Ensimmäinen ulkomaanmatka yhdessä

Tänään voisin kertoa teille pitkästä aikaa pienen tarinan. Se tuli mieleeni, kun katselin eilen ikkunasta rankkasadetta ja mietin, että tällä reissulla ei muuten ole vielä kertaakaan tullut taivaalta pisaran pisaraa. Jo 16 päivää vietetty Floridan auringon alla, siis kirjaimellisesti, ja ensimmäinen sadepäivä. No, sitä vettä onkin tullut koko taivaan täydeltä, mutta aika ihmeellistä tosiaan, että näinkin pitkään kului ilman sadetta. Edellisillä viidellä reissulle näille suunnille on satanut ja paljon. Aurinkoakin on ollut, mutta on ollut myös vettä.

Mutta, mennään siihen pieneen tarinaan.

Joskus kauan sitten, kun minä ja Ville lähdettiin ekaa kertaa yhdessä meidän ensimmäiselle ulkomaan reissulle, oli Suomessa alkukesä. Olisikohan se ollut kesäkuun ensimmäinen päivä, kun me suunnattiin kohti Barcelonaa. Meillä oli silmät ja ajatukset täynnä rakkautta, kumpikaan meistä ei kai niinä aikoina juuri nähnyt muuta kuin toisemme. Elämä oli suloisen siirappista ja me oltiin päätetty viettää kuuden päivän reissu Espanjassa. Romanttisesti ihan vain kahdestaan jossain Cava lasin äärellä istuskellen ja auringosta nauttien. 

Kun me saavuttiin Barcelonaan, tuli nopeasti selväksi, että taivaalta tulee aikamoisella koneistolla vettä. Hypättiin nopeasti taksiin ja suhattiin meidän hotellille keskustaan. Koska ilma oli mitä oli, haettiin ruokaa lähikuppilasta mukaamme ja nautittiin iltapalaa sängyssä ja katseltiin muistaakseni leffaa. Tai toistemme silmiin me varmaan tuijoteltiin, en mä tiedä, mutta ulos ei juurikaan lähdetty.

Seuraavina päivinä tuli nopeasti selväksi se, että sade ei ihan heti lopu. Aamut alkoivat kovalla sateella, illat päättyivät siihen. Välillä saattoi olla pikaisia hetkiä poutaa ja ne hetket me tottakai käytettiin hyödyksi ja lähdettiin lenkille tai nopeasti käymään jossain. Muutoin me napattiin hotellin respasta lainavarjot matkaan ja juostiin kauheella vauhdilla kadun väleistä toiseen. Kierrettiin me paikkoja se mitä kaatosateessa jaksettiin, mutta aikalailla se reissu kului sisätiloissa. Ravintolasta toiseen liikkuen ja shoppaillen. 

Ainiin, välikertomus tähän kohtaan. Oon myös viettänyt yhden reissun Barcelonassa äitini kanssa ja koska satoi niin monta päivää putkeen, oli meidän ostettava kotiin palatessa uusi matkalaukku. Me fiksut tytöt nimittäin vietettiin jokainen sadehetki ostoskeskuksissa ja siitä tulikin sitten vähän kalliimpi loma. Tästä on tosin aikaa jo yli 15 vuotta. Hassua muuten, että  sitä muistaa yhtä niinkin vanhasta reissusta niin paljon? No, ainakin sen sateen muistan. Se oli loputon.

Meidän ensimmäinen reissu yhdessä oli siis täynnä kaatosadetta. Onneksi viimeisenä päivänä, kun oli kotiinlähdön aika, ilmestyi kirkas aurinko taivaalle. Me viettiin silloin koko päivä, aamusta koneen lähtöön saakka, ulkona. Tuijotettiin taivaalle ja lämmiteltiin kunnolla, ihmeteltiin että eikö tosiaan sada yhtään vettä? Kotona Suomessa oli koko viikko ollut helteistä joten kyllä meitä nauratti, kun oltiin päästy etelän lomalle viileään sateeseen. Päätettiin myös silloin, että tullaan joku kerta uudestaan, jos vaikka saataisiin vähän paremmat ilmat. No, niinhän me tehtiin, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Siitä matkasta kerron teille joku toinen kerta. :)

Se miksi tämä tarina tuli mieleen, johtuu tämän reissun lähtökohdista. Kun me joskus puolisen vuotta sitten alettiin tätä matkaa suunnitella, oli tosiaan tarkoitus lähteä viettämään tänne Villen isyysvapaita. Päätettiin, että oltaisiin täällä pitkä reissu, jotta varmasti saataisiin nauttia kunnolla auringosta eikä haittaisi jos olisi välissä huonompia ilmoja. Matkatkin on pitkät, joten kiva sitten viettää vähän pidempi aika kerrallaan ja jos on paljon sateita, keksitään sitten jotain muuta tekemistä kuin ulkoilua.

Heh, nyt mua vähän naurattaa tämä meidän ajatus. Täällä ei ole ollut mitään muuta kuin aurinkoa koko tämän reissun ajan ja jopa paikalliset on täällä sanoneet meille, että tosi harvinaisen hyvät ja lämpimät ilmat. Meillä kävi siis todella hyvä tuuri. Ekaa kertaa on siis lomalla jäänyt (lähes) käyttämättä pitkähihaiset paidat ja pitkälahkeiset housut. Flip flopeissa ja shortseissa on menty ja varmaan tullaan menemään taas tästä päivästä eteenpäin.

Aikamoisen vastakohdat nämä kaksi reissua, joista teille nyt kerroin. Koskaan ei voi tietää mitä säätä sitä odottaa, ei edes täällä missä usein ajatellaan että aina on pelkkää aurinkoa. No, tällä kertaa onneksi on ollut todella kauniit ilmat ja ollaan siitä tyytyväisiä. Sopivasti on ollut myös pilviä, sillä ilman niitä oleminen olisi todella helteistä. Kuusi päivää vielä matkaa edessä ja ainakin säätiedotus näyttää pelkkää keltaista palloa taivaalle. Jes, nyt nautitaan!

Tyytyväisenä teille tarinoiden,

Marissa

Sinä mun oveni takana yllättämässä

Joskus mä sängyssä unen tuloa odotellessa mietin niitä asioita. Hyviä ja huonoja. Joskus taas en. Iltaisin olen väsynyt kaikkeen työstämiseen, muistamiseen ja ajatteluun. Aamulla aikaisin alkanut, kello neljältä kun silmät aukeaa ja kun ne yhdeksältä suljen, on aika pysähtyä. Siihen se loppuu, varmaankin puoleen lauseeseen ja sumeaan mieleen. Mieli on täynnä, ei siellä ole tilaa uudelle. Muutamalle kiitolliselle muminalle ehkä, mutta yhtään monimutkaista juonta siinä on turha pähkäillä. Parempi vain nukkua ja jatkaa aamulla. Uneksia, kunnes aamu taas koittaa.

Joka viikko joku sitä kysyy, miten sä jaksat valvoa niin paljon ja silti hymyillä sun lapselle aamun hämärässä muiden vielä nukkuessa? No, kaipa se on tämä kaikki mikä elämässä nyt yleensä pistää hymyilyttämään. Onnistumiset. Arjen ilot ja koko tämä paketti. Elämän oikein paikalleen loksahdelleet palaset. Asiat, jotka on järjestyneet ja ne mitkä on laitettu järjestymään, jos eivät muuten olisi sitä sattuneet itsekseen niin tekemään. Kaikkeen kun voi aina itse vaikuttaa, nostaa pepun ylös tuolista ja sen kuin vain tekee. Jos ei itsensä, niin muiden hyväksi.

Koska ainahan elämässä on tilanteita, joita ei voi suunnitella etukäteen. Eteen tulee yllätyksiä, joissa pitää olla kärsivällinen. Tulee sairauksia, eikä aina itselle. Kun joku lähellä lakoaa polviin, ei sitä voi sivuuttaa ja kertoa omasta kiireestä. Ei sellaisen tunteen kanssa voisi koskaan elää ja ihmettelinkin joskus sellaisia, joita omalle tielle on sattunut. Niitä, jotka kävelevät tyynesti ohi ja antavat vain olla. Sori, mulla on mun omat huolet, ei pysty. Ai sä autoit mua kaikki ne vuodet, kun mulla oli hätä? No, mitäs autoit, mulla on nyt parempaa tekemistä.

Se, ettei pysty sivuuttamaan muita ihmisiä ympärillä, on joskus raskasta. Se saa mielen pörräämään myös silloin ilta ysiltä kun pitäisi nukahtaa. Joskus silmiä ei saa kiinni, sänky ei rauhoitu. Pää on puuroinen. Toisaalta taas, ihan samasta syystä silloin kello neljää yli neljä aamuyöllä kahvinkeitintä ladatessa huulissa näkyy hymy. Kun osaa käsitellä elämässä ikävätkin asiat, on aito halu auttaa muita ja tuntee elävänsä täysillä, on turha ajatella että voisi mitään muuta kuin hymyilyttää. Ei ehkä 365 aamua vuodessa, mutta ehkä 360. Ja se on jo aika hyvin se.

Uskon näin; Kun katsoo toisen silmiin ja on valmis antamaan itsestään ihan kaiken, saa itsekin sylitäydeltä takaisin. Joku voisi ajatella, että toi on saanut kaiken eteensä valmiina, helppohan se on hymyillä. Elämässä koko paletti kasassa, ei huoltakaan. Ensinnäkin, kuka määrittelee huolet ja kenellä niitä on ja ei? Entä jos se onkin niin, että kun antaa paljon, myös saa takaisin? Kun on valmis antamaan viimeisen energiarippeensä toisen hyväksi, joku sen tuolta kaukaa kyllä kuulee ja antaa tuplaten takaisin? Niin se menee, uskokaa pois. Niissä tilanteissa, kun on itsekin ollut väsynyt, voimaton ja silti antanut toiselle, on joku on kuullut sen kaiken. Nähnyt ja ajatellut samaa kuin minäkin; heikointa ei saa koskaan jättää yksin, eikä koskaan voi olla niin voimaton ettei kuulisi läheisen hätää.

Se on kuin jättäisi sydämen ulos kehostaan ja vain antaisi olla. Kuka siihen pystyy? Mihin ne on sydämensä piilottaneet, vai onko se sydän niin katkeruudesta musta ettei siitä enää ole sykkimään? Sitähän se katkeruuskin kai vähän on. Musta mieli, joka ei anna valon tulla sisälle. Muistelee menneitä, ei usko huomiseen. Ei kuuntele enää linnunlaulua joka tahtoisi päästää kauniit sävelet sisälle ikkunasta. Ikkunat on kiinni, eikä niitä jaksa enää katkeruuksissaan avata.

Usein mua ihan tosissaan hymyilyttää jo herätessä ja varsinkin kello viittä yli neljä aamuyöllä kahvin valmistumista odotellessa. Silloin siinä hetkessä mä sen muistan, kun mun oveni taakse tultiin yllätyksenä. Suklaalevy kainalossa, kyyneleet silmissä, halaten. Silloin mä muistelen omaa hölmistystä ja kiitollisuutta. Enkä saanut yhtään järkevää sanaa ulos. Niin harvoin kukaan tulee oven taakse, keskellä viikkoa, keskellä päivää. Tietäen, että kaipaan juuri sitä halausta. Ja sen tunteen mä muistan sillon aamulla kello kymmentä yli neljä vielä kahvia juodessakin. Sen ja aika monta muuta asiaa, jotka on mun eteeni tehty. Mä muistan ne ihmiset, jotka on antaneet mulle valonsa ja ojentaneet apunsa pyytämättä. Ovat tehneet, eivätkä vain puhuneet.

Koska kyllä, kuunnella me voidaan kaikki, mutta kuka toimii oikealla hetkellä, toisen sitä pyytämättä? Kuka kuuntelee hiljaisia sanoja ja toimii, kun toinen ei osaa pyytää? Aika harva. Silti tarpeeksi moni on niin tehnyt omassa elämässäni. Kun antaa, saa takaisin.

On tässä elämässä paljonkin asioita, joiden takia voisi valahtaa lannistuneena hartioiden taakse piiloon ja äksyillä muille, kun ei saa nukkua uniaan putkeen eikä olla vapaa kuin taivaan lintu. Kun on väsynyt ja asiat eivät mene kuten oli suunniteltu. Kun on ite mokannut, eikä ole syyttää ketään muita kuin itseään. Itse tässä on valinnat elämässä kuitenkin tehty, ainakin suuntaviivat ja niissä viivoissa on parasta maata kuin on pedannutkin. Onneksi ne suuntaviivat on tehty kuten itse on tahtonut, eikä kukaan ole pakottanut. Eikä mitään tarvitse tehdä vain miellyttääkseen toista tai yrittääkseen esittää jotain. Ja hei, ei elämässä ole tarkoitus vain suorittaa ja odottaa, että joku tekisi onnen sulle sun puolestasi. Helppoahan se on valahtaa toisen syliin odottamaan onnea, mutta ei se niin mene. Pitää osata tehdä itsekin jotain. Kestää ne ikävät hetket ja ottaa elämä vastaan kokonaisuutena, sateine ja paisteineen. Ei kääntää katsetta ja sitten syyttää muita, kun ei huomannut.

Avaa se ikkuna ja päästä valo sisään. Elämä on tässä ja nyt. Ei somessa tuntemattomien ihmisten tykkäyksinä, eikä menneisyydessa jonkun teoissa. Tässä ja nyt.

Se aito ja leveä hymy kello neljältä herätessä löytyy siitä ajatuksesta, kun oppii että juuri tämä on se hetki, kun pitää toimia. Juuri tämä on se hetki, kun pitää elää itseään varten ja tehdä kaikkensa, että myös läheisillä olisi hyvä olla. Ei voi odottaa aina huomista, kun ei sitä huomista aina tule. Eikä voi ojentaa onneaan toisen käsiin, kun ei se toinen tosissaan voi tietää mistä sun onni syntyy. Kun sä ojennat ne sun kätesi mieluummin sille toiselle ja annat tuntea sun kehosi lämmön, silloin sä ehkä saat onnen myös itsellesi. Kun olet oikeasti läsnä ja oikeasti olet kiinnostunut myös muista kuin vain itsestäsi.

Vai oliko se ihan väärin selitetty? Osaisitko sä kuvailla nämä asiat paremmin?

Kun on aitona ihmisten edessä, on helppoa olla. On helppoa nukahtaa silloin ysiltä illalla, pää täynnä kiitollisuutta ja joskus myös raskaita ajatuksia. Tietäen, että on tehnyt parhaansa. Itsensä ja muiden eteen.

Rakkaudella,

Marissa