Unelmointia


Unelmissani seisoin lavalla. Tulkitsin syviä tunteita, nostin käteni ilmaan ja tuijotin vuorosanojen lomassa yleisöön läpi kirkkaiden valojen. Tanssiesityksistä sen tiesin, ne valot lavalta katsottuna on kirkkaat, ei näe eteensä. Silmiin sattuu ja tekisi mieli laittaa silmät kiinni. Mietin, että olisihan se hienoa, kun saisi yleisön haukkomaan henkeään. Ehkä yllättymään ja nauramaankin, sitä viimeistä eniten. Aina mä olen unelmoinut, että saisin muut hyvälle tuulelle. Nautin hymyistä ja naurusta, yhteisistä hetkistä, kun kaikkien silmissä näkyy iloa. Tunnen sen ilon mun sydämessä saakka, mun koko kehon valtaa suuri tunne onnellisuutta. Kun kaikki ovat onnellisia, sitten mäkin olen. Ja siitä se unelma ryhtymisestä näytelijäksi syntyi. Siitä ja hauskoista hetkistä perheen ja kavereiden kanssa, kun pääsi esiintymään ja pelleilemään muiden kanssa.

Joskus mä sitten tajusin, että ei siitä tulisi mitään. Tuntemattomien tuijotuksen alla, huomion keskipisteenä. Ihmisten, jotka eivät lopulta tunne mun ajatusteni taustaa, eivät välttämättä ymmärrä jokaista katseesta eksynyttä harmaata sävyä. Sarkasmia ja itseironiaa. Voisivat ehkä tuomita, minä sitäkin enemmän. En ole ollut koskaan kovin salliva. Aina jälkikäteen mietin mitä sanoin ja kelle. Miten epäonnistuin. On se tapa vuosien myötä hävinnyt, mutta silti. Oli niin vaikeaa luottaa ja olla vahva. Ja niin se unelma oikeastaan jäi. Elämään tuonne johonkin, muttei toteutettavaksi saakka. Ei musta näyttelijää tulisi. Ei lavalle muiden eteen pällisteltäväksi. Elämässä elävässä kyllä. Ja mun lavani on niin suuri, kuin itse päätän. Joskus siirryn esirippuihin suojaan, koska voin tehdä niin. Oman elämäni teatterinäytelmässä on varaa valita.

Unelmia on monia muitakin, on ollut lentoemäntää ja on ollut unelmointia lottovoitosta. Onneksi tajusin jo nuorena, että varmempi tapa saada paljon rahaa, on tehdä paljon töitä ja olla säästeliäs. Siinä ryhdyin heti hommiin, enkä jättänyt sitä unelmoinnin asteelle. Monen muun asian oonkin sitten pitänyt vain unelmissa, pohtinut ja haaveillut, miettinyt, että ehkä sitten joskus. Ehkä joskus menen opiskelemaan, ehkä joskus mulla on omakotitalo ja niin paljon neliöitä että voin vähän väliä puhista, kun on liikaa siivottavaa. Heh.

Ne unelmat, jotka on teteutuneet, on mulle tottakai kaikista tärkeimpiä. Joskus pettymysten jälkeen ja yksinäisyyttäni mä unelmoin, että mulla olisi ystävä joihin voisin luottaa kuin kiveen. En olisi uskonut, mutta se toive on toteutunut. Muutama mätä omena on ollut matkalla, mutta onneksi olen jaksanut yrittää. Yksikin luotettava ihminen riittää, kyllä tekin sen tiedätte. Yksikin sydän, joka tuntee mun sydämen lähellä omaansa, eikä jätä mua ikinä yksin sykkimään. Unelmoin myös siitä, että löytäisin miehen, johon voisin todella luottaa. Miehen, joka ei jättäisi mua ikinä yksin. No, se toive on toteutunut vaikka siihen uskoin edellistäkin vähemmän. Olin skeptinen ja se epäusko oikeastaan liittyi täysin kokemuksiini miehistä. Omiin epäluuloihini. Edellinen unelma lopulta synnytti unelman omasta lapsesta, yhteisen unelman lapsesta. En ehtinyt pitkään unelmoida, kun jo sainkin pari vuotta sen jälkeen pinen pojan syliini. Voi sitä ihmettä. Voi sitä hetkeä vuosi sitten, kun meidän unelma yhteisesti lapsesta toteutui. Olin kiitollisempi kuin koskaan. Olen kiitollinen edelleen ja tulen aina olemaan.

Ennen unelmoin siitä, mitä omassa elämässä voisi tapahtua. Nykyään unelmat on erilaisia. Suurin osa haaveilusta liittyy siihen, mitä me voitaisiin yhdessä saavuttaa ja miten meidän elämä voisi parantua. Unelmoin asioista, jotka tapahtuvat sekä mulle, että mun miehelleni ja pojalleni. Unelmista on tullut yhteisiä.

Haluatteko kuulla yhden unelman, joka elää mielessäni tänään juuri tällä hetkellä? Unelmoin siitä, että oma lapseni saisi edes ripauksen sitä mielikuvistusta joka multa löytyy ja vielä vähän isomman ripauksen mun taitoani ajatella asioista optimisesti. Villeltä toivoisin, että hän saa älykkään pään ja tietty komeaa ulkonäköä, heh. Siinä taisikin jo olla monta unelmaa ja varmaan arvaatte, että lista voisi jatkua loputtomiin? Aika näyttää millainen lapsi meidän kanssa kasvaa, sen ainakin tiedän, että upea ja fiksu poika on jo nyt. Niin fiksu, että välillä ihmettelen, miten onkin voinut saada omista geeneistä jotain noin hienoa aikaan. <3

Unelmien täyteistä sunnuntaita teille, me aloitellaan täällä juhlimaan 1 vee juhlia! <3

Erilainen

Viime aikoina tekstejä on syntynyt vähemmän, joten varmasti vielä muistatte yhden viimeisimmistä jutuistani Liiankin tuttavallinen? Sain postaukseen useita kommentteja ja oli kiva huomata, että niin moni kokee samankaltaisuutta ajatusteni kanssa. Tänään voisin mennä tässä aiheessa vielä vähän syvemmälle ja jatkaa ajatuksiani tuttavallisuudesta ja erityisesti avoimuudesta ihmissuhteissa. Mulle kun ei usein riitä vain se tutustuminen ja ihmisten kanssa säästä keskustelu, vaan aika nopeasti mennään kohti syvää päätyä. Kun kiinnostun ihmisestä, myös kiinnostun hänen koko tarinastaan. Haluan kuulla hänen ajatuksiaan, tietää millaisessa arjessa hän elää, ymmärtää hänen taustaansa ja myös jakaa omaa elämääni hyvinkin nopeasti. Ai miksikö? Koska kokemusten jakaminen tekee elämästä rikkaampaa. Se, että jakaa jotain toisen kanssa, syventää suhdetta ja saa joskus jopa tuntemaan suurta yhteyttä toisen kanssa.

Otsikossa lukee sana erilainen. En ole kaikkien kanssa erilainen, mutta jostain syystä huomaan eksyväni sellaiseen seuraan useinkin, jossa asioiden ja elämän jakaminen ei ole tuttu tapa. En tosissaan tiedä onko se omassa perheessä tai suvussakaan tuttua, mutta jostain syystä mulla on palava halu jakaa asioita. Töissä tahdon tehdä tiimityötä ja jutella ihan muistakin asioista kuin vain työstä. Tahdon jakaa työtaakan muiden kanssa, enkä voi ymmärtää sellaista, että yksi henkilö haluaisi esimerkiksi ottaa kunnian kaikesta työstä. Miksei kunniaa oteta yhdessä? Eikö se tunnu hienommalta, kun on ympärillä kaikki muut jotka ovat osallistuneet tekemiseen? Onko yksin upeampaa seistä korokkeella ottamassa kiitoksia vastaan? Jonkun mielestä selvästi on, mutta itse mieluummin jaan yhteisen onnistumisen muiden kanssa. Kunnia jaetaan tasapuolin jokaiselle.

Tämä sama asia näkyy myös usein arjessa. Joidenkin ihmisten mielestä ei ole normaalia jakaa arkipäiväisiä asioita, eikä heistä tunnu, että ystävälle pitäisi kertoa mitään. Joku ei kerro kenellekään, kun hakee uutta työpaikkaa tai ei muista sanoa, että on menossa keikalle seuraavana kesänä. Siksi lähentyminen jonkun kanssa voi kestää pidempään, jos toinen ei oikein anna itsestään mitään. Ei kerro tunteitaan, mutta ei kerro edes päiviensä arkisia tapahtumia. Sekin nimittäin jo lähentää, että toinen kertoo mitä on viikon aikana tekemässä tai että kertoo tulevista matkahaaveistaan. Niin tai jos vaikka mulle joku uusi tuttava avaisi omia haaveitaan tulevaisuudesta, syntyisi nopeasti uutta keskusteltavaa ja luultavasti suhde syventyisi nopeasti. Eikö vaan?

 

Okei, syvennetääs ajatusta sitten vähän lisää. Puhutaan epätasapainosta ihmissuhteessa. Siitä, kun toinen antaa ja toinen kyllä ottaa, mutta  ei ole valmis antamaan takaisin. Itseasiassa juuri törmäsin hetki sitten juttuun, jossa kerrottiin, että valtaosa ystävyyssuhteista on epätasapainossa. Siis niin, että toinen on antaja ja toinen ottaja. Kumpikin tietää tilanteen, mutta tilanteelle ei tapahdu mitään, sillä muutosta ei välttämättä edes toivota. On ehkä totuttu tilanteeseen tai sitten ei osata tehdä muutosta. Yritin löytää juttua uudestaan, mutta en saa mieleeni mistä siitä luin. En usko, että kyseessä oli mikään sen suurempi tieteellinen tutkimus, mutta pointtina oli tosiaankin se, että suuri osa suhteista on epätasapainossa.

Itselläni oli eräässä suhteessa vuosia sitten ongelmana se, että mun piti kertoa aina kaikki menoni ja ajatukseni, mutta toiselta en saanut mitään irti. Hän kertoi aina, ettei osaa ja että ahdistan häntä kun yritän udella, mutta jos multa joskus unohtui kertoa joku juttu, syntyi riita ja hän oli vihainen helposti viikkoja. Jos en osoittanut hänen olevan mulle tärkein ihminen, hän oli loukkaantunut ja mun piti vakuutella ystävyyttäni erilaisin keinoin. Okei, olen aika kiltti ja tottakai tein sitä jatkuvasti, koska koin hänet itse tärkeäksi. Ajattelin, että jos haluaa pitää jostain kiinni, pitää nähdä vähän vaivaa. Ei kaiken kuulu olla helppoa.

En silloin vielä ymmärtänyt, että meidän suhde oli epätasapainossa, koska elin niin intensiivisesti tilanteessa mukana ja ystäväni oli usein hädässä ja halusin auttaa. Elämässä oli muutenkin hirmu paljon ongelmia joita piti selvittää ja oli liian kiire. En ehtinyt pysähtyä miettimään, en tajunnut, että olin ajatunut aivan vääränlaiseen suhteeseen. Halusin pitää kiinni ihmisestä, jota kohtaan tunsin valtavan suurta yhteyttä ja jonka hyvinvoinnista välitin. En ymmärtänyt, että tunne ei ollut molemminpuolinen. Hän sai esimerkiksi tutustua mun ystäviini, mutta itse tapasin vain harvoista hänen lähimmistään. Hän sai minulta aina apua, mutta minä en häneltä koskaan, kun kysyin. Ei se ollut koskaan aikaa tai voimia. Tämä suhde tottakai lopulta päätyi etääntymiseen, koska kyllähän näin jälkikäteen ymmärtää, ettei sellainen toimi. Ei ainakaan pitkän päälle. Lukiessani tuota tekstiä epätasapainoisista suhteista, vasta ymmärsin minkälaisessa tilanteessa itsekin olin elänyt. Jotain loksahti kohdalleen ajatuksissani ja tajusin, että ei koskaan enää. 

Tämä ja muutama muu ihmissuhde on saanut pohtimaan syitä siihen, miksi sitä ajautuukin joskus vähän hassuihin ihmissuhteisiin. Haetaanko me tahallamme hankalia tyyppejä lähelle? Yritetään väkisin tutustua ihmisiin, jotka eivät todellisuudessa sovi yhtään omaan luonteeseemme. Ymmärrän ihan hyvin, eikä jokainen ole avoin ja ulospäinsuuntautunut, mutta jostain syystä silti sitä kuvittelisi, että asioiden jakaminen olisi molemminpuolista varsinkin silloin, jos toiselta sellaista odottaa. Eikö? Niin ja joskushan ihmisillä kestää vuosia avautua ja lämmetä toisilleen, mutta nyt en puhu siitä. On ihan ok olla vähän hitaampi lämpenemään. :) <3

En tiedä herääkö teillä tästä aiheesta jonkinlaista ajatusta, osaatteko avata omia kokemuksianne? Saitteko edes kiinni yhtään siitä mitä tarkoitin? Onko teillä joskus ollut sellainen suhde, jossa toisesta ei saa mitään irti, mutta teiltä odotetaan avoimuutta ja herkkää reagointia? Olisi mukava keskustella aiheesta ja voisin myös Instagramin puolella jatkaa ajatuksiani tähän, jos keskustelua syntyy. :)

Ihanaa tiistaita! Aurinko paistaa ja istun vierekkäin mieheni kanssa kahvilassa. Poika on hoidossa pari tuntia ja meillä o yhteistä laatuaikaa molemmat koneitamme tuijottaen. Hih. ;)