Miksi me täällä ollaan?

Jo pienenä lapsena me aletaan oppia uusia asioita. Me opitaan puhumaan ja liikkumaan, me opitaan piirtämään ja pelaamaan. Me opitaan aikataulut ja me nähdään miten juostaan kiireessä bussiin, että ehditään sovittuun menoon. Me opitaan, että pitää pitää aikatauluista kiinni. Me opitaan koulussa uusia taitoja ja meitä ohjataan kohti tiettyjä taitoja. Joissain jutuissa me ollaan hyviä, joissain ei. Jossain vaiheessa meidän pitää itse päättää, että mistä me ollaan eniten kiinnostuneita ja mitä kohti tulisi mennä. Ehkä meitä kannustetaan läheltä, ehkä ei. Joka tapauksessa, jotain kohti me aina kuljetaan. Valitaan urapolkumme ja lähdetään suorittamaan. Odotetaan, että joskus sitten me ollaan valmiita. Lääkäreitä, opettajia tai mitä ikinä me keksitäänkään tavoitella. Kunhan tavoitellaan jotain.

Mulla on vahvasti sellainen olo, että jo lapsena meille luodaan sellainen kuvitelma, että opinnoilla ja ammatilla on kaikista suurin merkitys. Se, mihin joskus päädyt ja missä nimesi teet tunnetuksi, on tärkeintä. Ei meille opeteta koulussa juurikaan taitoja kommunikoida muiden kanssa tai siitä miten me toisistamme välitetään aidosti ja lämmöllä. Sitäkin enemmän me seurataan oppeja tulevaan ammattiin. Luetaan matikkaa, äikkää ja uskontoa. Tärkeitä asioita nekin, paljon hyviä oppeja ja työstöä ajatusten kanssa. Ja tuleehan työtäkin tehdä, mieluiten sellaista josta nauttii. Sellaista, jossa olisi hyvä.

Jos multa kysytään, että miksi me täällä pallolla ollaan, niin vastaisin hetkeäkään miettimättä, että toistemme takia. Valaisemassa kaverin katsetta, nostamassa ystävän mielialaa ylöspäin, kehumassa pikkuveljen taitoja, rakastamassa perhettämme, nostamassa katse heikoimman puoleen, huomioimassa niitä jotka ovat jääneet varjoon, antamassa vähästä sille, jolla on vielä vähemmän.

Näin tiivistettynä muutamaan lauseeseen se kuulostaa siltä kuin se olisi helppoa. Että pitäisihän meidän jokaisen tietää, että miksi täällä ollaan. Toistemme takia tottakai. Koska mitä elämä oikeastaan on, jos me jätetään ympäristö huomiotta? Mistä kuuluu meidän äänen kaiku ja kuuluu tekojen seuraukset? Missä on nauru, kyyneleet ja vilpitön halu auttaa. Koska jos ei huomio, ei voi auttaa. Jos keskittyy vain omaan kiireeseen ja kauniiseen napaan, ei näe muiden hätää. Eh ehdi auttaa, koska on hei kiire. Ymmärräthän, sullakin usein on? 

Kiire, kiire, kiire.

Niin monen lempisana, vahingossa usein sanottu. Vai tarkoituksella? En mä oo ehtinyt, on ollut niin paljon kaikkea. Pahinta on se, että kun joku läheinen yhtäkkiä katoaa elämästä, kuolee pois, ei ollut ehtinyt nähdä häntä kun on ollut niin kiire. Ei ehtinyt nousta bussiin ja mennä katsomaan mummoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Olisihan sitä voinut myös soittaa, mutta se unohtui kiireessä. Töissä ja arjessa, ihan kaikessa siinä hässäkässä. On unohtunut tekosyyn varjolla se tärkein, miksi me täällä ollaan. Toistemme takia. Välittämässä, huolehtimassa, muistamassa kysyä se yksi ainut kysymys; mitä sulle kuuluu? Juodaanko kahvit ja pysähdytään hetkeksi? 

Kiire on usein tekosyy, jolla me muodostetaan mieleemme suuri lukko, joka estää toimimasta. Kun puhutaan kiireestä, me nostetaan sitä jalustalle ja annetaan sille jopa liikaa sijaa. Se vie tunnit päivästä, se kadottaa ajantajun, se tuhoaa unenlaadun. Äh, vuorokaudesta loppui taas tunnit. Pitää olla valmis nyt, eikä huomenna. Mun täytyy tehdä tämä nyt, muuten en ole onnistunut elämässäni. Kalenterit täyttyy ja ajatukset samalla.

Kiire, mikä ihana tekosyy olla poissaoleva ja unohtua muun maailman vietäväksi. Unohtaa läsnäolo ja vain suorittaa.

Tunnistan itsessäni usein tunteen kiireestä ja tietoisesti pysähdyn miettimään mistä tämä on lähtöisin. Onko tämä elämäntilanne pakollinen, onko mun ihan pakko tehdä kaikki tämä nyt? Onko mulla johonkin kiire, hyödynkö mä tästä todella jotain, jos teen tämän kaiken nyt? Ehdinkö mä olla läsnä, jos vain suoritan? Oonko mä muistanut soittaa mun ystäville, oonko ehtinyt nähdä heitä? Sitten mä usein tajuan, että apua, oon ollut ihan liian keskittynyt vain itseeni etten ole moneen päivään muistanut kysyä toisen ajatuksia. Ja mitä mä teen vain omilla ajatuksillani, ei niistä ole yksin mihinkään. Enkä aina välttämättä kysy sittenkään, kun ei se toinenkaan ole viikkoihin kysynyt. Sillä on varmaan taas kiire, en viitsi häiritä. Se ärsyyntyy kun koko ajan olen kyselemässä. Kai sillä on sitten myöhemmin mulle aikaa. 

Nuorena mä pohdin usein sitä, että miksi me täällä ollaan. Käperryin harmaiden ajatusteni kanssa itseeni ja etsin syytä sille, että koin olevani niin yksinäinen. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän mun ajatuksiani ja kukaan ei tuntunut pohtivan samoja juttuja. Ei muut huomanneet mitä ympärillä tapahtuu, ei niitä kiinnostanut suru ja toisen hätä. Ihan sama, älä välitä Marissa, elä nyt vaan omaa elämääs!

Onneksi olen osannut vahvistaa omaa itseäni ja tiedostan vahvasti ainakin sen, miksi itse täällä olen. Auttamassa, välittämässä ja tuomassa valoa ympärilleni. Sillä vaikka en olisi se fiksuin ihminen maailmassa, enkä voisi tehdä suuria maailmankaikkeuden pelastamisen eteen, voin lähteä liikkeelle lähipiiristä. Voin yrittää muistaa pitää kiireen poissa ja vilpittömästi välittää niistä, jotka juuri mun huomiotani kaipaavat. Voin avata ulkona silmät ja huomata ne, jotka ovat ehkä katseen ja kuuntelevan korvan tarpeessa. Juuri tästä syystä tiedän, että oma työnikin tulee aina olemaan sellaista, jossa pääsen ratkomaan arkipäivän ongemia ja tekemään muiden työstä jollain tapaa helpompaa. Saan tuntea päivittäin, että musta on hyötyä ja jollain muulla on avullani astetta parempi olla. Ja ehkä hänkin sitä kautta oppii jakamaan hyvää. Antamaan itsestään sen, joka jollekkin muulle on ase parempaan huomiseen päivään.

Miksi me täällä ollaan, kysyi nuori Marissa joskus. Toistemme takia, vastaisin hänelle nyt hetkeäkään miettimättä. Välittämässä, tukemassa ja antamassa valoa heikoimmankin päivään. <3

Rakkaudella, 

Marissa

Kerro hei, mitä kuuluu perjantaina?

No hei sinä siellä, mitä sulle kuuluu pitkästä aikaa? Ehditkös jo ihmetellä mihin olen kadonnut? Some laulaa kyllä päivittäin ja muutenkin tuntuu, että olen läsnä useissa eri kanavissa, mutta täällä blogin puolella on entistä vähemmän aikaa istua. Kun ei ole enää aamuisin aikaa istahtaa koneelle naputtamaan yön aikana sulatettuja ajatuksia, niin eipä sisältöä synny. Tunnen siitä hieman syyllisyyttä, mutta toisaalta ajatuksia ei voi pakottaa. Se näkyisi teille heti. Siksi pakottamatta parempi, kuten juuri nyt. Tunteesta kertoa teille jotain. Onko sulla muuten yhtään sama tunne, että juuri aamuisin syntyy parhaat ajatukset? Vai ootko sä iltavirkku? Koska hei mä en tosiaan ole. Illat kuluu Netflixin äärellä tai hölmönä somea tuijotellen. Usein väsyttää niin paljon, että menen tosi aikaisin nukkumaan. Joskus jo kahdeksalta. Kun herää aamuneljältä, on ilta tultava aikaisemmin. 

Onko sulla koskaan sellainen olo, että aika kuluu aivan liian nopeasti? Heräät aamulla ja pian on ilta. Odotat perjantaita ja pian on jo sunnuntai. Uskon, että ikä sen tekee, aika muuttuu asiaksi jota on vaikea käsittää. Se unohtuu. Vaikka joskus kyllä odottavan aika on pitkä, kun on jotain mitä kauheasti kaipaa. Just nyt esim aurinkoa. Uskon, että säkin kaipaat. Onko sulla joku lomareissu tiedossa? Me ollaan lähdössä ihan pian meidän pikkuisella perheellä Miamiin. I h a  n a a ! En malta odottaa. Ootko sä ollut siellä? Tämä on mun kolmas kertani, mutta tällä kertaa matka kestää kolme viikkoa. Ville pitää isyyslomat ja minä lomailen osittain ja osan ajasta teen töitä. Onneksi painotus on lomassa. Ja yhdessäolossa. <3

Oon muuten jättänyt kertomatta mun tarinat työkuvioista. Tai, enhän mä ole tänne mitään käynyt hetkeen kertomassa, joten varmaan monessakin jutussa on iso aukko. Oon ehtinyt olla töissä jo melkein kuukauden ja sen saman ajan poika on ollut hoidossa. Jännittikö teitä muuten ekan kerran viedä lapsi hoitoon? Oi kyllä, mua jännitti myös. Tosin siinä hetkessä, kun poika juoksi leikkimään katsomatta taakseen, huokaisin. Ja sama toistuu joka päivä. Tarha on lapselle paras paikka, seuraa ja mielenkiintoista tekemistä koko ajan. Hän on kuin enkeli tarhassa ja palaute on ollut joka viikko kannustavaa. Uskon, että kehitys on nyt entistä nopeampaa ja hän saa paljon uusia kavereita. Oon niin iloinen. Tämä on super hyvä juttu. 

Niin, siitä työstä on kyselty paljon Instagramin puolella, ehkä kerron sieltä täälläkin joskus lisää. Löysin mun unelmieni työn vanhan työkaverin kautta ja hommat vaikuttavat tähän mennessä täydellisiltä. Tuntuu hurjan hyvältä. Vapauttavalta. Palkitsevalta. Hiljaiselta. Omalta ajalta. Aikuisten jutut hivelee mieltä. On hyvä olla. Kiitos, kun sain palata töihin. Kiitos, kun keksin ryhtyä tekemään asian eteen jotain ja sanoin toiveeni ääneen. Oikeat ihmiset kuulivat toiveeni. 

Mutta hei, sulle sinne tosiaan kuuluu? Ootatko jo joulua kuten minä? Moni ei tykkää joululahjoista tai ruoista, mutta mä odotan molempia. Ei ne herkut, mutta esim smetana ja mäti. Kalat ja laatikot. Whamin Last Christmas. Yhtään lahjaa ei oo ostettu, mutta ehkä sitten Miamista keksitään tuliaisina kivoja lahjoja. Pehmeitä paketteja ja jotain muuta jännää. Itsellekin ajattelin ostaa sieltä uusia vaatteita, viimeisimmät kivat vaatteet on tuotu Nykin reissulta vuonna 2014. Ehkä olisi jo aika uusia kaappien sisältöä? 

Tänään on perjantai ja tiedättekö mikä siinä on parasta? Ehdottomasti se, että pian alkaa viikonoppu. Vaikka työnaloitus on ollut ihanaa, niin nyt on vihdoin taas kirkkaana mielessä se, miksi perjantai on viikon tokaksi paras päivä. (Maanantai tietty paras, heh.) Perjantaisin tuntuu ihanalta istahtaa sohvalle illalla ja aloittaa yhteinen aika. Pari päivää aikaa hengähtää ja vain olla. Tai no, yleensä me juostaan paikasta toiseen ja keksitään ties mitä menoa lapselle, ettei se tylsisty, mutta kuitenkin. Ainakin on aikaa vain olla. Perheen kesken ja joskus vähän erikseen. 

Mutta nyt kohti viikonloppua, huomenna on edessä Juha Tapion keikka ja sunnuntaina reissu Turkuun veljen luo. Ajattelin myös käydä jollain jumppatunnilla, jos ehdin. Mitäs sun viikonloppusi sisältää?

Nähdään taas pian!

Marissa