oon 165 cm pitkä, tai siis pätkä oikeestaan :D Näytän lyhyemmältä kun olen. Paino on tosi henkilökohtanen asia ja toiselle mun alipaino voi olla normaalipaino. Siks ei saa vertailla :)Kiitos tsempistä ja ehkä valaisen noita muitakin juttuja vähän myöhemmin mitä kyselit.. tällä hetkellä jätetään ne vielä pimentoon ;) Toivotaan että käyt lukemassa jatkossakin mitä mää täällä höpäjän :)

      Tykkää

  19. Sun tekstejä on mahtavan inspiroivaa lukea. Tunnut valosalta ja iloselta persoonalta ja se välittyy blogis teksteistä. Näitä on ihana lukea. Upeaa, että oot selviytynyt elämän aiheuttamista kolhuista, tsemppiä jatkossakin ! c:

    Tykkää

  20. Hei,kiitos tästä tekstistä. Olen lukenut uusimmat tekstisi tähän postaukseen asti ja tiedän jo, että jään vakkarilukijaksi. Riittääpä näitä vanhempia postauksiakin vielä luettavaksi eli tiedän, mihin ens yö menee, onneks on vapaapäivä! :D

    Tykkää

    1. hih, tosi kiva kuulla! Ihanaa jos oot löytänyt jotain mihin samaistua ja kiinnostaa mun höpinät :) Saa tulla kommentoimaan ahkerasti jatkossakin.. Kerro sitten miten lukuyö meni ;) hih.

      Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s